John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat
tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki
Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta.
He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja
jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan
pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät
tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen.
Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.
Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.
Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota
koko maailmassa.
-- Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä
luo etelään? lady Helena kysyi.
-- Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, -- kaikki, mutta eivät ilman kovia
koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti
sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti.
Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut
enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa,
vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten.
Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin
hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä
lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti
hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena
ensimmäisille asutuksille.
Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa.
Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen
seuran suuren kultamitalin, hän astui _Indus_-laivaan matkustaakseen
rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet
tapaamme.[6]
-- Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, -- ja
se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin.
Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.
-- Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady
Helena kysyi.
-- On kyllä, rouva, Paganel vastasi. -- Minä olen usein maininnut
teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt
huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti
toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä
sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa
kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan
kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita
squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä
kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille
puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas
mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin
löytää etsityt rakkaat ystävät!
Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta.
Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin
rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun
raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.