Vuonna 1844 sir Roderick Impey Murchison, Lontoon Kuninkaallisen
maantieteellisen seuran nykyinen esimies, havaitsi vertailuja maan
muodostumisesta tehdessään huomattavaa yhtäläisyyttä Ural-vuorten ja
sen vuoriharjanteen välillä, joka läheltä Etelä-Australian rannikkoa
kulkee pohjoisesta etelään.
Kun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä
kallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa
vuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.
Kaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia
kultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren
joukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin
kultamaille.
Ensimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis
Dutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin
ensimmäiset kultakentät.
Heti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta
kulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia,
saksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi
herra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui
ilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille,
sir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.
Hänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli
levinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia
kohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden
vuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.
Siihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka
kuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.
Muutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä
maakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä
alueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens,
Bendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella
vedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien
epätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä
vastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä
maaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä
kallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta,
saavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.
Juuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin
usein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni
Harry Grantin etsijät.
Kuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka
väsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet
kukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan
solaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa
lojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta.
Seuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien
pyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.
Jacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään
ohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan
Gebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja
kunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun
levitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit
ja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume
muuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen
luullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt
miljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä
Australiassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet
riensivät saamaan osansa. "Diggerin" kullankaivajan, ammatti oli
arvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli
kuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla
kuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin.
Näiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi
kaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä
viimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän
tuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria,
vielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen
neljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.
Tämän hullun kiihkon ensimmäisinä vuosina vallitsi sanoinkuvaamaton
sekasorto. Tavallisella tarmollaan pääsivät englantilaiset kuitenkin
tilanteen herroiksi. Poliisit ja kotimaiset santarmit luopuivat
varkaiden puolelta ja muuttuivat kunnon ihmisiksi. Tapahtui täydellinen
muutos. Niinpä Glenarvan ei saanutkaan nähdä mitään vuoden 1852
väkivaltaisista näytelmistä. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä
ajasta, ja nyt kultaa etsittiin näillä seuduilla järjestelmällisesti,
ankarien sääntöjen mukaan.
Muuten alkoivat kaivokset jo ehtyä. Oli kaivettu jo pohjaan saakka.
Kuinkapa ei olisikaan tyhjennetty näitä luonnon aarteita, kun
kullankaivajat olivat Victorian maakunnasta vuosina 1852-1858 kaivaneet
63.107.478 puntaa? Siirtolaisten lukumäärä onkin tuntuvasti vähentynyt,
ja he ovat siirtyneet vielä koskemattomille seuduille. Niinpä Uuden
Seelannin Otagossa ja Marlboroughissa äskettäin löydetyt kultakentät,
ovat nykyään tuhansien kaksijalkaisten siivettömien muurahaisten
kaivettavina.[8]
Kello yhdentoista tienoilla saavuttiin kaivosalueen keskustaan. Siellä
kohosi todellinen kaupunki tehtaineen, pankkeineen, kirkkoineen,
kasarmeineen, vuokrataloineen ja sanomalehden toimituksineen.
Hotelleja, maataloja, huviloita ei myöskään puuttunut. Olipa
teatterikin, yleisön suosima, vaikka paikka maksoi kymmenen sillingiä.
Esitettiin suurella menestyksellä paikallista kappaletta _Francis
Obadiah eli onnellinen kullankaivaja_. Kun näytelmän sankari epäioivon
vallassa iskee kuokkansa maahan viimeistä kertaa, se lohkaisee irti
uskomattoman suuren kultalohkareen.
Glenarvan oli utelias näkemään Mount Alexanderin laajat kultakaivokset
ja antoi vankkurien lähteä edellä Ayrtonin ja Mulradyn johtamina. Hän
yhtyisi seuraan muutamaa tuntia myöhemmin. Paganel oli ihastunut tästä
päätöksestä ja asettui tapansa mukaan pikku ryhmän oppaaksi.
Hänen neuvonsa mukaan mentiin ensin pankkiin. Kadut olivat leveät,
kivetyt ja huolellisesti astellut. Sen tapaiset toimistot kuin _Golden
Company Ltd, Digger's General Office, Nugget's Union_ vetivät
jättiläisilmoituksilla katseet puoleensa. Työvoiman ja pääoman yhtymä
oli asettunut yksinäisen kullankaivajan tilalle. Kaikkialta kuului
hiekkaa huuhtovien tai kallisarvoisten kvartsia murentavien koneiden
meteliä.
Asuntojen takana alkoivat kultakentät, laajat kaivausalueet. Siellä
kuokkivat yhtiöiden runsaasti palkkaamat kullankaivajat.
Silmin ei olisi voinut laskea maahan puhkaistujen reikien lukua.
Rautalapiot välkähtelivät auringonpaisteessa yhtenä säihkynänä.
Kaivajien joukossa oli kaikkia kansallisuuksia. He eivät kinastelleet,
vaan tekivät työtään äänettömästi, kuten ainakin palkatut miehet.
-- Ei sovi sentään luulla, Paganel sanoi, -- ettei Australiassa enää
olisi lainkaan niitä kuumeisia etsijöitä, jotka koettavat onneaan
kullankaivamisen arpapelissä. Tiedän kyllä, että useimmat myyvät
työvoimansa yhtiöille pakostakin, kun kaikki kultapitoiset alueet ovat
hallituksen myymiä tai vuokraamia. Mutta sillä, jolla ei ole mitään,
joka ei voi vuokrata eikä ostaa, on jäljellä vielä yksi keino rikastua.
-- Mikä? lady Helena kysyi.
-- 'Jumpingin' mahdollisuus, Paganel vastasi. -- Sen avulla me, joilla
ei ole mitään oikeutta näihin kaivoksiin, voimme kuitenkin -- jos käy
oikein hyvä onni, tietenkin -- ansaita omaisuuden.
-- Mutta kuinka? majuri kysyi.
-- Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.
-- Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.
-- Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua
ja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.
-- Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, -- tehän saatte
veden herahtamaan kielellemme.
-- No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa,
joka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen,
niin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa
sen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa.
Niinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on
sinun!
-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- älkää panko veljeni päähän
sellaista!
-- Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, -- ja Robert
tietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata,
kääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä
satoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän
tavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti,
johon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!
Käytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli
suureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja,
liuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.
Se oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin
vastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta.
Sinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan.
Siitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet
alkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla
viisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät
kuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski;
kun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.
Vieraille näytettiin mielenkiintoisia kultanäytteitä, ja ylitarkastaja
teki selkoa, eri menettelytavoista tämän metallin kaivamiseksi.
Sitä esiintyy yleensä kahdessa muodossa, vyörykultana ja rapautuneena,
joko malmina lietteen seassa tai kvartsisuonessa. Sen irrottamiseksi
käytetäänkin maan laadun mukaan pinta- tai syvyyskaivamista.
Vyörykulta piilee jokien, laaksojen ja vesiuurrosten pohjalla
suuruutensa mukaan sijoittuneena, ensin rakeet, sitten levyt ja vihdoin
hileet.
Jos se sitä vastoin on rapautumakultaa, jonka suonen ilman vaikutus on
hajoittanut, se on keskittynyt yhteen paikkaan, kasoiksi, joita
kullankaivajat sanovat "taskuiksi". Jotkut näistä taskuista sisältävät
suuren omaisuuden.
Mount Alexanderin alueella tavataan kultaa varsinkin savimaakerroksissa
ja liuskemaisten kallioiden lomissa. Siellä ovat kultarakeiden pesät,
siellä on onnekkaan kaivajan käteen usein sattunut kulta-arpajaisten
päävoitto.
Kun vierailijat olivat tarkastelleet eri kultanäytteitä, he kävivät
pankin mineralogisessa museossa. Siellä he näkivät kaikkia niitä
tuotteita, joista Australian maaperä on muodostunut, luokiteltuina ja
nimilipuilla varustettuina. Kulta ei ole sen ainoa rikkaus; sitä voi
syystäkin pitää suunnattomana arkkuna, jossa luonto säilyttää
kalleuksiaan. Lasilevyjen alla kiilsi valkoinen topaasi, joka kilpailee
Brasilian topaasien kanssa, tummanvihreä granaatti, epidootti,
eräänlainen kauniin vihreä silikaatti, vaaleanpunainen rubiini, jota
edustivat helakanpunaiset spinellat ja eräs tavattoman kaunis
ruusunpunainen muunnos, vaalean- ja tummansinisiä safiireja, kuten
esimerkiksi korundi, ja yhtä haluttuja kuin Malabarin ja Tiibetin
safiirit, punahohtoisia timantteja ja vihdoin Turonin rannoilta
löydetty pieni timanttikristalli. Mitään ei puuttunut tästä jalokivien
loistavasta kokoelmasta eikä tarvinnut mennä kauas etsimään
tarpeellista kultaa, johon ne voisi upottaa. Ellei tahtonut nähdä niitä
koruiksi valmistettuina, ei saattanut pyytää enempää.
Glenarvan lausui jäähyväiset pankin tarkastajalle kiittäen häntä
kohteliaisuudesta, jota vierailijat olivat käyttäneet runsaasti
hyväkseen. Sitten palattiin kultakentille.
Niin vähän kuin Paganel välittikin tämän maailman mammonasta, hän ei
astunut askeltakaan tarkastamatta katseellaan tätä maaperää. Halu
siihen oli ylivoimainen, eikä hänen kumppaniensa leikinlasku voinut
sille mitään. Yhtä mittaa hän kumartui, poimi maasta jonkin kivensirun,
malminkappaleen tai kvartsihileen, tarkasteli niitä yksityiskohtaisesti
ja heitti ne pian taas halveksien menemään. Tätä kesti koko matkan.
-- Kuulkaas, Paganel, majuri lausui, -- oletteko hukannut jotakin?
-- Aivan varmasti, Paganel vastasi, -- tässä kullan ja kalliiden kivien
maassa on hukannut sen mitä ei ole löytänyt. En tiedä, miksi mieleni
tekisi saada mukaani muutaman unssin painoinen rae tai vaikkapa
isompikin.
-- Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.
-- Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. -- Lahjoittaisin sen
maalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin...
-- Joka ottaisi sen vastaan?
-- Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.
Paganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan
"maallensa", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman
kimpaleen.
Leikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa
kaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti,
mutta ilman innostusta.
Kahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan,
jossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien
luokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole
mihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan
jotakin paikkakunnan juomaa.
Itsekullekin tuotiin niin sanottu "nobler". Tuollainen nobler on
yksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että
pantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni
lasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli
hieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi
muutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.
Sitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen
paikka, jos missään.
Paganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että
olojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä
vuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.
-- Maa, hän sanoi, -- oli silloin täynnä reikiä ja tulvillaan
työmyyriä, mutta minkälaisia myyriä! Kaikilla siirtolaisilla oli myyrän
into, mutta ei sen ymmärrystä! Kultaa tuhlattiin mielettömästi. Se
juotiin ja pelattiin, ja tämä ravintola, jossa olemme, oli helvetti,
kuten silloin sanottiin. Rahapelejä seurasivat puukoniskut. Poliisi ei
mahtanut mitään, ja monta kertaa oli siirtokunnan kuvernöörin pakko
marssittaa sotaväkeä rauhoittamaan metelöiviä kullankaivajia. Mutta
lopulta hän sai heidät järkiinsä, määräsi kaivamisoikeudesta veron, sai
sen kannetuksi, vaikkakaan ei vaivattomasti, ja ylimalkaan olivat
rikkomukset täällä vähäisempiä kuin Kaliforniassa.
-- Saako siis, lady Helena kysyi, -- kuka tahansa harjoittaa
kullankaivajan ammattia?
-- Saa, rouva. Sitä varten ei tarvitse suorittaa tutkintoa. Hyvät
käsivarret riittävät. Kurjuuden ajamina seikkailijat saapuivat
kulta-alueille enimmäkseen rahattomina, rikkailla kuokka, köyhillä vain
puukko, mutta kaikilla tähän työhön into, jota he eivät olisi
osoittaneet missään oikeassa ammatissa. Oli omituista nähdä näitä
kultamaita. Maa oli täynnä telttoja, öljvkankaita ja mullasta,
laudoista tai oksista kyhättyjä hökkeleitä ja vajoja. Niiden keskellä
kohosi Englannin lipulla varustettu hallituksen katos, sen asiamiesten
sinisestä patjakankaasta tehtyjä telttoja, rahanvaihtajien,
kultakauppiaiden ja muiden, tässä rikkauden ja köyhyyden heilurissa
kalastelevien liikemiesten kojuja. Nämä rikastuivat varmasti. Ja
näkemisen arvoisia olivat vedessä ja liejussa elävät pitkäpartaiset ja
punapaitaiset diggerit. Ilma oli täynnä kuokkien yhtämittaista
kalahtelua ja maassa mädäntyvien eläinraatojen löyhkää. Tukahduttava
pöly peitti nuo onnettomat, jotka kohottivat kuolleisuuden tavattoman
suureksi, ja epäilemättä epäterveellisemmässä maassa olisi lavantauti
tuhonnut melkein koko väestön. Ja jospa sitten kaikki nämä seikkailijat
olisivat onnistuneet! Mutta paljon kärsimystä jäi korvauksetta, ja
lähemmin tarkastaessa saataisiin nähdä, että yhtä rikastunutta
kullankaivajaa kohti sata, kaksisataa, ehkäpä tuhat on kuollut köyhänä
ja epätoivoisena.
-- Voisitteko selittää meille, Paganel, Glenarvan kysyi, -- miten kulta
kaivettiin ylös?
-- Ei mikään ollut yksinkertaisempaa, Paganel vastasi. -- Ensimmäiset
kullanetsijät huuhtoivat sitä, kuten muutamilla Sevennien seuduilla
Ranskassa vieläkin tehdään. Nykyään yhtiöt menettelevät toisin; he
kaivautuvat siihen lähteeseen asti, josta hileet, levyt ja rakeet
tulevat. Mutta huuhtojat tyytyivät vain pesemään kultapitoisen hiekan,
siinä kaikki. He kaivoivat maata, paljastivat ne kerrostumat, jotka
heistä näyttivät kultapitoisilta, ja valelivat niitä vedellä
erottaakseen siitä kallisarvoisen malmin. Tämä huuhtelu tapahtui
amerikkalaista alkuperää olevan kehdoksi nimitetyn laitteen avulla. Se
oli viiden tai kuuden jalan mittainen laatikko, eräänlaatuinen avoin,
kahteen osastoon jaettu ruuhi. Ensimmäisessä osassa oli harva seula ja
sen alapuolella toisia tiuhempia seuloja; toinen osa oli alapäästään
suippeneva. Hiekka kasattiin toisessa päässä olevaan seulaan,
kaadettiin vettä päälle, ja laitetta liikuteltiin tai oikeammin
keinuteltiin käsin. Kivet jäivät ensimmäiseen seulaan, malmi ja hieno
hiekka toisiin aina karheutensa mukaan, ja lionnut muta valui veden
mukana pois toisesta päästä. Se oli tavallisimmin käytetty laite.
-- Mutta sellainen piti sentään olla, John Mangles huomautti.
-- Se ostettiin rikastuneilta tai rappiolle joutuneilta kaivajilta,
kuinka sattui, Paganel vastasi, -- tai tultiin toimeen ilman sitä.
-- Kuinka se kävi laatuun? Mary Grant kysyi.
-- Oli vain levy, rakas Mary, tavallinen peltilevy; heitettiin ilmaan
maata niin kuin viljaa; viljajyvien sijasta saatiin joskus kultajyviä.
Ensimmäisenä vuonna ansaitsi moni kullankaivaja omaisuuden ilman
muita apuvälineitä. Nähkääs, ystäväni, se oli hyvää aikaa, vaikka
saappaat maksoivat sataviisikymmentä frangia pari ja lasillisesta
limonadia piti maksaa kaksitoista frangia! Ensiksi tulleilla on aina
paras onni. Kultaa oli kaikkialla runsaasti maan pinnalla; purot
virtasivat metallipohjalla; sitä tavattiin Melbournen kaduiltakin;
katuja kovetettiin kultasoralla. Niinpä sen kullan arvo, joka
tammikuun seitsemässä viikossa alkupuolella vuotta 1852 hallituksen
suojeluksen alaisena tuotiin Mount Alexanderista Melbourneen, olikin
kahdeksan miljoonaa kaksisataa kolmekymmentäkahdeksan tuhatta
seitsemänsataaviisikymmentä frangia. Se tekee keskimäärin
satakuusikymmentäneljä tuhatta frangia päivää kohti.
-- Melkein yhtä paljon kuin Venäjän keisarin pankkitilillä, Glenarvan
sanoi.
-- Mies-parka! majuri lausui.
-- Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.
-- Muutamia kyllä, rouva.
-- Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.
-- Tottakai! Paganel vastasi. -- Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista
kimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia,
Gippslandissa toinen, jonka paino oli
seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861
kahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin,
taas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi
kuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin
mukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia.
Kuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo
aikamoinen!
-- Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen
jälkeen? John Mangles kysyi.
-- Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan
alussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt,
Euroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se
tekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.
-- Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla,
missä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.
-- On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä
sen vuoksi, että halveksimme sitä!
-- Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?
-- Ei, Robert, maantieteilijä vastasi. -- Kultapitoiset maat eivät ole
onnellisia. Ne synnyttävät vain heikkoa väestöä, mutta eivät
milloinkaan voimakasta ja työteliästä. Katso Brasiliaa, Meksikoa,
Kaliforniaa, Australiaa! Mitä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla?
Oikein onnellinen maa, poikani, ei ole kulta-, vaan rautapitoinen maa!