Loppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn
lähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen
voidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.
Paganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa
osoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta
hän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä
pätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä
sanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:
-- Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On
liian myöhäistä!
Tehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia
ohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan
kuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon
polut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle
saakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain
ratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen
halki.
Mikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.
Mitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä
leiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä.
Päästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot
jälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.
Kello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut
riittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli
muuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon
se oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän
pyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän
piirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut.
Kuuden päivän kuluttua ankkuroisi _Duncan_ Twofold-lahteen.
Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn
toiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin
olisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea
Mulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.
Kello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen
tuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty
liinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja
kuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja
voimasta.
Majuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen
ulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä
varmasti perille.
John Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin
huolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei
vapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi
helposti pahantekijöiden tukkiman tien.
Mulrady nousi satulaan.
-- Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle.
-- Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei
hän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon
viipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua
suojelkoon!
Glenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä.
Tämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan
tuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän
karaistuun mieleen kuin Mulradyn.
-- Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian
metsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.
Tällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat
oksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien
oksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli
elinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä
myrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti
kauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi
itäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys
lisäsi vielä yön kamaluutta.
Mulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja
Mary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka
oli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert
saaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota
ulkona.
Se oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja
siis mahdollinen.
Molemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja
kestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän
kasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden
läpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen
vinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän
veden kohinan vuoksi.
Silloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin
henkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja
synkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä
syvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.
Erään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles
riensi majurin luo.
-- Kuulitteko? hän kysyi tältä.
-- Kuulin, MacNabbs sanoi. -- Oliko se ihminen vai eläin?
-- Ihminen, John Mangles vastasi.
Sitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys
uudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta
kovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla.
MacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät
vankkurien taakse tuulensuojaan.
Tällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli
molempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon
kauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen
kuomussa.
-- Millä suunnalla? hän kysyi.
-- Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne
Mulrady oli mennyt.
-- Kuinka kaukana?
-- Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. -- Sen täytyi tulla ainakin
kilometrin päästä.
-- Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.
-- Ei lähdetä, majuri vastasi. -- Se on ansa, jolla meitä houkutellaan
pois vankkurien luota.
-- Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi
tarttuen MacNabbsin käteen.
-- Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään
estää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.
-- Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, -- minä menen
yksin.
-- Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. -- Tahdotteko siis, että
meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme
noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen,
sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt
arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin
olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut
mitään apua.
Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin
oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä
matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen.
Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä
olisi voitu vielä uhrata.
Glenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän
puristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen
parhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean
pimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli
sattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä,
joiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko
hänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana
heittäytyä Ben Joycen luotien eteen.
-- Edward, hän sanoi, -- rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta.
Ajatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja
minne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen
kimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä
polkua menette?
Tällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului
epätoivoinen huuto.
-- Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.
Huuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle
puolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo
menossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista
kuului uusi huuto:
-- Apuun, apuun!
Se oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät
sitä kohti.
Muutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon,
joka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.
Se oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen
kumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan
verestä.
Satoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä
rajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.
Heidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson,
Olbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa
Mulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja
vettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä
tikariniskun.
MacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase
vioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja
epätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti,
että häneen oli pahasti sattunut.
Majuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä,
suuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne
siteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään
haavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet
juomaan muutamia kulauksia vettä.
Neljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut
liikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia
sanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen
toistavan:
-- Mylord ... kirje ... Ben Joyce...
Majuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi
sanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi?
Pelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta
_Duncanille?_ Tuo kirje...
Glenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei
enää ollut niissä!
Yö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että
haavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary
Grant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan
potilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.
Päivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan
syvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama
savi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi,
mutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.
John Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa
tiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua,
jossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei
näkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli
tapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä.
Toinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa
olivat kauhistuttavat.
Glenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi
menemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi
huolissaan vaikeasta tilanteesta.
-- Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän
sanoi.
-- Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, -- ja minä
yritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.
-- Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua
kolmesataa kilometriä.
Mulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut.
Oliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä
erämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?
-- Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, -- me emme enää eroa. Odotetaan
viikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me
pääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme
varmempaa tietä _Duncanille_ käskyn saapua rannikolle.
-- Se on ainoa keino, Paganel lausui.
-- Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, -- nyt ei enää erota. Kukaan ei
voi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain
matruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!
Glenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä
kaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti
Snowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen
kilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä
rajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle.
Sieltä hän sähköttäisi Melbourneen _Duncania_ koskevat ohjeet.
Nämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään.
Ellei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia
olisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille
palatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät
jälleen optimistisilta.
-- Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi
Glenarvanin luo.
-- Mulradyko?
-- Niin, Edward, lady Helena vastasi. -- On tapahtunut käänne. Majuri
on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.
-- Missä MacNabbs on?
-- Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei
saa häiritä.
Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja
kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän
pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään
hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun;
mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.
Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.
Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.
Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli
ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen
tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan
ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen
neitoon, niistä näkyi säälivää surua.
Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:
Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua.
Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli
päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä -- hänen luullakseen viisi
-- juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady
tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista
kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin
kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui
oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet
luulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin.
Sitten joku sanoi: -- Minulla on se kirje. -- Anna tänne, Ben Joyce
vastasi, -- ja nyt on _Duncan_ meidän!
Tällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla
huudahtamatta.
MacNabbs kertoi edelleen:
-- Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. -- Kahden päivän
kuluttua olen _Duncanin_ kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on
sovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa.
Menkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja
odottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin
pian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme _Duncanin_ omistajina
Intian valtamereltä. -- Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn
hevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja
hänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli
pahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen
päähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä
Mulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi
tahtoi välttämättä puhua.
Nämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.
-- Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. -- Minun miehistöni
murhataan! _Duncan_ noiden rosvojen käsissä!
-- Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, -- ja
silloin...
-- Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja!
Paganel sanoi.
-- Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.
-- Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. -- He menevät Kemple-pierin
siltaa myöten, samoin mekin.
-- Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.
-- Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni
puolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?
Snowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta
arveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan.
Heitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa
hetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa
mentävä eteenpäin.
-- Mylord, sanoi silloin John Mangles, -- ennen kuin panemme kaiken
viimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras
mennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.
-- Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.
Esitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat
lähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka,
missä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea
välttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.
Elintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat
miehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.
Heitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet
palanneet. Alettiin pelätä pahinta.
Vihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan.
Paganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista
kilometrin vaelluksesta.
-- Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.
-- On, liaanisilta, John Mangles sanoi. -- Rosvot ovat siitä tosiaan
menneet yli. Mutta...
-- Mutta...? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.
-- He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.