Tammikuun 2. päivänä auringon noustessa matkustajat ylittivät
kulta-alueen ja Talbotin piirikunnan rajan. Heidän hevosensa kaviot
polkivat silloin Dalhousien piirikunnan pölyisiä teitä. Muutamia
tunteja myöhemmin he kahlasivat Colban- ja Campaspe-jokien yli
144° 35' ja 144° 45' pituusasteen välillä. Puolet matkasta oli tehty.
Vielä viisitoista päivää yhtä onnellista kulkua, ja matkue saapuisi
Twofold-lahden rannoille.
Muuten olivat kaikki hyvissä voimissa. Paganelin väite tämän ilmaston
terveellisyydestä piti paikkansa. Kosteutta vähän tai ei ollenkaan, ja
varsin siedettävä lämpötila. Se ei rasittanut hevosia eikä juhtia. Ei
liioin ihmisiäkään.
Yksi ainoa muutos marssijärjestykseen oli tehty Camden Bridgeltä
lähdettyä. Kun Ayrton sai tietää rautatieonnettomuuden johtuneen
rikoksesta, hän neuvoi noudattamaan erinäisiä siihen saakka
tarpeettomina pidettyjä varotoimia. Ratsastajat eivät saaneet jättää
vankkureita näkyvistään. Lepohetkinä jäi aina yksi heistä vahtiin.
Aamuin ja illoin pantiin uudet nallit pyssyihin. Oli varmaa, että
rikollisjoukkue liikkui maassa, ja vaikkei mitään suoranaista pelkoa
herättävää sattunut, piti olla valmiina kaiken varalta.
Tarpeetonta on lisätä, että näihin varotoimiin ryhdyttiin lady Helenan
ja Mary Grantin tietämättä, joita Glenarvan ei tahtonut säikäyttää.
Oikeastaan olikin syytä menetellä näin. Varomattomuus tai vain
laiminlyöntikin saattoi käydä kalliiksi. Glenarvan ei muuten ollut
ainoa, joka huolehti asioista tällä tavoin. Yksinäisillä tiloilla ja
asemilla varustautuivat asukkaat ja squatterit mahdollista hyökkäystä
tai yllätystä vastaan. Talot suljettiin pimeän tullen. Koirat
laskettiin irti aitauksiin ja alkoivat haukkua vähänkin lähestyttäessä.
Ei yksikään paimen, joka illalla ratsain kokosi suurta laumaansa
kotiinpaluuta varten, liikkunut ilman satulannuppiin kiinnitettyä
pyssyä. Uutinen Camdenin sillalla tapahtuneesta rikoksesta oli syynä
tähän poikkeukselliseen varovaisuuteen, ja moni siirtolainen, joka
tähän saakka oli nukkunut ikkunat ja ovet avoinna, sulki ne nyt
huolellisesti.
Maakunnan hallituskin osoitti suurta intoa ja varovaisuutta. Kotimaisia
santarmiosastoja lähetettiin pitkin maata. Postinkuljetusta suojattiin
erityisin toimenpitein. Tätä ennen oli posti kulkenut valtateillä ilman
vartiostoa. Niinpä tänään, juuri kun Glenarvanin matkue oli menossa
Kilmoresta Heathcoteen ulottuvan tien poikki, kiiti posti ohitse niin
kiivasta vauhtia kuin hevoset suinkin pääsivät, jättäen suuren
pölypilven jälkeensä. Mutta niin nopeasti kuin se ohittikin, Glenarvan
oli kuitenkin nähnyt sen rinnalla ratsastavien poliisien pyssyjen
välkähtävän. Olisi luullut elettävän jälleen sitä hirvittävää aikaa,
jolloin ensimmäisten kultakenttien löytyminen ajoi Australian
mantereelle Euroopan kansakuntien kuonan.
Pari kilometriä Kilmoren maantien yli ehdittyään saapuivat vankkurit
jättiläispuiden sekaan, ja ensimmäistä kertaa Kap Bernouillista
lähdettyään matkustajat joutuivat laajaan, useiden asteiden yli
ulottuvaan metsään.
Ihmetyksen huudahdus pääsi matkustajilta, kun he näkivät yli puolen
sadan metrin korkuisia kumipuita, joiden sienimäinen kaarna oli jopa
yli kymmenen sentin paksuinen. Kuusi ja puoli metriä ympärysmitaltaan
olevat rungot, joiden kuoressa oli hyvänhajuista pihkaa sisältäviä
uurteita, kohosivat viidenkymmenen metrin korkeuteen ainoankaan haaran
tai oksan tai edes satunnaisen silmun ja pahkuran häiritsemättä niiden
pintaa. Sileämpiä ne eivät olisi voineet olla sorvarin kädestä
lähtiessään.
Siinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät
tavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä;
lehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin
ylösalaisin käännetty uurna.
Tämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen
ilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit
saattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä,
jotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut
pensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja
läpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli
voivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella,
vihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit,
vähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka
muistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset,
tarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja
uusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei
muistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden
"tara", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien
heimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.
Ettei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se
riippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei
ole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei
tästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon
säteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.
Jokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen
järjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten
ainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.
-- Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, -- ei hämmästytä minua täällä.
Se tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä,
mitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän
erikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on
annettu nimi _eukalyptus_.
-- Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.
-- Se tulee kreikan kielen sanoista _eu kalypto_ ja merkitsee _hyvin
peitän_. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä
huomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.
-- Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, -- mutta selittäkää
meille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.
-- Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni,
Paganel vastasi. -- Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet
ovat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta
eikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi
kumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja
liian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät
reunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää
kuin lehti.
-- Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. -- Nuokin ovat ajatelleet
vain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.
Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka
otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien
puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka
näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen,
sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.
Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin.
Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia
papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin
erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus
lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja
vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä
vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain
hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien
pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta
valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.
Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä
jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita
tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko
niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa
varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää
kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon
niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu
taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett
sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva
veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin
määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles
pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.
Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän
sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi
loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien
kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.
-- Seymour! Paganel huudahti. -- Se on Victorian maakunnan viimeinen
kaupunki.
-- Onko se suurikin? lady Helena kysyi.
-- Rouva, Paganel vastasi, -- se on tavallinen kylä, joka on saamassa
kaupunkioikeudet.
-- Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.
-- Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.
-- Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät
luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.
-- Rakas Edward, lady Helena vastasi, -- Mary ja minä suostumme siihen
sillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.
-- Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, -- valjakkomme on
väsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.
Kello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää
vain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue
kulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina
näkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki
vaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British
nimiseen hotelliin.
Hevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat
ohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin
pöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan
silmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi
iltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan
mitään.
Vähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla
erikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka
vähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät
toisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin
ääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät
olisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta.
Mutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.
Majuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut
hotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa
parhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen
minuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä
oli kysymys.
Mutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun
lady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa,
majuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:
-- Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.
-- Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.
-- Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen
intoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.
-- Sen pahempi, Ayrton lisäsi.
-- No, Glenarvan kysyi, -- kenen syyksi sitä rikosta luullaan?
-- Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja
Uuden Seelannin Uutisia, -- niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei
erehtynyt.
Glenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:
Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. -- Kuten muistetaan, tapahtui
Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen
asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä,
viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä
rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi
täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.
Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.
Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin
päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat,
että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.
Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen
on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten
olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa
juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]
Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa
eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia
kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla
laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut
tavoittaa.
Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita
kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle
tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.
J.P. MITCHELL,
ylitarkastaja.
Kun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi
maantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:
-- Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.
-- Karkureita kyllä! Paganel vastasi. -- Mutta ei karkotettuja, joilla
olisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella
täällä.
-- Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, -- mutta
käsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme
tai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?
John Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän
lopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että
retkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.
-- Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi
sitten, -- niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.
Glenarvan ymmärsi ja lisäsi:
-- Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule
kysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta,
tavoittaa _Duncan_ Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry
Grantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?
-- Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, -- haluaisin kuulla Ayrtonin
mielipiteen.
Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.
-- Minä ajattelen, hän sanoi, -- että me olemme yli kolmensadan
kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla
yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei
paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että
kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin
aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin
parhaaksi lähteä eteenpäin.
-- Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. -- Matkaa jatkamalla voimme
päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin
loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän
vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi
ajatellakaan!
Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa
millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.
-- Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.
-- Puhukaa, Ayrton.
-- Eikö olisi hyvä lähettää _Duncanille_ käsky jälleen lähestyä
rannikkoa?
-- Mitä varten? John Mangles vastasi. -- Kun olemme saapuneet
Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin
odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme
katua, ettemme siellä tapaisikaan _Duncania_. Muuten sen vauriota ei
luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun
mielestäni parasta odottaa.
-- Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.
Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina
kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä,
jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut
avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja
salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa,
ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden
välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne
leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn
piirin rajalla.