Kaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian
alppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine
vallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee
pilviä yli tuhannen metrin korkeudella.
Pilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi.
Kuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka
oli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin.
Siellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita.
Kauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien
ensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin
juhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien
painosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden
lihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit
narskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut
välttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen
kohtaloonsa.
John Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia
edellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen "salmia", sillä
kaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä
vankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin
luovia vaikeakulkuisilla vesillä.
Tehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi
Wilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja
kostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita
täytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden,
syvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli
siksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien
juurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman
laidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden
kirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.
-- Meidän on hankala päästä eteenpäin, Glenarvan sanoi silmäillen
vuorijonoa, jonka piirteet jo häipyivät illan pimeyteen. -- Alpit!
Siinä nimi, joka antaa ajattelemista.
-- Siitä saa sentään tinkiä, rakas Glenarvan, Paganel huomautti. --
Älkää luulko, että teillä on aivan täydellinen Sveitsi edessänne.
Australiassa on kyllä Grampian-vuori, Pyreneitä, Alppeja, Sinivuoria
kuten Euroopassa ja Amerikassa, mutta pienoiskoossa. Se todistaa vain,
että maantieteilijän mielikuvitus ei ole rajaton tai että nimistä on
puutetta.
-- Siis nämä Australian alpit...? lady Helena kysyi.
-- Ovat taskuun mahtuvia vuoria, Paganel vastasi. -- Me kuljemme niiden
yli miltei huomaamatta.
-- Puhukaa omasta puolestanne! majuri sanoi. -- Vain hajamielinen mies
voi kulkea vuorten yli sitä huomaamatta.
-- Hajamielinen! Paganel huudahti. -- Enhän minä enää ole hajamielinen!
Minä vetoan naisiin. Enkö ole pitänyt lupaustani siitä saakka, kun
astuin maihin? Olenko ollut kertaakaan hajamielinen? Voiko minua
moittia ainoastakaan hairahduksesta?
-- Ei ainoastakaan, herra Paganel, Mary Grant vastasi. -- Te olette nyt
niin moitteeton kuin mies voi olla.
-- Liiankin mallikelpoinen, lady Helena lisäsi nauraen.
-- Teidän hajamielisyytenne puuskat sopivat teille hyvin.
-- Eikö totta, rouva? Paganel vastasi. -- Kun minussa ei enää ole
mitään virhettä, olen kuin kaikki muutkin ihmiset. Toivon siis ennen
pitkää tekeväni jonkun tyhmyyden, jolle saatte herttaisesti nauraa.
Nähkääs, ellen hairahdu, niin en mielestäni täytä kutsumustani.
Huolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain
perin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9.
päivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja
syviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.
Ayrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan
jälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa,
kurjaa "tapia".
-- Totisesti! Paganel huudahti, -- tuon kapakan isäntä ei voine koota
omaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?
-- Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme,
Glenarvan vastasi. -- Menkäämme sisään.
Ayrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli.
_Bush-Innin_ -- se nimi oli ravintolan kyltissä -- isäntä oli
karkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli
kapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi
muita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.
Hän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin
antamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava.
Glenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli
juuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti
hänen huomiotansa.
Se oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen
Perthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille,
joka toimittaisi hänet kiinni.
-- Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.
-- Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. -- Sata puntaa! Onpa se
summa! Hän ei ole sen arvoinen.
-- Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, -- ei minussa myöskään herätä
luottamusta, kyltistä huolimatta.
-- Eikä minussa, Ayrton vastasi.
Glenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin
etenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli
kapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.
Se oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän
seuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä
työntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua
juhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja
alle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi
Ayrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä
ponnisteltuaan ylöspain.
Joko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä
menetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman
mitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä
nostaa, se oli kuollut.
Ayrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän
syytä sen äkkikuolemaan.
-- Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.
-- Ilmeisesti, Ayrton myönsi.
-- Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, -- minä menen lady
Helenan seuraan vankkureihin.
Mulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään
hevosenraadon korppien saaliiksi.
Australian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista
kilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle,
voitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei
sitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.
Tammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle
kohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin
aukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi
Omeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät
Murrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät
ruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat
metsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun,
hakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset
karjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti
erottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä.
Aurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat
eloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi
epämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut
sanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen
yöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen
välisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein
tuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian
maakunnan rajalle saakka.
Yö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin
laskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka
raesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa
kallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan
kämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut
saada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja
Robertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit
vaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden
terävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden
runkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn
päättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin
tunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä
pitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.
Illan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet
vankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä
rinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin
tasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin
tavallisiin leiriytymispuuhiin.
Aamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä
innokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille
kohtaa, jossa _Britannia_ oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi
menestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä,
mutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania
lähettämään käskyn _Duncanille_ saapua rannikolle, jotta kaikki
mahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi.
Hänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä;
myöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei
ollut.
Nämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään
niihin huomiota. Hän arveli myös, että _Duncanista_ olisi suurta hyötyä
näissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien
poikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.
Glenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn,
jonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi
ankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin
läsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä
rannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän
paremmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että
hän yksin saattoi näyttää paikan, missä _Britannia_ oli tuhoutunut.
MacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja
sai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa
nuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä _Duncanille_
Twofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava
neljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti,
ja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri
tarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta
hän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina
tietoinaan.
Australian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia
ja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri
kumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista
yksitoikkoisuutta. "Gastrolobium grandiflorum"-pensaat koristivat maata
loistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki,
jotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli
kahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten
lähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia
hyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua,
eivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.
Seudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja
sekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin
suoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden
keskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä
valjakkoaan.
Keskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän
läpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua.
Nämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen
metrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden
riippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen
runkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota
kenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi
muutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven
pyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.
Maantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia,
kun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja
sitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä
pahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen
luokseen.
-- Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.
-- Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi
irrottautuen jalustimesta.
-- Mitä! Mikä hevoseenne tuli?
-- Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!
Glenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei
erehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.
-- Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.
-- Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.
Glenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta.
Erämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi
retkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.
Sana "kulkutauti" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä.
Kolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli
vielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla.
Kulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään
hevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet
saattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten
kulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit,
kuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa
kilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?
John Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia
hevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei
havaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin
terveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan
toivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.
Sama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä
näistä äkillisistä kuolemantapauksista.
Lähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille,
jotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain
kuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin
kuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa,
missä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä
lepakoita.
Seuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän
onnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti
tehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden
suuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita,
jotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli
ankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o
julistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi
kuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta.
Siinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel
joi paljon ja puheli vielä enemmän _de omni re scibili_, kaikista
mahdollisista asioista.
Näin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli
päästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti
suoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta
päättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen
leveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen
valtamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille
tasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien
gastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi
erottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä
kuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana
oli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa
oikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri
pääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä
vajosivat pyörien napaa myöten.
-- Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.
-- Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.
-- Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.
Huudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet
liejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.
-- Jäädään tähän, John Mangles sanoi.
-- Se on kai parasta, Ayrton vastasi. -- Huomenna päivänvalossa näemme
paremmin, kuinka tästä päästään.
-- Seis! Glenarvan huusi.
Lyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt
päivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia
salamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.
Yöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin
makuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi
suojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään
ollut valittamista.
Ayrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä
maasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne
liekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle
huolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin
täsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä
entistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien
säilyminen oli erittäin tärkeätä.
Tällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys
ja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon
tarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää
yötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset
telttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään
ruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa
ei ole mitään haittaa.
Vähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät
vielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut
tuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky,
joka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin
Euroopan surullinen käki.
Noin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä
unesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui
epämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut
pitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja
MacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.
Hän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti
havaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään
levisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa.
Näiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko
voimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää
Paganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä
ilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.
Fosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja
MacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla.
Pettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?
MacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi
useita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat
ja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.
Oli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.
Majuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan
ruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.