Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn
laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu
Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä
ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa,
jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät,
karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se
on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on
suorastaan erämaata.
Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen
nimi: _Reserve for the blacks_, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat
siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla
tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä
alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä
valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa
mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin
ei milloinkaan pääse sieltä pois.
Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan
alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä,
että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen
näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän
esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla,
mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.
Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa
uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat
heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin,
lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli
luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään
rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven
heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.
Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi
murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa
samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut;
samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on
vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon
kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta
murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat
julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla
ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat
mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä
piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa
mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että
Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta,
mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi
_Mercure_ ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.
Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan.
Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi
puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta
kieltä.
-- Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, -- olisimme jo
matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole
nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä
mantereelta tyyten loppunut.
Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei
jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas
suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi.
Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää
olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään
kumipuurykelmän eteen ja huudahti:
-- Apina! Täällä on apina!
Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle
hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin
näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat
tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut
yölepakon siivet.
Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka
vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin
salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän
mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään
runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta
puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski
kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain
päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan.
Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.
-- Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.
-- Tuoko apina? Paganel vastasi. -- Se on puhdasverinen
australialainen.
Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään,
kun ihan lähellä kuului huutoja: -- ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti
juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta
alkuasukasleirin.
Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien
tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät
suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli
puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä,
miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty
kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta
jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella,
näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi
luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan
herkkupalaa.
Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170
senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen
värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa,
karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa
leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia
kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta
nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät
hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten
näköisiä ihmisolentoja.
-- Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, -- ne ovat apinoita, --
puhdasverisiä, olkoon niin, -- mutta apinoita kuitenkin.
-- MacNabbs, lady Helena huomautti, -- myöntäisittekö siis niiden
olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä
raukathan ovat ihmisiä.
-- Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. -- Korkeintaan ihmisen ja orangutangin
välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä
terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan
kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin
orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta.
Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja
luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis
apinanmuotoisiksi ihmisiksi.
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä
ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin
sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä
on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan
oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti
lisää: -- eikä enkelikään.
Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen
puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat
astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä
näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit
ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän
luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan
valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi
muuttuneita.
Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään
ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole
antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin
viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien",
isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen,
ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki
kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön
kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä
"phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy
hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja,
pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii
polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta,
joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja
jätteitä, joita tämä ei enää huoli.
Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet
saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja
tarjoamalla niille jyviä.
He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin
kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi
heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei
ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu
joutuakseen mokomaan ansaan.
Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen
heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä
varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä
maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin
heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana
"noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti
ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien
pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan
tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.
Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja
näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet
ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä
rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta
voitetun vihollisen lihaa.
Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran
ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat
tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He
kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille
jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei
kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.
Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa
naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen
pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan
kimppuun kuin saaliin ikään.
Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant
tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti
Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen
orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.
John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia
hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan
_Britannian_ perämiestä.
-- Ayrton, hän sanoi, -- tällaistenko villien kynsistä te pääsitte
pakenemaan?
-- Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. -- Kaikki sisämaan heimot ovat
samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä
vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden
päälliköillä on pelottava valta.
-- Mutta, John Mangles kysyi, -- mitä eurooppalainen voi tehdä näiden
villien keskuudessa?
-- Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, -- hän metsästää, kalastaa heidän
kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille
sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on
älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.
-- Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.
-- Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, -- vieläpä sillä tavoin,
ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.
-- Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka
tuli mukaan keskusteluun.
-- Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja
erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä
pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että
valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun
täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon
kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!
-- Niin tosiaan, John Mangles vastasi, -- toivokaamme, miss Mary, että
isänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen
jälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.
-- Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.
-- Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan
avulla.
Mary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä
katseellaan.
Tämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta
liikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin,
huitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.
Glenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi
Ayrtonilta:
-- Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin
ymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?
-- Enpä juuri, perämies vastasi, -- sillä murteita on yhtä monta kuin
heimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden
osoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.
Se oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja
villit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että
ellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla
todelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden
kertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa
he osoittivat erinomaista taitoa.
Heidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija,
jolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin
kova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin
kiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase
samalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai
päitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.
Näitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen
taistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina
maahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina
kannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät
muka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin
hurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka
hetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi.
Lapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä
täydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset
olivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.
Taistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat
äkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus
seurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin
asentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.
Olisi voinut luulla heidän kivettyneen.
Mikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen
paikalleen? Se saatiin pian tietää.
Tällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen
tasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine
höyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli
keskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.
Eräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen,
jätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja
pensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä
hänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän
liikkui kuin varjo.
Kun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa
vaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen
metriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa
kulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua,
käännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen
kumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.
-- Se on bumerangi! Ayrton sanoi.
-- Bumerangi, Paganel huudahti, -- australialainen bumerangi!
Ja niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, --
nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä
lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!
Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen,
käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin
paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu
noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin
terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.
-- Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan
tarkasti omituista asetta. -- Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se
vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa
sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja
tietoviisaat ole kyenneet selittämään.
-- Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla
heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.
-- Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, -- sellainen takaisinpäin
suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn
kohtaan?
-- Ei laisinkaan, Paganel vastasi. -- Niissä molemmissa tapauksissa
on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa,
biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei
koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!
-- No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.
-- Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus
johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse
esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä
australilaisten salaisuus.
-- Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta ... apinoiden keksimäksi,
lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään
epäuskoisen näköisenä.
Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää
matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen
vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia
sanoja kovin kiihtyneenä.
-- Ah, Ayrton ilmoitti, -- he ovat nähneet kasuaareja!
-- Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.
-- Se pitää nähdä, Paganel huudahti. -- Se on varmaankin
mielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.
-- Mitä te arvelette, Ayrton?
-- Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.
Villit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää
kasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu
moneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa
saadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat
ja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin
jännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.
Emu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä
"murök", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän
kookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa
suuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat
kirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä
on valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa
sitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat
tummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa
juosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi
saavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin
viekas.
Niinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin
kuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä
kasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset
pysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.
Villien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja
pysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja
oli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä
paikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti
laukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui
niihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään
ravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.
Pyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen
poimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen
ympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei
mikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies
päästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse
lintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven
keskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi
kasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.
Metsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.
Nyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset
australialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä
oli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä
tyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka
raakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.
Oli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä
heidän älyään ja taitavuuttaan.
-- Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, -- te kai sentään
myöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?
-- Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri
vastasi. -- Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.
-- Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. -- Minä vaadin,
majuri, teitä peruuttamaan väitteenne.
-- No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää.
Australialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.
-- Mitä ihmettä!
-- Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta
orangutangien rodusta.
-- Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.
-- He väittävät, majuri vastasi, -- että apinat ovat mustia kuten
hekin, mutta ilkeämpiä: -- Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä,
sanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä
elätti ilman aikojaan.