Näkyviin kohosi muutamia leveähköjä kukkuloita, joihin tasanko päättyi
noin kolmen kilometrin päässä rautatiestä. Pian vankkurit vierivät
ahtaissa ja oikullisesti mutkittelevissa solissa. Mutta nämä veivät
kauniille seudulle, jossa kasvoi kauniita puita, ei metsinä, vaan
erillisiksi ryhmiksi järjestyneinä ja kerrassaan trooppisen rehevinä.
Kaikkein komeimpia olivat "casuarinat", jotka näyttivät lainanneen
tammelta runkonsa lujan rakenteen, akaasialta tuoksuvat siemenkotansa
ja männyltä sinivihreään vivahtavien lehtiensä karheuden. Niiden oksien
välistä näkyi "banksia latifolian" omituisia latvoja, joiden suippous,
on niin erinomaisen viehättävä. Suuret, riippaoksaiset puut näyttivät
metsiköissä liian täysistä altaista valuvalta vihreältä vedeltä. Katse
epäröi kaikkien näiden luonnonihmeiden keskellä eikä tiennyt, mihin
kohdistaa ihailunsa.
Matkaseurue oli hetkeksi pysähtynyt. Ayrton oli lady Helenan käskystä
seisauttanut valjakkonsa. Vankkurien suuret pyörät lakkasivat
narisemasta kvartsipitoisella hiekalla. Puuryhmien alla levisi pitkiä
vihreitä nurmikoita; muutamat säännöllisen muotoiset maaperän
kohopaikat jakoivat ne vielä aivan selvästi huomattaviin ruutuihin kuin
suuren sakkilaudan.
Paganel ei erehtynyt nähdessään nämä vihannoivat, ikään kuin ikuista
lepoa varten runollisesti järjestetyt erilliset kohdat. Hän tunsi nämä
hautausneliöt, joiden viimeiset jäljet ruoho nyt hävittää ja joita
matkamies niin harvoin tapaa Australiassa.
-- Tuonen viidat, hän sanoi.
Hänen silmiensä edessä oli todellakin alkuasukkaiden hautausmaa, mutta
niin raikas, niin siimekäs, lintujen hilpeän lentelyn elävöittämä, niin
puoleensavetävä, että se ei herättänyt ainoatakaan surullista ajatusta.
Sitä olisi hyvin voinut pitää jonakin Eedenin puutarhana siltä ajalta,
jolloin kuolemaa ei ollut maan päällä. Se näytti olevan luotu eläviä
varten. Mutta nämä haudat, joita villi hoitaa niin hartaan
huolellisesti, hävisivät jo vihannuuden tulvan alle. Valtaus oli
karkottanut australialaisen kauas seudulta, missä hänen esi-isänsä
lepäsivät, ja siirtolaisuus riensi pian muuttamaan nämä kuolonkentät
karjan laidunmaiksi. Niinpä ovat nämä tuonen viidat käyneet
harvinaisiksi; kuinka monia, jotka peittävät hiljattain haudatun
miespolven, tallaakaan jo välinpitämättömän matkailijan jalka!
Paganel ja Robert, jotka olivat kiirehtineet kumppaniensa edelle,
kiertelivät pienillä varjoisilla käytävillä kumpujen välissä. He
puhelivat ja opettivat toinen toistaan, sillä maantieteilijä väitti
oppivansa paljon nuoren Grantin mielipiteistä. Mutta he eivät olleet
ratsastaneet puolta kilometriä, kun lordi Glenarvan näki heidän
pysähtyvän, laskeutuvan ratsailta ja sitten kumartuvan maata kohti. He
näyttivät tutkivan hyvin mielenkiintoista esinettä heidän ilmeikkäistä
eleistään päätellen.
Ayrton hoputti valjakkoaan, ja vankkurit olivat pian tavoittaneet
molemmat ystävykset. Syy heidän pysähdykseensä ja hämmästykseensä kävi
kohta ilmi. Muuan alkuasukaslapsi, pieni kahdeksanvuotias poika
eurooppalaisissa pukimissa, nukkui rauhallista unta mahtavan banksian
siimeksessä. Hänen rotupiirteistään ei olisi voinut erehtyä: kiharat
hiukset, melkein musta iho, litteä nenä, paksut huulet ja käsivarsien
tavaton pituus osoittivat heti hänen kuuluvan sisämaan alkuasukkaisiin.
Mutta hänellä oli älykkäät kasvot, ja varmaan kasvatus oli jo
kohottanut tämän pikku villin alhaiselta alkutasoltaan.
Lady Helena astui maahan perin uteliaana katselemaan häntä, ja pian
koko seurue ympäröi pienen alkuasukkaan, joka nukkui sikeästi.
-- Lapsiparka, Mary Grant sanoi, -- onko hän joutunut eksyksiin tässä
erämaassa?
-- Minä luulen, lady Helena vastasi, -- että hän on tullut kaukaa
käydäkseen näissä kuoleman lehdoissa! Täällä lepää varmaankin hänen
rakkaimpiaan!
-- Mutta häntä ei voi jättää tänne! Robert sanoi. -- Hän on yksin ja...
Robertin lauseen keskeytti nuoren australialaisen liikahdus; poika
käännähti kuitenkaan heräämättä. Mutta silloin nousi kaikkien hämmästys
huippuunsa. Pojan selässä oli kirjoitus ja siinä luki:
TOLINE,
TO BE CONDUCTED TO ECHUCA,
CARE OF JEFFRIES SMITH, RAILWAY
PORTER, PREPAID[7]
-- Aito englantilaista! Paganel huudahti. -- Lähettävät lapsen kuin
tavaramytyn! Kirjoittavat osoitteen kuin pakettiin! Minulle oli kyllä
siitä puhuttu, mutta en tahtonut uskoa sitä.
-- Lapsiparka! lady Helena lausui. -- Oliko hän Camden Bridgeltä
suistuneessa junassa? Ehkä hänen vanhempansa ovat saaneet surmansa, ja
hän on nyt yksin maailmassa!
-- Sitä en usko, rouva, John Mangles vastasi. -- Tämä kirjoitus
osoittaa päinvastoin, että hän matkusti yksin.
-- Hän herää, Mary Grant sanoi.
Lapsi todellakin heräsi. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen, mutta
sulkeutuivat heti taas päivän häikäiseminä. Mutta lady Helena tarttui
hänen käteensä; poika nousi ja katseli kummastuneena matkailijajoukkoa.
Pelon tunne värähdytti aluksi hänen piirteitään, mutta lady Glenarvanin
läsnäolo rauhoitti häntä.
-- Ymmärrätkö englannin kieltä, ystäväni? tämä kysyi häneltä.
-- Ymmärrän ja puhunkin, lapsi vastasi matkustajien kielellä, mutta
hyvin huomattavasti murtaen.
Hänen ääntämisensä muistutti ranskalaisten tapaa, kun nämä puhuvat
englannin kieltä.
-- Mikä sinun nimesi on? lady Helena kysyi.
-- Toline, pikku australialainen vastasi.
-- Ah, Toline! Paganel huudahti. -- Ellen erehdy, se sana merkitsee
australian kielellä kaarnaa?
Toline nyökkäsi myöntävästi ja katsoi jälleen naisiin.
-- Mistä sinä tulet, ystäväni? lady Helena kysyi.
-- Melbournesta, Sandhurstin junalla.
-- Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?
Glenarvan kysyi.
-- Olin, herra, Toline vastasi, -- mutta Raamatun Jumala suojeli minua.
-- Matkustitko yksin?
-- Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.
Onnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!
-- Etkö tuntenut ketään muuta junassa?
-- En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää
heitä milloinkaan!
Toline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun
hän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä
sädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren
hartauden.
Tämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti
selitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia
ja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita.
Hänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa
muistuttivat jo pikku pappia.
Mutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän
oli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.
-- Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. -- Minä haluan
nähdä jälleen omaiseni.
-- Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.
-- Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.
-- Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.
-- On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille,
jota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä
australialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.
Tällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti
seuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen
puhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti
sopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä
muutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn.
Ayrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja
jätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti
aterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan
esteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat
lapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen,
ja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.
Juttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi,
ja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen
elämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin
yleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan
naapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan.
Australialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa
tunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden
Seelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian
heimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa,
Sydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin
alkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku
esineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet
heimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä,
lastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.
Näin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä
Lachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen,
jotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään
omaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton
sukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään
ehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta
kotiperhettään.
-- Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni?
lady Glenarvan kysyi häneltä.
-- Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä
osoittavan katseen.
-- Ja miksi sinä kerran aiot?
-- Tahdon pelastaa veljeni köyhyydestä ja tietämättömyydestä! Tahdon
opettaa heitä, saattaa heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä!
Aion pyrkiä lähetyssaarnaajaksi!
Nämä sanat, jotka kahdeksanvuotias lapsi lausui innostuneena, olisivat
voineet naurattaa kevytmielisiä ja pilkallisia ihmisiä, mutta nämä
vakavat skotlantilaiset ymmärsivät ne ja antoivat niille arvoa; he
ihmettelivät tämän nuoren, jo taisteluun valmiin opetuslapsen
uskonvoimaa. Paganel oli liikuttunut sydänjuuriaan myöten ja tunsi
vilpitöntä myötätuntoa pientä australialaista kohtaan.
Mutta totta puhuaksemme tämä eurooppalaispukuinen villi ei aluksi ollut
häntä juuri miellyttänyt. Hän ei tullut Australiaan nähdäkseen
australialaisia herrasvaatteissa! Hän tahtoi nähdä heitä vain
tatuoituina. Tämä "säädyllinen" puku häiritsi hänen mielikuviaan. Mutta
siitä hetkestä, kun Toline oli puhunut niin palavasti, hän muutti
mielensä ja selitti olevansa hänen ihailijansa. Keskustelun loppuosa
oli muuten omiaan tekemään kunnon maantieteilijästä pikku
australialaisen parhaan ystävän.
Erääseen lady Helenan kysymykseen Toline vastasi näet käyvänsä pastori
Paxtonin johtamaa "normaalikoulua" Melbournessa.
-- Ja mitä siinä koulussa sinulle opetetaan? lady Glenarvan kysyi.
-- Uskontoa, laskentoa, maantiedettä...
-- Ah, maantiedettä! Paganel huudahti. Toline oli osunut hänen
herkimpään kohtaansa.
-- Niin, herra, Toline vastasi. -- Olen saanut ensimmäisen palkinnon
maantieteessä ennen tammikuun lomaa.
-- Onko sinulla palkinto maantieteessä, poikani?
-- Tässä se on, herra, Toline sanoi ottaen taskustaan esiin erään
kirjan.
Se oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse
oli kirjoitettu: _Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä,
Toline Lachlanista_.
Paganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä,
ihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä
hartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen
jakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen
tapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit
käsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä
vastoin kovin vastahakoisia laskennossa.
Toline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä.
Lady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa
maantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.
-- Maantieteen opettaja! Toline vastasi. -- No, herra, kyselkää
minulta!
-- Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. -- Enhän parempaa
pyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni
nähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!
-- Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.
-- Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. -- Opettaa Ranskan
Maantieteellisen seuran sihteeriä!
Sitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja
ottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.
-- Oppilas Toline, hän sanoi, -- nouskaa seisomaan.
Toline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis
vaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.
-- Oppilas Toline, Paganel jatkoi, -- mitkä ovat viisi maanosaa?
-- Oseania, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Eurooppa, Toline vastasi.
-- Oikein. Puhukaamme ensiksi Oseaniasta, koska olemme tällä hetkellä
siellä. Mitkä ovat sen pääosat?
-- Polynesia, Malaijien maa, Mikronesia ja Megalesia. Sen pääsaaret
ovat Australia, joka kuuluu englantilaisille, Uusi Seelanti, joka
kuuluu englantilaisille, Tasmania, joka kuuluu englantilaisille,
Chatham, Auckland, Macquarie, Kermadec, Makin, Maraki ynnä muut saaret,
jotka kuuluvat englantilaisille.
-- Hyvä, Paganel sanoi, -- entä Uusi Kaledonia, Sandwich-, Mendana- ja
Pomotu-saaret?
-- Ne ovat Ison Britannian suojeluksessa.
-- Mitä! Ison Britannian suojeluksessa! Paganel huudahti. -- Mutta
minun tietääkseni on päinvastoin Ranska...
-- Ranska! pikku poika matki hämmästyneen näköisenä.
-- Kas, kas! Paganel sanoi. -- Niinkö teille opetetaan Melbournen
normaalikoulussa?
-- Niin, herra opettaja, eikö se ole oikein?
-- On, on! Aivan oikein, Paganel vastasi. -- Koko Oseania kuuluu
englantilaisille. Se on sovittu asia! Jatkakaamme.
Majurin riemuksi Paganel oli puoleksi suuttuneen, puoleksi ällistyneen
näköinen. Kyselyä jatkettiin.
-- Menkäämme Aasiaan, maantieteilijä sanoi.
-- Aasia, Toline vastasi, -- on suunnattoman suuri alue. Pääkaupunki:
Kalkutta. Suurimmat kaupungit: Bombay, Madras, Kalikut, Aden, Malakka,
Singapore, Pegu, Colombo; saaria ovat Lakkadiivit, Malediivit, Chagos
sekä monet muut; kuuluvat englantilaisille.
-- Hyvä, hyvä, oppilas Toline! Entä Afrikka?
-- Afrikka käsittää kaksi pääsiirtokuntaa: etelässä on Kapmaa,
pääkaupunkina Kapkaupunki, ja lännessä englantilaiset alusmaat, tärkein
kaupunki Sierra Leone.
-- Oikein vastattu! lausui Paganel, joka alkoi oivaltaa tätä
englantilaista maantiedettä. -- Hyvin opetettu. Mitä Algeriaan,
Marokkoon ja Egyptiin tulee ... niin ne on pyyhitty pois brittiläisistä
kartoista. Minä haluaisin nyt mielelläni puhua hiukan Amerikasta!
-- Se jaetaan, Toline jatkoi, -- Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.
Edellinen kuuluu englantilaisille Kanadan, Uuden Braunschweigin, Uuden
Skotlannin ja kuvernööri Johnsonin hallinnon alaisten Yhdysvaltain
kautta.
-- Kuvernööri Johnson! Paganel huudahti. -- Hullun orjuusintoilijan
murhaaman, suuren ja hyvän Lincolnin seuraaja! Oikein! Sen paremmin ei
voi! Ja mitä Etelä-Amerikkaan tulee, niin Guyanan, Malvinas-saarten,
Shetlandin saariston, Georgian, Jamaikan, Trinidadin ja muiden kautta
kuuluu sekin englantilaisille! Minä en väitä sitä vastaan. Mutta,
Toline, tahtoisinpa kernaasti kuulla sinun tai paremmin sanoen sinun
opettajiesi ajatuksen Euroopasta.
-- Euroopastako? kysyi Toline, joka ei ymmärtänyt mitään
maantieteilijän kiintymyksestä.
-- Niin, Euroopasta! Kenelle kuuluu Eurooppa?
-- Tottahan Eurooppa kuuluu englantilaisille, lapsi vastasi vakaumusta
kuvastavalla äänellä.
-- Sitä minä vähän epäilen, Paganel lausui. -- Mutta millä tavalla? Sen
minä tahtoisin tietää.
-- Englannin, Skotlannin, Irlannin, Maltan, Jerseyn ja Guernseyn
saarten kautta, ja sitten vielä Joonian saarten, Hebridien, Shetlandin,
Orkneyn...
-- Hyvä, hyvä, Toline! Mutta siellä on toisia valtakuntia, joita et
muista mainita, poikani.
-- Mitä sitten, herra? tiedusti lapsi, joka ei antanut hämmentää
itseään.
-- Espanja, Venäjä, Itävalta, Preussi, Ranska!
-- Ne ovat maakuntia eikä valtakuntia, Toline sanoi.
-- Hemmetti, Paganel huudahti tempaisten lasit silmiltään.
-- Epäilemättä. Espanja, pääkaupunki Gibraltar.
-- Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen
ranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!
-- Ranska, Toline vastasi tyynesti, -- on Englannin maakunta,
pääkaupunki Calais.
-- Calais! Paganel huudahti. -- Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu
vielä Englannille?
-- Epäilemättä.
-- Ja että se on Ranskan pääkaupunki?
-- Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon...
Näistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei
tiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut
parhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea
hänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka
hyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän
käsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.
-- Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. -- Enkö ollut
oikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?
-- Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. -- Vai niinkö maantiedettä
opetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa
hyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma,
kaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee
ymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni,
entäs kuu, onko sekin englantilaisten!
-- Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.
Silloin Paganel ei voinut enää pysyä paikallaan. Hänen täytyi nauraa
kyllikseen eikä hän saanut naurunpuuskaansa hillityksi ennen kuin
viidenkymmenen metrin päässä leiristä.
Tällä välin oli Glenarvan käynyt etsimässä pienen kirjan
matkakirjastosta. Se oli Samuel Richardsonin Englannissa yleisesti
käytettävä _Maantiedon oppikirja_, joka pysyi paremmin totuutta
vastaavalla kannalla kuin opettajat Melbournessa.
-- Kuulepas, lapseni, hän sanoi Tolinelle, -- ota tämä kirja ja pidä
se. Sinulla on maantieteessä erinäisiä vääriä mielikuvia, jotka on hyvä
oikaista. Minä annan sen sinulle muistoksi tästä kohtaamisestamme.
Toline otti kirjan mitään vastaamatta; hän katseli sitä tarkkaavasti
pudistellen päätään epäilevän näköisenä eikä osannut päättää, pannako
sen taskuunsa.
Tällöin oli jo tullut pimeä. Kello oli kymmenen illalla. Täytyi
ajatella nukkumaanmenoa, jotta päivänkoitteessa voitaisiin nousta
liikkeelle. Robert tarjosi ystävälleen Tolinelle puolet
makuupaikastaan.
Pikku australialainen suostui siihen. Lady Helena ja Mary Grant
nousivat vankkureihin, matkamiehet menivät telttaan Paganelin
naurunpurskahdusten sekoittuessa villien harakkain hiljaiseen
räkätykseen.
Mutta kun aurinko seuraavana aamuna kello kuuden aikaan herätti
nukkujat, he etsivät turhaan australialaista lasta. Toline oli
kadonnut. Tahtoiko hän viivyttelyittä ehtiä Lachlanin seuduille, vai
oliko Paganelin nauru häntä loukannut? Sitä ei tiedetty.
Mutta kun lady Helena heräsi, hän huomasi povellaan viuhkan koruttomia
mimoosankukkia ja Paganel taas taskussaan Samuel Richardsonin
_Maantiedon_.