TEATTERITEMPPU.

Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun

saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen

toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin

kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut

huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä

sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn

tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan.

Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa

veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.

Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät

tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria

sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti

ilman epäterveellisellä kosteudella.

Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen

mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut

sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan

kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata

saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien

yhteisvoima tuskin riittäisi.

-- Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. --

Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.

-- Aloitetaan, Ayrton vastasi.

Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään,

missä eläimet olivat olleet yötä.

Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita

pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai

pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli

viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen

oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa

häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä

kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta

tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa

usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin

uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo

kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet

niitä vehreinä.

Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden

pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton

kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin

hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua

kauaksi.

Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton

kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli

huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät

vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa

katsoivat häntä huolestuneina.

Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata

vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä,

kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin

mylvähdys.

-- Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden

gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen

kokonaisen eläinlauman.

Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian

yhtä kummissaan kuin hänkin.

Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten

aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria

korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta

saalista.

Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut

pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.

-- Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse

jaksoi pysyä rauhallisena, -- me emme voi sille mitään. Ottakaa

mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt

päästettävä meidät pälkähästä.

-- Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, --

nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne

rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.

-- Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. -- Palatkaamme leirille, jossa

luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.

Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin

pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel

ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.

-- Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, -- onpa paha juttu, Ayrton, että

te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.

-- Miten niin, herra? Ayrton kysyi.

-- Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne

pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.

-- Se on totta, John Mangles sanoi. -- Se on tosiaan omituinen sattuma.

-- Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi

majuriin.

MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin

pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan,

että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni

vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.

-- Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.

-- En tiedä, nuori kapteeni vastasi. -- MacNabbs on muutenkin sellainen

mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.

-- Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena

sanoi.

-- Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.

-- Mutta miksi? Glenarvan kysyi. -- Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen

hevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin

meidän.

-- Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja minä

lisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille

kieltämättömiä todisteita alttiudestaan.

-- Epäilemättä, John Mangles lausui. -- Mutta mitä merkitsee sitten

majurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.

-- Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden

kanssa? Paganel huudahti varomattomasti.

-- Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.

-- Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. -- Hän tietää hyvin,

ettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.

-- Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada

sanansa takaisin. -- Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka

on koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he

tuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä!

Ilmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus...

Tiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden -- jäi kiinni yrittäessään

korjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai

Paganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää

nolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett

oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.

-- Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.

-- Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.

Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä

masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.

Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa

niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu

rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat

pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa,

Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja

kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet,

kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.

John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan;

vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä

miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa

vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös

liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.

Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun

lordi Glenarvan esti sen.

-- Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. -- Meidän täytyy säästää

viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme

jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne

voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.

-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet

valjaista.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, -- palatkaamme leiriin,

harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on

hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.

Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä

aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan

mielipiteensä.

Ensiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel,

joka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa

mukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53'

pituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.

-- Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.

-- Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.

-- Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät...?

-- Sataviisikymmentä kilometriä.

-- Ja Melbourneen on...?

-- Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.

-- Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, -- mitä

on tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle

viipymättä.

Lady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä

päivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa

Snowy-joelta Twofold-lahdelle.

-- Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi.

-- Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea,

mitä tarvitsemme?

-- Epäilemättä, Paganel vastasi. -- Eden on jo monta vuotta ollut

kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen

kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten

kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja

ja saada kulkuneuvoja.

-- Entä _Duncan_? Ayrton kysyi. -- Ettekö arvelisi hyödylliseksi,

mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?

-- Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.

-- Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä,

mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. -- Ehtiihän

sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.

-- Se on totta, Paganel selitti.

-- Huomatkaa, John Mangles jatkoi, -- että me olemme Edenissä neljän

tai viiden päivän kuluttua.

-- Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. --

Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää,

kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.

-- Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen

kilometriin! Glenarvan huudahti.

-- Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea

kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen

mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne

ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai

soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.

Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä

katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.

-- Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. -- No

olkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä

_Duncanille_.

-- Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, -- että suurimmat vaikeudet

eivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja

luultavasti odotettava veden laskemista.

-- Odotettava! nuori kapteeni huudahti. -- Eikö voisi löytää kahlaamoa?

-- Enpä luule, Ayrton vastasi. -- Tänä aamuna etsin sellaista turhaan.

On harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta

se on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.

-- Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.

-- Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, -- puolitoista kilometriä

leveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen

yli.

-- Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt

mitään. -- Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä

kaikki.

-- Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.

-- Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. -- Meidän on lopulta pakko

ryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin

keskusteluihin.

-- Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.

-- Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä

kuukauden päästä Snowyn rannalla.

-- Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan

kärsimättömänä.

-- On se, että _Duncan_ lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.

-- Aina vain _Duncan!_ Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi

meidän pääsyämme sinne?

Ayrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten

vältellen:

-- En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain

kaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain

lordi antaa merkin.

Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.

-- Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. -- Sanokaa

meille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?

Ayrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:

-- Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen

näin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä

voi tuoda meille vain _Duncan_. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei

puutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille

määräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.

Tämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles

salannut paheksuvansa sitä.

-- Sillä välin, Ayrton jatkoi, -- joko Snowyn vesi laskee, jolloin

voidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla,

jonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord,

suunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.

-- Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Teidän suunnitelmanne ansaitsee

vakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä,

mutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä

ajattelette siitä, ystäväni?

-- Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. -- Keskustelun

alusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas

puhumaan.

-- Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, -- sanon sen teille

empimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen

tavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.

Tätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs

aina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi

hämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin

taipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään

MacNabbsin sanojen jälkeen.

Glenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.

-- Ja nyt, John, hän lisäsi, -- ettekö tekin katso varovaisuuden

vaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja

odottamassa?

-- Miksen, John Mangles vastasi, -- kun vain sanansaattajamme voi

päästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.

Katsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.

-- Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.

-- Ahaa! John Mangles huudahti.

-- Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan

Melbourneen.

-- Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.

-- Ratsain, Ayrton vastasi. -- Meillähän on terve hevonen. Se on neljän

päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää _Duncanin_ matkaa varten

lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on

viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.

Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut

herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai

puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin

hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- on jäljellä vain sananviejän

valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.

Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme

Melbourneen?

Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat

heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin

hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui

silloin:

-- Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin

seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä

selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin

siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan

minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni

_Duncanin_ Twofold-lahteen.

-- Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. -- Te olette älykäs ja rohkea

mies, Ayrton, ja te onnistutte.

Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan

tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen

vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön

_Britannian_ tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri

huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen

saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta

ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi

kapteenin parasta.

-- Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pitäkää kiirettä

ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.

Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi

päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles

sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia

kohtaan yltyvän.

Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien

auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen

eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun

kirjeen.

Hän määräsi _Duncanin_ ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään

Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi

täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin

luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon...

Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka

seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän

kirjoitti Ayrtonin nimen.

-- Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.

-- Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. -- Se lausutaan Ayrton,

mutta kirjoitetaan Ben Joyce!