Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta
oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla
tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle.
Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16.
päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea
valmistellakseen ylitystä.
Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena.
Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi
liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.
-- Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John
Mangles kysyi.
-- En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta
miestä, -- odottakaamme!
Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa.
Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti
keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos
sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut
mahdottomampi.
Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti
majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi
virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei
ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan
heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu,
tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen.
Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien
ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen
suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää
Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin
Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.
Paha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana,
tammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady
Helena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa
kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce
saapuisi laivan kannelle, kun _Duncan_ nosti ankkurinsa ja lisäsi
höyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä
lähemmäksi tuhoa!
John Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä
haluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin
australialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin
kevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras
vene.
Kapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän
kuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi.
Mutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat
vähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi
virran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea
edes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa
virrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.
Samoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut.
Majuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin
löytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva
koski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät
tähän ainoaan uomaan.
_Duncanin_ pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli
kulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä
rannikolla ja rosvojen käsissä!
Nykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat
menevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä
tammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän
ilmoitti havaintonsa Glenarvanille.
-- Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. -- Se on liian
myöhäistä.
-- Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.
-- Tosiaan, John Mangles sanoi. -- Huomenna ehkä ylitys on jo
mahdollinen.
-- Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.
-- Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. -- Minä tunnen Tom
Austinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin
pian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko _Duncan_ valmis, oliko
sen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva
ei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden
myöhästyminen?
-- Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. -- Täytyy päästä
Twofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä
Delegetestä!
-- Aivan, Paganel sanoi, -- ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka
tietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?
-- Lähdetään! Glenarvan huudahti.
John Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa.
Kokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran
voimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta
tukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se
saatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.
Silloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut
virraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä
määrätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle
rannalle.
Kello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa
elintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja
teltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin
siirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.
Kello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu
kiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle
Wilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä
pitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi
hän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena
ja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri,
Paganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.
-- Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.
-- On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.
-- Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.
John Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki
sujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa
joutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka
kääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa
suunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat
heti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen
käyttämisen mahdottomaksi.
Täytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan
kieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran
mukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli
kuohuvaa vettä.
Tällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin
kilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman
väkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.
John ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata
alusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta
rantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun
Wilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui
virran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla.
Wilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.
Vihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen
lautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit
irtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat
ehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa
Mulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki
pelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä
lukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.
Joen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita
viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian
maakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita
eikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta
ehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.
Päätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa
esteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua
Delegetestä.
Glenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea
päivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta.
Ja _Duncan_ oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt
merkitsi muutaman tunnin viivytys?
-- Ei, ystäväni, hän sanoi. -- Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit,
ja me kannamme sinua vuoron perään.
Paarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi
tai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän
tarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin
taivaltamaan.
Mikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin
alkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa,
jossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen
etsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian
rannalle, he eivät tapaisi siellä edes _Duncania_ päästäkseen takaisin
isänmaahansa!
Ensimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka
kymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin
toverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä
suurensi.
Iltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja
leiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan
jäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin
pyssyyn.
Yö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun.
Lähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua
ainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun
ei ollut edes eläimiä.
Onneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa,
jotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään
rotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä
tammikuuta.
Kulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi
"spinifexiä", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan
piikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset
eivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen
ja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.
Illalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron
reunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin
saanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on "mus
conditor" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi
maistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan
kokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.
Tammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta
yhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien
kenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista
piikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata
milloin kirveellä, milloin tulella.
Tänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla
hedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän
ohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi
sen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään
tunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he
kaatuisivat kesken matkan enää nousematta.
Mutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin
avuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy
kaitselmuksen käsi.
Juotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat
pikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki
virkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.
Ruoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja
käärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin,
jonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa
Maantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.
Se oli "nardu", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka
pitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa
muistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset
itiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista
jauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan.
Olbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi
päiväksi.
Seuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen
haavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain
kuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149°
pituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.
Jo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi
ollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt
hyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä
tähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi
sytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja.
Mutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri
alunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta,
jonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian
tuotteista.
Täytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä
vaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin
pilkatessa onnettomia matkustajia.
Glenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo
aika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta
heidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää
kävelleet.
Seuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli
näkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen
kilometrin päässä Twofoldista.
Siellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä
rantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos _Duncan_ oli hiukankin
myöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden
kuluttua hän olisi lahden rannalla!
Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen
vetämissä postivaunuissa Delegetestä.
Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat
vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet
kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin
päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka
hänessä itsessään hehkui.
Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö
samoin.
Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen
valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin
37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä
odottaa retkeläisten saapumista.
Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen
horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta _Duncan_
siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin
kohdalla Argentiinan rannikolla?
Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei
ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.
Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan
syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti
eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.
-- Edeniin! Glenarvan määräsi.
Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä,
kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.
Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla.
Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa
ei liehunut Malcolmin lippu.
Glenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja
menivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita
laivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.
-- Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka
ihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää
antautua epätoivoon. -- Kenties olemme saapuneet ennen häntä!
John Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen
perämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky
oli selvä.
-- Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. --
Varmuus on aina epävarmuutta parempi.
Neljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen
laivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät
_Victoria_-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille
sähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:
"Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay
_Duncan_ lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan
suuntaan.