Vietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat
jatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan
pirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän
askeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa
he tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja
silloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin
hevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black
Pointin merkkiä.
Tasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden
reunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat
Buffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän
keskikorkean vuorijonon rinteiltä.
Illalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat
olivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin
päivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli
jo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan
jälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.
Paganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan
paremmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin
leiriä.
Vaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien
tuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta
ja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää
hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen
liekojen rahina.
Paganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän
kiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti
hänet ajatuksistaan.
Hän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan
pianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen
korvaansa saakka.
Hän ei voinut erehtyä.
-- Piano erämaassa! Paganel mutisi. -- Sitä en ikinä myönnä todeksi.
Se oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin
omituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja
kuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.
Mutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi
laulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman
sekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului
ihana sävelmä. Se oli "_Il mio tesoro tanto_", oopperasta _Don Juan_.
-- Hemmetti! ajatteli Paganel, -- niin merkillisiä kuin Australian
linnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia
papukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!
Sitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen.
Tämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin
kuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa;
sitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.
Kun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin
mietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän
päätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille
ja meni telttaan nukkumaan.
Seuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen.
Glenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria,
englantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli
metsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden
suojaan haukkuen kiivaammin.
-- Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, -- ja
metsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.
Paganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun
paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla
rotuhevosella, todellisilla "huntereilla".
Molemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään
pienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan,
mitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan
merkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.
Silloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki
kourassa.
Lordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja
arvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:
-- Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda
meille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?
-- Hyvät herrat...? Glenarvan sanoi.
-- Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo
talon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.
-- Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, -- en tahtoisi väärinkäyttää niin
kohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta...
-- Mylord, Michel Patterson huomautti, -- suostumalla saatatte vain
kiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia
saadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.
Glenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.
-- Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin
puoleen, -- olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla
lauloitte jumalaisen Mozartin aarian?
-- Minä, hyvä herra, vastaus kuului, -- ja veljeni Sandy säesti minua.
-- Jaha, Paganel jatkoi, -- ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön
kiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.
Paganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen
erittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista
tietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja
matruusien hoitoon.
Molempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja
ihmetellen Hottam-aseman kartanoon.
Se oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan
tyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni
silmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia
lampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä
meluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui
koirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.
Idässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi
Hottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena.
Pitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka
suuntaan. Siellä täällä oli tiheitä "grass-tree"-rykelmiä, kolmen
metrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka
peittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä
laakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa
kukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.
Näiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta
ilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-,
viikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä
mielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että
olivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin
nähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä
atlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan
samettiin puettuja siivekkäitä.
Muiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla "menurea". Se on
lyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se
pakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti
oksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä
sulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban
muurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.
Mutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian
erämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten
herrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi
taloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli
tulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy
Patterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa
matkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat
tarinansa.
Se oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden
englantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta.
Michel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he
olivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut
heille: -- Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin
kaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys;
oppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos
yrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka
ovat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat
australialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat
rahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli
maatila kukoistavassa kunnossa.
Victorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa
lasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa
kasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden
pääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon
saakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen
pinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin
matkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.
Nyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon
puolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että
maanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti
ja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.
Tämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein
asumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen
alueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja
levyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan
neliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla
High-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut:
ne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja
poukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys
yhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen
palstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista
satoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla.
Hottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja
Melbournen markkinoilla.
Kun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet
yritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan
päässä.
Se oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo
emerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja
kiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin
muinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään
kuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja
houkuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja
metsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli
sirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella
kaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten
saniaisten peitossa.
Muuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään
maanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset -- kokonainen
kylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa -- sijaitsivat puolen
kilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä
jatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana
kaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.
Pian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli
rakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa.
Astuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui
tulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat
astuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.
Taiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä
eteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja
metsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano,
jonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet
alulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen,
flaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin
suloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista
aiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet,
hienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli
hämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa
taiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä
saattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli
omiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä
tarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai
Englannin linnassa.
Viiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon
puolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän
huoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon,
joka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja
metsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti
pyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus
tarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.
Mitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa
Paratiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.
Tämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka
hetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä
mitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.
Tällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut
aamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän
saapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä.
Ruokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken
tämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä,
että saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.
He saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti
kertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita
kapteeni Grantin lapsille.
-- Harry Grant, Michel sanoi, -- on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden
käsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi
tarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut
mihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin
päästessään joutua villien vangiksi.
-- Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles
sanoi.
-- Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, -- ettekö te ole milloinkaan
kuulleet puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta?
-- Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.
-- Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut
australialaisten vankina?
-- Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja
vastasi, -- ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän
luonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on
kauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa
heidän julmuuttaan.
-- King muiden muassa, Paganel sanoi, -- ainoa Burken retkikunnasta
eloonjäänyt.
-- Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, -- vaan myös
eräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna
1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli
kolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.
-- Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, -- eräs _Ausiralasianin_
viimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut
maanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen.
Kapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui
_Peruviennen_ haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he
veivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä
toivossa.
Nämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa.
Ne sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen
kanssa.
Kun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista
rikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta
karkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset
pahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka
henkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa,
että he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään
tekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin
vartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.
Lordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää
rakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista
tunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja
juhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.
Niinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen
päivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.
Puolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta
päärakennuksen portilla. Naisille varattu siro "break", jonka eteen
oli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää
taitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä
varustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa
edellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi
haukahdellessa pitkin pensaikkoja.
Neljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä
puistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta.
Reuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne
kokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen
sijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei
olisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian
kuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia
paukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla.
Rohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa
varoitteluista huolimatta.
Mutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui
jälleen.
Tämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä
eläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa
"wombat" ja "bandicoot".
Wombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on
lampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.
Bandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla
eurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen
ryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän,
puolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta
tuntien piti sitä viehättävänä. -- Ihastuttava eläin, hän sanoi.
Muiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma
"dasyure", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki
on näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät
suurten puiden tiheässä lehvistössä.
Mutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä
kengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa
näiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti
emänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli
nähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta
vertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman
kärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen
"macropus giganteus"-lajin edustaja, "vanha mies", kuten uudisasukkaat
sanovat.
Takaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä.
Kengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden
voimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä.
Vihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja "vanha
mies" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa
innostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan
maha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan
näitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi
pyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän
eläimen.
Tällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi.
Päästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle,
että se hyppäsi vastaan.
Robert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi
käsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei
sokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi
voinut osua myös lapseen.
Mutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua
kohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru
kaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.
-- Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä
nuorelle kapteenille.
-- Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen
neidon vapisevaan käteen.
Tämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut
johtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin
kuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien
joukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua
lientä, josta tuli aterian huippukohta.
Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin.
Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja
antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy
Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor
Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä
suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.
Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin
verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli
pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin
pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut
neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan
erinomaista.
Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin,
joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.
Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille
jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa,
Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät
Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten
silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki
heidän hevosensa jalka aseman aluetta.
Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja
seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.