Loppuosa päivää käytettiin keskusteluun ja kävelyihin. Jutellen
ja ihmetellen kävelivät matkalaiset pitkin Wimerran rantoja.
Tuhkanharmaita kurkia ja iibis-lintuja lähti käheästi kirkuen lentoon
heidän lähestyessään. Satiinilintu piiloutui villin viikunapuun
latvalehvistöön, kuhankeittäjät ja kärpässiepot pyrähtelivät
liljakasvien uhkeiden varsien välissä, jäälinnut jättivät tavallisen
kalastelunsa, kun taas koko papukaijojen sivistyneempi heimo, seitsemän
värin koristama "blue-mountain", punapäinen, keltakurkkuinen pieni
"roschill", ja puna- ja sinihöyheninen "lori" jatkoivat huumaavaa
lörpöttelyään kukkivien kumipuiden latvoissa.
Milloin maaten nurmikolla solisevan veden rannalla, milloin umpimähkään
kuljeksien mimoosapensaiden välissä ihailivat kävelijät tätä kaunista
luontoa päivänlaskuun saakka. Lyhyen hämärän jälkeen heidät yllätti yö
lähes kilometrin päässä majapaikasta. He palasivat sinne, mutta oppaana
ei ollut Pohjantähti, jota eteläisellä pallonpuoliskolla ei näy, vaan
Etelän Risti, joka loisti taivaanlaen ja horisontin puolivälissä.
Olbinett oli kattanut illallisen telttaan. Istuttiin pöytään. Aterian
huippukohtana oli Wilsonin ovelasti tappamien papukaijojen lihasta
valmistettu eräänlainen muhennos, jossa muonamestari oli osoittanut
taitonsa.
Illallisen jälkeen nousi kysymys, kuka keksisi sopivan syyn, minkä
vuoksi näin kauniin illan ensi tunteina ei mentäisi levolle. Lady
Helena lausui julki kaikkien toivomuksen pyytäessään Paganelia
kertomaan suurten Australian tutkijoiden historian, minkä hän jo kauan
sitten oli luvannut tehdä.
Paganel suostui siihen mielellään. Hänen kuulijansa asettuivat uhkean
banksian juurelle; sikarien savu kohosi pian pimeään peittyvään
lehvistöön saakka, ja maantieteilijä ryhtyi viipymättä kertomaan
tyhjentymättömään muistiinsa luottaen.
-- Te muistatte, ystäväni, eikä ainakaan majuri liene sitä unohtanut,
kerran _Duncanilla_ esittämäni löytöretkeilijöiden luettelon. Kaikista
niistä, jotka koettivat tunkeutua mantereen sisäosiin, onnistui vain
neljän kulkea sen halki etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Ne
ovat: Burke vuonna 1860 ja 1861; MacKinlay vuonna 1861 ja 1862;
Ladsborough vuonna 1862 ja Stuart niin ikään vuonna 1862. MacKinlaysta
ja Landsboroughista minulla ei ole paljon sanomista. Edellinen samosi
Adelaidesta Carpentaria-lahdelle, jälkimmäinen Carpentaria-lahdelta
Melbourneen, kumpikin australialaisten komiteoiden lähettämänä etsimään
Burkea, joka oli jäänyt sille tielleen eikä koskaan palannutkaan.
Burke ja Stuart ovat ne kaksi rohkeaa löytöretkeilijää, joista aion
teille puhua, ja nyt aloitankin ilman pitempiä esipuheita.
Melbournen kuninkaallisen seuran lähettämänä lähti eronsaanut
irlantilainen upseeri, Castlemainen entinen poliisipäällikkö, nimeltä
Robert O'Hara Burke, matkalle 20. päivänä elokuuta 1860. Hänellä oli
mukanaan yksitoista miestä, William John Wills, nuori, etevä
tähtitieteilijä, tohtori Beckler, kasvitieteilijä Gray, King, nuori
sotilas Intian armeijasta, Landells, Brahe ja useita sepoy-sotamiehiä.
Kaksikymmentäviisi hevosta ja kaksikymmentäviisi kamelia kuljetti
retkeilijöitä, heidän tavaroitaan ja kahdeksaksitoista kuukaudeksi
varattua muonaa. Retkikunnan oli määrä pyrkiä Carpentaria-lahdelle,
pohjoisrannikolle, seuraten aluksi Cooper-jokea. Vaivattomasti se pääsi
Murrayn ja Darlingin yli ja saapui Menindien asemalle, siirtoloiden
rajalle.
Matkalla oli havaittu, että suuresta tavaramäärästä oli paljon haittaa.
Tämä seikka sekä Burken jyrkkä luonne synnytti eripuraisuutta joukossa.
Kamelien johtaja Landells erosi muutamien hindupalvelijoiden kanssa
retkikunnasta ja palasi Darlingin rannoille. Burke jatkoi matkaansa
eteenpäin. Milloin suurenmoisia, kosteita laidunmaita, milloin kivisiä,
vedettömiä teitä hän taivalsi Cooper-jokea kohti. Marraskuun 20.
päivänä, kolme kuukautta lähtönsä jälkeen, hän sijoitti ensimmäisen
muonavaraston joen rannalle.
Tänne täytyi retkeilijöiden jäädä joksikin aikaa, kun ei löytynyt
pohjoiseen päin sellaista kuljettavaa tietä, jonka varrella vedensaanti
olisi ollut taattu. Suurten vaikeuksien jälkeen he saapuivat paikkaan,
jolle annettiin nimeksi Fort Wills. Se oli puolitiessä Melbournesta
Carpentaria-lahdelle, ja he pystyttivät siihen paaluaitauksen. Siellä
Burke jakoi joukkonsa kahteen osaan. Toisen piti Brahen komentamana
jäädä Fort Willsiin kolmeksi kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa, elleivät
elintarvikkeet loppuisi, ja odottaa toisen paluuta. Jälkimmäiseen
kuuluivat vain Burke, King, Gray ja Wills. He ottivat mukaansa kuusi
kamelia ja ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi, nimittäin 150 kiloa
jauhoja, 20 kiloa riisiä, 20 kiloa kaurajauhoja, 50 kiloa kuivattua
hevosenlihaa, 50 kiloa suolattua sianlihaa ja silavaa ja 15 kiloa
korppuja, kaikki yhteensä mennen tullen noin kahdentuhannen kuudensadan
kilometrin matkaa varten.
Nämä neljä miestä lähtivät siis matkalle. Vaivalloisen retken jälkeen
kivisen erämaan halki he saapuivat Eyre-joelle, kauimpana olevalle
paikalle, minkä Sturt oli saavuttanut 1845, ja samosivat pohjoista
kohti noudattaen sadattaneljättäkymmentä meridiaania niin tarkoin kuin
mahdollista.
Tammikuun 7. päivänä he marssivat eteläisen kääntöpiirin poikki
hehkuvassa auringonhelteessä, harhauttavien kangastusten eksyttäminä
usein kärsien veden puutetta, joskus ankarien rajuilmojen virkistäminä,
tavaten siellä täällä harhailevia alkuasukkaita, joista heillä ei ollut
mitään valittamista; ylimalkaan oli verraten vähän haittaavia esteitä
tiellä, jota eivät sulkeneet järvet, joet tai vuoret.
Tammikuun 12. päivänä näkyi pohjoisessa muutamia kukkuloita,
muiden mukana Forbes-vuori, ja jono graniittiharjuja, joilla on
englanninkielessä nimenä "range". Siellä matka kävi hankalaksi.
Päästiin töin tuskin eteenpäin. Eläimet eivät suostuneet marssimaan: --
Aina vain harjuja, kamelit hikoilevat pelosta, Burke kirjoitti
päiväkirjaansa. Voimansa ponnistaen retkeilijät pääsivät kuitenkin
Turner-joen rannalle ja sitten latvapuolelle Flinders-jokea, jonka
Stokes oli nähnyt 1841 ja joka palmujen ja eukalyptusten reunustamana
laskee Carpentaria-lahteen.
Valtameren läheisyyttä ilmaisi sarja suoperäisiä maita. Yksi
kameleista hukkui niihin. Toiset kieltäytyivät kulkemasta pitemmälle.
Kingin ja Grayn täytyi jäädä niiden luokse. Burke ja Wills jatkoivat
matkaa pohjoiseen ja suurten vaikeuksien jälkeen, joista heidän
muistiinpanoissaan on hyvin hämärästi mainittu, he saapuivat eräälle
kohdalle, missä meren nousuvettä oli rämeillä, mutta eivät nähneet itse
merta. Se tapahtui 11. päivänä helmikuuta 1861.
-- Eivätkö nämä uljaat miehet siis päässeet pitemmälle? lady Glenarvan
kysyi.
-- Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. -- Rämeet olivat
kulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen
tovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina
ja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja
Kingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä,
etelään Cooper-jokea kohti.
Tämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne,
sillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on
täytynyt olla hirvittäviä.
Saavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin
kolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos
Burken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe
häntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He
panivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia
päiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen,
pääsivät perille...! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta
turhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.
-- Lähtenyt! pikku Robert huudahti.
-- Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana
päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta
Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan
jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta
heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä
kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.
Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä
Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin
kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä.
Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui
erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea
enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat
ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään
"nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei
ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet
jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja
leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!
Burke kutsui luokseen Kingin: -- Minä en elä enää kuin muutaman tunnin,
hän sanoi tälle; -- tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen
kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni
hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana
aamuna kello kahdeksan.
Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin
australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin
ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin
retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin
MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta
Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.
Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan
vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili
samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko
haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat
retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että
kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.
-- Isäni! Isäparkani! hän huokasi.
-- Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. -- Joutuakseen
tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.
Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten
King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.
-- Ei olekaan, Paganel vahvisti, -- ja minä toistan teille, rakas
neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.
-- Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.
-- Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois
surullisesta suunnasta.
-- Stuartko? Paganel vastasi. -- Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen
nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen
valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät
ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden
pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua
Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut
niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän
lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin
etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän
Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi
palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta
hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan,
jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.
Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä
ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi
kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen
ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja
Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä,
liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista
nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5.
päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin
alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana
pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä
noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen
seitsemän astetta länteen Burken reitistä.
Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana.
Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua
pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei
myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.
Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi
vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti
hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä
noin viisikymmentä kilometriä.
Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin
ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi.
Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui
Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden
vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun
arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät
ystävällisesti vastaan.
Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja
rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin
lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan
läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni;
sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.
Tiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin
rämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka
katkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään
mahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään
ylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla
soilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi
kumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain
hanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja.
Alkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua
kaukaisista leiripaikoista.
Heinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen,
Stuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla
liikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä
meren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa
kohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia,
joita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama
vesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa,
mutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien
viiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.
Stuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren
rannalla! -- Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset
riensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.
Australian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!
Kuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart
pesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi
laaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S.
Leiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.
Seuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen
kulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian
rämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.
Silloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän
katkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun
kaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: _Kaiva maata puolen metrin päässä
etelään_.
Ja jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää
peltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini: