Ben Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli
äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus.
Glenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.
John Mangles ja matruusit typertyivät aluksi, mutta yrittivät sitten
syöksyä Ben Joycen kimppuun; rohkea rosvo oli kuitenkin jo kadonnut ja
liittynyt kumipuumetsän reunassa vaanivaan joukkoonsa.
Teltta ei suojannut riittävästi luodeilta. Täytyi peräytyä. Glenarvan
oli haavoittunut vain lievästi ja noussut pystyyn.
-- Vankkureihin! John Mangles huusi ja tarttui lady Helenaan ja Mary
Grantiin, jotka pian olivat suojassa rattaiden paksun kehikon takana.
John, majuri Paganel ja matruusit tarttuivat pyssyihinsä ja
valmistautuivat vastaamaan rosvojen tuleen. Glenarvan ja Robert olivat
menneet naisten luo, ja Olbinett riensi yhteiseen puolustukseen.
Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. John Mangles
tähysti tarkasti metsän reunaa. Pamahdukset olivat äkkiä tauonneet Ben
Joycen saapuessa. Syvä hiljaisuus seurasi rätiseviä laukauksia.
Muutamia valkoisia savukiemuroita leijaili vielä kumipuiden oksien
välissä. Korkeat gastrolobium-töyhdöt olivat liikkumattomia.
Hyökkäyksestä ei enää näkynyt merkkiäkään.
Majuri ja John Mangles tekivät tiedusteluretken suurille puille saakka.
Sieltä oli poistuttu. Näkyi vain paljon askelten jälkiä, ja muutamia
puoliksi palaneita pyssynpanoksia savusi maassa. Varovaisena miehenä
majuri sammutti ne, sillä yksikin kipinä riitti sytyttämään kauhean
kulon tässä kuivassa metsässä.
-- Rosvot ovat poistuneet, John Mangles sanoi.
-- Niin ovat, majuri vastasi, -- ja se huolestuttaa minua. Minusta
olisi parempi nähdä heidät silmästä silmään. Parempi tiikeri avoimella
kentällä kuin käärme ruohikossa. Tutkikaamme vankkurien pensaikot
lähettyviltä.
Majuri ja John tarkastivat lähitienoot. Metsän reunasta Snowyn rantaan
ei tavattu yhtään rosvoa. Ben Joycen joukko näytti häipyneen tiehensä
kuin petolintuparvi. Tämä katoaminen oli liian kummallista, jotta olisi
voitu olla täysin turvallisin mielin. Siksi päätettiin olla varuillaan.
Vankkurit olivat kuin saveen muurattuna linnoituksena leirin
keskuksessa ja kaksi miestä piti vahtia aina tunnin kerrallaan.
Lady Helenan ja Mary Grantin ensimmäisenä huolena oli ollut Glenarvanin
haavan sitominen. Miehensä kaatuessa Ben Joycen luodista oli lady
Helena säikähtyneenä rientänyt hänen luokseen. Sitten uljas nainen oli
malttanut mielensä ja taluttanut Glenarvanin vankkureihin. Siellä
paljastettiin haavoittunut olkapää, ja majuri totesi luodin vain
repineen ihoa aiheuttamatta mitään sisäistä vammaa. Luut tai lihakset
eivät näyttäneet vahingoittuneen. Haava vuoti paljon verta, mutta
Glenarvan liikutteli sormiaan ja kyynärvarttaan ja rauhoitti näin
ystävänsä. Kun side oli valmis, hän ei halunnut, että häneen
kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, ja nyt siirryttiin selityksiin.
Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului
pamaus...
Retkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia
ulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat.
Majuria pyydettiin puhumaan.
Ennen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat,
joita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen
Perthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden
rautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron
Australian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli
julistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan
rosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat
hankkineet surullista kuuluisuutta.
Mutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi?
Siinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri
selitti.
Jo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari
kolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä
vaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa
kaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että _Duncan_
komennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo
kuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä
vähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.
Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman
viimeöisiä tapahtumia.
Ruohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen
luokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin
päässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa
pimeyteen.
Kolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan
MacNabbs tunsi Black Pointin sepän. -- Ne ne ovat, yksi sanoi. -- Niin
ovat, toinen sanoi, -- tässä on hevosenkengän apila. -- Sama kuin
Wimerrasta saakka. -- Kaikki hevoset ovat kuolleet. -- Myrkkyäkään ei
tarvitse hakea kaukaa. -- Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen.
Hyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.
-- Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, -- ja poistuivat. Minä en
tiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu
uudelleen: -- Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, -- mainio keksintö
tuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta
on onnenpotku! Saakelin Ayrton! -- Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on
nimensä ansainnut! -- Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä
olin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä
uskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä
Australiassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.
Majuri vaikeni.
Hänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.
-- Niinpä, Glenarvan sanoi suuttumuksesta kalpeana, -- Ayrton on tuonut
meidät tänne saakka rosvotakseen ja murhatakseen meidät.
-- Aivan, majuri vastasi.
-- Ja Wimerrasta asti hänen joukkonsa seurasi meidän jälkiämme ja
vakoili meitä otollista tilaisuutta väijyen?
-- Aivan.
-- Mutta eikö se lurjus sitten olekaan _Britannian_ matruusi? Onko hän
siis varastanut Ayrton-nimensä ja laivapassinsa?
Katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen, jonka mieleen näiden kysymysten
oli täytynyt juolahtaa.
-- Kaikki on vielä hämärän peitossa, hän vastasi aina tyynellä
äänellään, -- mutta käsittääkseni miehen nimi todellakin on Ayrton. Ben
Joyce on hänen rosvonimensä. Kiistämättä hän tuntee Harry Grantin ja on
ollut _Britannian_ toisena perämiehenä. Nämä seikat, jotka Ayrtonin
kertomat tarkat yksityiskohdat jo ovat todistaneet, vahvistaa lisäksi
teille mainitsemani rosvojen keskustelu. Älkäämme siis eksykö turhiin
olettamuksiin, vaan pitäkäämme varmana, että Ben Joyce on Ayrton, kuten
Ayrton on Ben Joyce, siis _Britannian_ matruusi, josta on tullut
rosvojoukon päällikkö.
MacNabbsin selitys hyväksyttiin keskustelutta.
-- Nyt, Glenarvan lausui, -- selittäkää, kuinka ja miksi Harry Grantin
perämies on Australiassa.
-- Kuinkako? Sitä en tiedä, MacNabbs vastasi, -- eikä poliisi näy
tietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Miksi? Sitä on minun
mahdoton sanoa. Se jää tulevaisuuden selitettäväksi.
-- Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,
John Mangles huomautti.
-- Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, -- mutta se tieto olisi
omiaan helpottamaan etsiskelyä.
-- Näin ollen, lady Helena sanoi, -- tuo onneton oli tunkeutunut Paddy
O'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?
-- Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. -- Hän valmisti jotakin juonta
irlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma
toi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin
haaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen.
Päätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa
yhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme
saattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä.
Myrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja
hevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme
Snowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä
kimppuumme.
Ben Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen
menneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava
pahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin
puolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai
pelätä vähemmän kuin kavaltajaa.
Mutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei
ollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken
tämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John
Mangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa.
Hän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.
-- Neiti Grant! hän huudahti. -- Te itkette!
-- Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.
-- Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.
Hän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin
Maryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen
isänsä nimi nousi sydämestä huulille.
Ayrtonin petoksen paljastuminen tuhosi toiveet. Saadakseen Glenarvanin
petetyksi mukaansa oli roisto keksinyt haaksirikkojuttunsa. MacNabbsin
kuulemassa keskustelussa olivat rosvot sen selvästi sanoneet.
_Britannia_ ei ollut ikinä murskautunut Twofold-lahden kallioihin!
Harry Grant ei ollut ikinä noussut maihin Australian mantereelle!
Toista kertaa oli asiakirjan erheellinen tulkinta johtanut _Britannian_
etsijät väärille jäljille!
Tätä ja molempien lasten surua ajatellen olivat kaikki alakuloisen
äänettöminä. Kukapa enää olisi voinut löytää lohdutuksen sanaa? Robert
itki sisarensa sylissä. Paganel mutisi kiukkuisella äänellä:
-- Ah, kirottu asiakirja! Voitpa kerskua panneesi näin monen kunnon
ihmisen pään pahasti pyörälle!
Ja kunnon maantieteilijä mukiloi raivoissaan otsaansa ja oli vähällä
halkaista sen.
Glenarvan lähti Mulradyn ja Wilsonin luo, jotka olivat vahdissa
ulkopuolella. Metsänreunan ja joen välisellä tasangolla vallitsi syvä
hiljaisuus. Suuret liikkumattomat pilvet näyttivät murskautuvan
toisiinsa taivaalla. Tässä painostavassa ilmassa, syvässä horroksessa,
olisi pieninkin rasahdus kuultu tarkasti, mutta mitään ei kuulunut. Ben
Joycen ja hänen joukkonsa oli täytynyt vetäytyä jokseenkin kauaksi,
sillä lintuparvet, jotka leikkivät puiden alimmilla oksilla, muutamat
kengurut, jotka rauhassa pureksivat nuoria vesoja, eurus-pari, joiden
päät luottavasti pistivät esiin suurten pensaiden lomasta, todistivat,
että ihmisen läsnäolo ei häirinnyt erämaan rauhaa.
-- Yhteen tuntiin ette siis ole nähneet tai kuulleet mitään? Glenarvan
kysyi matruuseiltaan.
-- Emme, mylord, Wilson vastasi. -- Rosvojen täytyy olla täältä monen
kilometrin päässä.
-- Heitä ei nähtävästi ole ollut kyllin monta voidakseen hyökätä meidän
kimppuumme, Mulrady lisäsi. -- Tuo Ben Joyce on kai halunnut pestata
muutamia kaltaisiaan roistoja alppien juurella harhailevien lurjuksien
joukosta.
-- Se on luultavaa, Mulrady, Glenarvan vastasi. -- Ne roistot ovat
pelkureita. He tietävät meidän olevan aseistettuja, hyvin aseistettuja
sittenkin. Ehkäpä he odottavat yötä aloittaakseen hyökkäyksensä. Päivän
laskettua täytyy olla kahta vertaa valppaampia. Kun vain voisimme
päästä tältä soiselta tasangolta ja jatkaa matkaamme rannikkoa kohti!
Mutta tulviva virta katkaisee tien. Jos voisin saada lautan, joka veisi
meidät toiselle rannalle, maksaisin siitä sen painon kultaa!
-- Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. --
Puistahan ei ole puutetta.
-- Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, -- Snowy ei ole tavallinen joki, se
on ylipääsemätön koski.
Tällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin
luo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden
paisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin
oli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta
antautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet
pyörteet aukoivat kuiluun.
John Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.
-- Mutta, hän lisäsi, -- ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä.
Se, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää
nyt jälkeenpäin.
-- Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.
-- Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä
Twofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi
hevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.
-- Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. --
Puhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan
halki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.
-- Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi
jatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne _Duncanin_
miehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No
niin, mitä käskette, mylord?
-- Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, --
on minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta
siihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on _Duncanin_ kapteeni
eikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.
-- Hyvin puhuttu, majuri huomautti. -- Mutta miksi juuri te, Paganel?
-- Eikö siis meitä lasketakaan mukaan? huudahtivat Mulrady ja Wilson.
-- Ja luuletteko te, MacNabbs jatkoi, -- että minä pelkään kolmensadan
kilometrin matkaa hevosen selässä?
-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- arpa ratkaiskoon, kenen meistä on
lähdettävä Melbourneen. Paganel, kirjoittakaa meidän nimemme...
-- Ei ainakaan teidän, mylord, John Mangles sanoi.
-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.
-- Kuinka voisitte erota lady Helenasta, eikä haavannekaan vielä ole
ummessa!
-- Glenarvan, Paganel sanoi, -- te ette voi jättää retkikuntaa.
-- Ei, majuri vahvisti. -- Teidän paikkanne on täällä, Edward, teidän
ei sovi lähteä.
-- Retki on vaarallinen, Glenarvan vastasi, -- enkä minä luovuta
osuuttani muille. Kirjoittakaa, Paganel, minun nimeni toverieni nimien
joukkoon, ja suokoon taivas, että se avataan ensimmäisenä.
Tähän tahtoon oli taipuminen. Glenarvanin nimi kirjoitettiin muiden
joukkoon. Ryhdyttiin vetämään, ja arpa osui Mulradyyn. Uljas matruusi
hurrasi mielihyvästä.
-- Mylord, minä olen valmis lähtemään, hän sanoi.
Glenarvan puristi Mulradyn kättä. Sitten hän palasi vankkurien luo
jättäen majurille ja John Manglesille leirin vartioinnin.
Lady Helenalle ilmoitettiin heti, että oli päätetty lähettää sananviejä
Melbourneen ja kenet arpa siihen oli määrännyt. Hän lausui Mulradylle
sanoja, jotka syöpyivät uljaan matruusin sydämeen. Tiedettiin, että hän
oli urhea, älykäs, voimakas, uupumaton, eikä arpa olisikaan voinut
tehdä parempaa valintaa.
Mulradyn lähtö määrättiin kello kahdeksaksi, illan lyhyen hämärän
jälkeen. Wilson otti varustaakseen hevosen. Hän päätti vaihtaa sen
kengän, joka sillä oli vasemmassa takajalassa, ja panna sijalle yhden
yöllä kuolleiden hevosten kengistä. Rosvot eivät silloin voisi
tunnistaa Mulradyn jälkiä ja seurata häntä, sillä heillä ei ollut
hevosia.
Wilsonin ollessa näissä puuhissa, Glenarvan valmisti Tom Austinille
lähetettävää kirjettä; mutta hänen haavoitettu olkansa häiritsi häntä,
ja hän pyysi Paganelia kirjoittamaan puolestaan. Tiedemies oli vaipunut
miettimään jotakin eikä näyttänyt huomaavan, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Täytyy tunnustaa, että Paganel keskellä tätä peräkkäisten
onnettomuuksien sarjaa mietti vain väärintulkittua asiakirjaa. Hän
käänteli sanoja löytääkseen niistä uuden ajatuksen ja oli syventynyt
tulkinnan onkaloihin.
Niinpä hän ei kuullut Glenarvanin pyyntöä, vaan se täytyi uudistaa.
-- Jaha, hyvä on, Paganel vastasi, -- minä olen valmis. Ja vielä
puhuessaan Paganel otti konemaisesti muistikirjansa esiin. Repäisi
siitä puhtaan lehden ja asettui kynä kädessä kirjoittamaan. Glenarvan
alkoi sanella seuraavia ohjeita:
-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_...
Paganel kirjoitti viime mainitun sanan, kun hänen katseensa sattumalta
osui Australian ja Uuden Seelannin Uutiset lehden numeroon, joka oli
pudonnut maahan. Lehti oli niin taitettu, että sen nimestä näkyi vain
kaksi viimeistä tavua. Paganelin kynä pysähtyi, ja hän näytti kokonaan
unohtaneen Glenarvanin, kirjeen ja sanelun.
-- No, Paganel? Glenarvan kysyi.
-- Ah! maantieteilijä huudahti.
-- Mikä teidän on? majuri kysyi.
-- Ei mikään, ei mikään! Paganel vastasi.