Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun
saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen
toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin
kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut
huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä
sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn
tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan.
Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa
veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.
Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät
tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria
sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti
ilman epäterveellisellä kosteudella.
Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen
mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut
sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan
kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata
saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien
yhteisvoima tuskin riittäisi.
-- Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. --
Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.
-- Aloitetaan, Ayrton vastasi.
Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään,
missä eläimet olivat olleet yötä.
Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita
pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai
pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli
viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen
oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa
häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä
kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta
tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa
usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin
uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo
kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet
niitä vehreinä.
Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden
pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton
kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin
hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua
kauaksi.
Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton
kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli
huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät
vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa
katsoivat häntä huolestuneina.
Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata
vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä,
kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin
mylvähdys.
-- Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden
gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen
kokonaisen eläinlauman.
Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian
yhtä kummissaan kuin hänkin.
Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten
aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria
korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta
saalista.
Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut
pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.
-- Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse
jaksoi pysyä rauhallisena, -- me emme voi sille mitään. Ottakaa
mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt
päästettävä meidät pälkähästä.
-- Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, --
nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne
rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.
-- Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. -- Palatkaamme leirille, jossa
luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.
Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin
pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel
ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.
-- Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, -- onpa paha juttu, Ayrton, että
te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.
-- Miten niin, herra? Ayrton kysyi.
-- Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne
pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.
-- Se on totta, John Mangles sanoi. -- Se on tosiaan omituinen sattuma.
-- Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi
majuriin.
MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin
pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan,
että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni
vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.
-- Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.
-- En tiedä, nuori kapteeni vastasi. -- MacNabbs on muutenkin sellainen
mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.
-- Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena
sanoi.
-- Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.
-- Mutta miksi? Glenarvan kysyi. -- Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen
hevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin
meidän.
-- Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja minä
lisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille
kieltämättömiä todisteita alttiudestaan.
-- Epäilemättä, John Mangles lausui. -- Mutta mitä merkitsee sitten
majurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.
-- Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden
kanssa? Paganel huudahti varomattomasti.
-- Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.
-- Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. -- Hän tietää hyvin,
ettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.
-- Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada
sanansa takaisin. -- Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka
on koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he
tuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä!
Ilmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus...
Tiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden -- jäi kiinni yrittäessään
korjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai
Paganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää
nolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett
oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.
-- Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.
-- Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.
Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä
masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.
Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa
niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu
rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat
pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa,
Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja
kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet,
kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.
John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan;
vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä
miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa
vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös
liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.
Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun
lordi Glenarvan esti sen.
-- Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. -- Meidän täytyy säästää
viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme
jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne
voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.
-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet
valjaista.
-- Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, -- palatkaamme leiriin,
harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on
hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.
Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä
aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan
mielipiteensä.
Ensiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel,
joka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa
mukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53'
pituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.
-- Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.
-- Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.
-- Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät...?
-- Sataviisikymmentä kilometriä.
-- Ja Melbourneen on...?
-- Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.
-- Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, -- mitä
on tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle
viipymättä.
Lady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä
päivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa
Snowy-joelta Twofold-lahdelle.
-- Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi.
-- Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea,
mitä tarvitsemme?
-- Epäilemättä, Paganel vastasi. -- Eden on jo monta vuotta ollut
kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen
kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten
kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja
ja saada kulkuneuvoja.
-- Entä _Duncan_? Ayrton kysyi. -- Ettekö arvelisi hyödylliseksi,
mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?
-- Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.
-- Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä,
mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. -- Ehtiihän
sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.
-- Se on totta, Paganel selitti.
-- Huomatkaa, John Mangles jatkoi, -- että me olemme Edenissä neljän
tai viiden päivän kuluttua.
-- Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. --
Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää,
kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.
-- Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen
kilometriin! Glenarvan huudahti.
-- Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea
kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen
mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne
ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai
soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.
Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä
katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.
-- Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. -- No
olkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä
_Duncanille_.
-- Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, -- että suurimmat vaikeudet
eivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja
luultavasti odotettava veden laskemista.
-- Odotettava! nuori kapteeni huudahti. -- Eikö voisi löytää kahlaamoa?
-- Enpä luule, Ayrton vastasi. -- Tänä aamuna etsin sellaista turhaan.
On harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta
se on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.
-- Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.
-- Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, -- puolitoista kilometriä
leveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen
yli.
-- Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt
mitään. -- Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä
kaikki.
-- Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.
-- Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. -- Meidän on lopulta pakko
ryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin
keskusteluihin.
-- Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.
-- Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä
kuukauden päästä Snowyn rannalla.
-- Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan
kärsimättömänä.
-- On se, että _Duncan_ lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.
-- Aina vain _Duncan!_ Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi
meidän pääsyämme sinne?
Ayrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten
vältellen:
-- En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain
kaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain
lordi antaa merkin.
Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.
-- Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. -- Sanokaa
meille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?
Ayrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:
-- Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen
näin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä
voi tuoda meille vain _Duncan_. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei
puutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille
määräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.
Tämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles
salannut paheksuvansa sitä.
-- Sillä välin, Ayrton jatkoi, -- joko Snowyn vesi laskee, jolloin
voidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla,
jonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord,
suunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.
-- Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Teidän suunnitelmanne ansaitsee
vakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä,
mutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä
ajattelette siitä, ystäväni?
-- Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. -- Keskustelun
alusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas
puhumaan.
-- Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, -- sanon sen teille
empimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen
tavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.
Tätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs
aina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi
hämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin
taipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään
MacNabbsin sanojen jälkeen.
Glenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.
-- Ja nyt, John, hän lisäsi, -- ettekö tekin katso varovaisuuden
vaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja
odottamassa?
-- Miksen, John Mangles vastasi, -- kun vain sanansaattajamme voi
päästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.
Katsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.
-- Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.
-- Ahaa! John Mangles huudahti.
-- Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan
Melbourneen.
-- Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.
-- Ratsain, Ayrton vastasi. -- Meillähän on terve hevonen. Se on neljän
päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää _Duncanin_ matkaa varten
lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on
viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.
Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut
herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai
puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin
hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.
-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- on jäljellä vain sananviejän
valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.
Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme
Melbourneen?
Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat
heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin
hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui
silloin:
-- Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin
seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä
selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin
siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan
minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni
_Duncanin_ Twofold-lahteen.
-- Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. -- Te olette älykäs ja rohkea
mies, Ayrton, ja te onnistutte.
Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan
tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen
vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön
_Britannian_ tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri
huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen
saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta
ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi
kapteenin parasta.
-- Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pitäkää kiirettä
ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.
Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi
päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles
sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia
kohtaan yltyvän.
Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien
auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen
eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun
kirjeen.
Hän määräsi _Duncanin_ ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään
Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi
täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin
luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon...
Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka
seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän
kirjoitti Ayrtonin nimen.
-- Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.
-- Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. -- Se lausutaan Ayrton,
mutta kirjoitetaan Ben Joyce!