Majuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran
leiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän
ei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään
silmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei
millään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko
nousi jälleen taivaalle.
Glenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin
yksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan
retkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka
malttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään
viivytystä.
Onneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän
palasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies,
joka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja
reipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät
sillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin
vähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.
-- Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.
-- Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. --
Saadaan nähdä.
Seppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä
tavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä
taitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa
pahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne
olivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain
osaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin
kipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan
jatkoi työtään.
Kahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.
Mitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut
mukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei
jäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva.
Majuri huomautti sitä Ayrtonille.
-- Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. -- Sen avulla voi
seurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä
muihin.
Kengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi
palkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.
Puoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän
takana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä "open
plain". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä
täällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia
karjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat
vankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi
säännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten
kuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien
reunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.
Lady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen
salonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta
ratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten
kanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä
mitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä
kutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa
pidetty ikävänä. Päinvastoin.
Näin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan
postitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri
käyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin
ohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui
viiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa
vihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta
täällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut
siitä mitään haittaa.
Seuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono
vuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista
Sveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla
kärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa
jalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.
Kello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin
tärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen
ympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti.
Glenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä
Carlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat
verkalleen kulkuaan.
Tapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä
Carlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan
yleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori,
koulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki
järjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi
suunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa
-- eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään
sen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa
millään tavoin rikkomatta.
Carlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen
kaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit
kasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla,
kullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin
kuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon
ja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat
ihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön
joukossa muukalaisia huomattukaan.
Käytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat
toveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli
laajoja ruohikkoja, nimeltään "low level plains", ja niillä näkyi
lukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa
välittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin
kukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä
kärkeä 144. pituusasteen kohdalla.
Tähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista,
jotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko
Australiasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut
intiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella
liikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa
kilometriä idempänä.
-- Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. -- Kahden päivän päästä
kuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna
1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän
tieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä
näytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien
yli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni,
rautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.
-- Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.
-- Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä
tiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia
alueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa
Seelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun
kaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan
Australiasta.
-- Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles
huomautti.
-- Olkoon, Paganel vastasi, -- mutta kun erämaiden halki kiitävät
veturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet,
pikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja
kasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen
Melbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan,
hämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai
amerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.
-- Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.
Kimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista
kilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista
vauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän
maantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut,
Victorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä
valtava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian
Alpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian
maakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä
Adelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja
squatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava
kulkuyhteys Melbourneen.
Tätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta
Sandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja
Castlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin
pituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille
perustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.
37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen
pohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge,
Lutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.
Sitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä
nelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova
uteliaisuus.
Rautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien
asukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin
että oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia
huutoja:
-- Rautatielle! Rautatielle!
Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken
tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.
Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman
minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn
ryntäykseen.
Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan
junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti
Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse
kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta
murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua
kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan
viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli
katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla
oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita,
murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä.
Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren
sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden
rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun
keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria
verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi
siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle
hautautuneiden uhrien lukumäärää.
Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä
miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin
koetti selittää tapaturmaa.
-- Silta on murtunut, joku sanoi.
-- Murtunutko! toinen vastasi. -- Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se
on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa.
Siinä kaikki.
Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis
anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että
täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin
syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä.
Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla,
riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä
kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli
aiheuttanut tapaturman.
Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta
neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut
neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia
Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi
siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät
heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet
maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen
viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi
aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan
Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston
avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja
ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui
pirstaleiden keskellä.
Muutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu
ratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä
tästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen.
Junan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon
ainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto
oli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.
Tällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli
ylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha
mies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut
tunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä
hirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista
sitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan
lausui: -- Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:
-- Vielä pahempaa, mylord.
-- Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta
loukkaantuneena. -- Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?
-- Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.
Takertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra
Mitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.
-- Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, -- tutkimuksemme on saanut meidät
varmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.
Viimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien
kimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko.
Silta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän
seikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy
päätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.
Poliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.
-- Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.
-- En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.
-- Mutta vain olettamalla sellaista tapahtuneen, ylivalvoja huomautti,
-- voimme katsoa rikoksen Murrayn varsilla liikkuvien villien
tekemäksi. Ilman vartijan apua villit eivät olisi voineet avata
kääntösiltaa, jonka rakenne on heille tuntematon.
-- Aivan niin, poliisiupseeri vastasi.
-- No, herra Mitchell lisäsi, -- se laivuri, jonka alus kulki Camden
Bridgen läpi kello kymmenen neljäkymmentä illalla, on todistanut, että
silta hänen päästyään läpi suljettiin säädetyllä tavalla.
-- Niin oikein.
-- Niinpä siis vartijan osallisuus rikokseen näyttää minusta olevan
ratkaisevasti todistettu.
Poliisiupseeri pudisteli yhä päätään.
-- Ettekö siis te, herra, Glenarvan kysyi häneltä, -- katso rikosta
villien tekemäksi?
-- En ensinkään.
-- Kenen sitten?
Tällä hetkellä kuului joen yläjuoksun puolelta noin puolen kilometrin
päästä jokseenkin suurta melua. Sinne oli kerääntynyt väkijoukko, joka
ripeästi suureni ja sitten pian saapui asemalle. Joukon keskellä kantoi
kaksi miestä ruumista. Se oli vartijan jo kylmennyt ruumis. Häntä oli
isketty tikarilla sydämeen. Kantamalla hänen ruumiinsa kauas Camden
Bridgen luota olivat murhaajat ilmeisesti halunneet johtaa poliisin
epäluulot harhaan ensimmäisten etsiskelyjen aikana. Niinpä tämä löytö
vahvisti täydellisesti upseerin arvelun. Villeiliä ei ollut mitään
osuutta tässä rikoksessa.
-- Tuon iskun antajat, hän sanoi, -- ovat tämän pikkukojeen käyttöön
tottuneita.
Ja näin sanoessaan hän näytti eräänlaisia lukolla varustettuja,
kaksiosaisesta renkaasta tehtyjä käsirautoja.
-- Ennen pitkää, hän lisäsi, -- saanen ilon antaa heille tämän
rannerenkaan uudenvuodenlahjaksi.
-- Epäilettekö siis...?
-- Niitä, jotka 'ovat matkustaneet vapaalipulla hänen majesteettinsa
laivoilla'.
-- Mitä! Karkotettuja vankejako! huudahti Paganel, joka tunsi tämän
Australian siirtokunnissa käytetyn sanontatavan.
-- Minä luulin, Glenarvan huomautti, -- että karkotusvangeilla ei ollut
oleskeluoikeutta Victorian maakunnassa.
-- Mitä vielä, poliisiupseeri vastasi, -- jos ei heillä sitä oikeutta
ole, niin he ottavat sen itselleen. Joskus karkotusvankien onnistuu
livahtaa pakoon, ja suuresti erehtyisin, elleivät nämä tule suoraa
päätä Perthistä. No, he palaavat sinne myös, voitte uskoa minua.
Herra Mitchell vahvisti poliisiupseerin sanat nyökkäämällä. Tällä
hetkellä saapuivat vankkurit rautatiesillan kohdalle. Glenarvan tahtoi
estää naisia näkemästä Camden Bridgen hirveää näytelmää. Hän sanoi
hyvästit ylivalvojalle ja antoi ystävilleen merkin tulla mukaan.
-- Tämän vuoksi ei ole syytä keskeyttää matkaamme, hän sanoi.
Tultuaan vankkurien luo Glenarvan kertoi lady Helenalle vain, että oli
tapahtunut rautatieonnettomuus, mainitsematta, mitä osuutta rikoksella
oli ollut tähän tapahtumaan; niin ikään hän jätti ilmaisematta, että
seudulla liikkui karkotusvankeja, päättäen puhua siitä Ayrtonille
erikseen. Sitten seurue ylitti rautatien muutamien satojen metrien
päästä sillasta ja jatkoi matkaansa itäänpäin, kuten ennenkin.