Seuraavana eli 24. päivänä joulukuuta lähdettiin liikkeelle auringon
noustessa. Lämpö oli jo aikamoinen, mutta siedettävä, tie melkein
tasainen ja hevosille mukava. Matkue joutui harvanpuoleiseen
viidakkoon. Hyvän päivämatkan jälkeen se illalla majoittui Valkean
järven rannalle, jonka vesi oli suolapitoista ja juotavaksi
kelpaamatonta.
Siellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut
valkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen,
Keltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän
itserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen
perustelujaan ei myönnetty päteviksi.
Olbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen
matkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan
huolimatta "dingojen", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.
Ihana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan
auringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja
hänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen
aukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan.
Ainoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin
kauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää
keväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli
tälle seudulle ominaisen _acanthus_-lajin heleään punaan. Tätä
vihannuutta elävöittivät vielä monet _verbenaceae_-heimon lajit ja
suolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen
_salsolaceae_-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja
juurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä
niistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel,
josta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin
nimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt
huomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu
neljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen
heimoon.
Myöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät
vankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin
vaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei
tällä "spring-plainien", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla
ollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä
takaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.
Eläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia
kasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään.
Majurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista
eläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli "jabiru", jota
englantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli
puolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja
teräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään
orvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan
kiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien
helakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän
lintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.
Lintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei
pikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja
urhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli
puoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten
luomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä,
pitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen
pääasiallisena ravintona.
-- Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille
oikean nimen. -- Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?
-- Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.
-- Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, -- muuten
yksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään
muualta maailmassa.
Tietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja
panna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin
ehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen
säilyttämisestä.
Tänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen
asteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia,
vähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt
varjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin
suunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.
Muuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota.
Se sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat
yrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian
maakuntiin saakka.
Kello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin
päässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä
tämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen
olettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo
etsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä
arvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä
olevasta karjalaumasta.
Perämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului
loputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään
sekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.
Metelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän
nelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja
tuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen
oikeaa arvonimeään "stock-keeper", omisti itse osan karjaa. Hän oli
nimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla
Portlandin lahtea kohti.
Hänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä
eli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi
hevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten
tasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville
laitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam
Machell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan
kaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys.
Mutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän
vastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja
pitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti
ansaittu!
Sam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa
matkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja
ratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin
kertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.
Karjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän
pääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa
kestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä
työläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista
viisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten
jäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina
"stock-whipeillä", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja
siima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen
usein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa
sivustoilla.
Matkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut
kulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin
toimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka
poikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa
naudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina.
Niitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan
komennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.
Sam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet
koirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät "leaderit", joiden
etevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä,
juhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa,
syvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä
kohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä.
Jos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja
turhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne
itse antaneet lähtömerkkiä.
Muutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta
tästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama,
ellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla,
oli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät
kulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat
yön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien
haukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja
mimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät.
Komppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja
niiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi
joku "leader" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen
hajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin
vaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet
heittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät
pelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.
Tarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä
yhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli
päästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse.
Mutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen
se suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki
koettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa
sitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran
eteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut
kuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet
tekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat
pakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin
yötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin
veteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä.
Koetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä;
karja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle
rannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat
määkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti
kuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä,
hirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman
syytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja
silloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin.
Riveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen
virtaan.
Näin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut
ohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen
valitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi
Glenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen
miehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken
kuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.
Vankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä
matkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.
Paganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis
joulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin
juhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa
tarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät
kiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä.
Hän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia
ruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä,
suolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä
mielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului
tähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin
linnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.
Tästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä
jälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel
velvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien
villien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on
nimenä "moccady"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden
siemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta
tieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen
kitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin
kysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.
Seuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään
mainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin
puoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja
lämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa
kuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä
Paganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.
-- Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, -- sillä keskilämpö on suurempi
eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.
-- Minkä vuoksi? poika kysyi.
-- Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. -- Etkö sinä ole koskaan kuullut
puhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?
-- Olen, herra Paganel.
-- Ja että talven kylmyys johtuu vain auringonsäteiden vinoudesta?
-- Sen tiedän.
-- No, poikani, juuri tästä syystä on eteläisellä pallonpuoliskolla
lämpimämpää.
-- Sitä minä en ymmärrä, Robert vastasi silmät suurina.
-- Ajattelehan, Paganel selitti, -- kun meillä on talvi Euroopassa,
mikä vuodenaika on silloin täällä Australiassa, vastapuolella?
-- Kesä, Robert vastasi.
-- No, koska juuri tänä vuodenaikana maa on lähinnä aurinkoa ...
ymmärrätkö?
-- Ymmärrän...
-- Niin on eteläisten seutujen kesä tämän läheisyyden vuoksi kuumempi
kuin pohjoisten seutujen kesä.
-- Aivan oikein, herra Paganel.
-- Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää
se paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.
-- Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.
-- Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!
Robert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen
maailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian
maakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.
Illalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän
Lonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja
Dryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä
taivaanrannalla.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat
Wimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.
Lähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden
kumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut,
muiden muassa _Metrosideros speciosa_, kohotti viiden metrin korkeuteen
pitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia
lintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä,
puhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä
lehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia
arkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien _rara avis_,
harvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina
kostuttivat viehättävää seutua.
Vankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat
vilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin
päästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä
ylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti
mennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain
vajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa
uskaltaa tähän syvyyteen.
-- Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi
perämieheltä.
-- Ei, mylord, Ayrton vastasi, -- mutta tämä kahlaamo ei minusta näytä
vaaralliselta. Me suoriudumme siitä kyllä.
-- Onko lady Glenarvanin ja neiti Grantin noustava pois vankkureista?
-- Ei millään muotoa. Minun juhtani ovat tukevajalkaisia, ja minä otan
pitääkseni ne oikeassa suunnassa.
-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- minä luotan teihin.
Ratsumiehet asettuivat raskaiden vaunujen ympärille, sitten ajettiin
päättävästi jokeen. Tavallisesti tällaisten kahlaamoiden yli
yritettäessä ympäröidään vankkurit tyhjillä tynnyreillä, jotka
kannattavat niitä veden pinnalla. Mutta täällä ei ollut moista
uimavyötä saatavissa; täytyi siis luottaa taitavan Ayrtonin ohjaamien
juhtien älyyn. Kuskipenkillä istuen Ayrton ohjasi valjakkoa; majuri ja
molemmat matruusit kahlasivat vuolaan virran yli muutamia metriä
edellä. Glenarvan ja John Mangles pysyttelivät kahden puolen
vankkureita valmiina auttamaan naisia; Paganel ja Robert olivat
jälkijoukkona.
Kaikki kävi hyvin Wimerran keskikohdalle saakka. Mutta silloin vesi
syveni ja nousi yli pyöränkehien. Juhdat joutuivat pois suunnasta, ja
kun jalka ei enää tavoittaisi pohjaa, ne voisivat vetää kieppuvat
ajoneuvot mukanaan. Ayrton uhrautui rohkeasti; hän heittäytyi veteen ja
tarttuen juhtien sarviin sai eläimet jälleen oikeaan suuntaan.
Tällä hetkellä sattui muuan uhkaava vaara, jota oli mahdoton aavistaa;
kuului rätinää, ja vankkurit kallistuivat huolestuttavalla tavalla;
vesi ulottui jo naisten jalkoihin, ja koko laitos alkoi liukua sivulle
huolimatta Glenarvanin ja John Manglesin yrityksistä tukea sitä. Se oli
tuskallinen hetki.
Onneksi valjakon voimakas nykäisy sai vankkurit vastaisen rannan
törmälle. Juhdat ja hevoset saivat kohoavasta rinteestä jälleen tukevan
jalansijan, ja pian olivat ihmiset ja eläimet turvassa toisella
rannalla yhtä tyytyväisinä kuin likomärkinäkin.
Mutta onnettomuudessa oli vankkurien etuosa murtunut, ja Glenarvanin
hevonen oli menettänyt etujalkojensa kengät.
Tämä tapaturma vaati viipymätöntä korjausta. Matkailijat katselivat
toisiaan neuvottomina, kunnes Ayrton tarjoutui lähtemään Black Pointin
asemalle, neljääkymmentä kilometriä pohjoiseen, noutamaan seppää.
-- Menkää, menkää, kunnon Ayrton, lordi Glenarvan sanoi hänelle. --
Paljonko aikaa tarvitsette päästäksenne sinne ja tullaksenne takaisin?
-- Ehkä noin viisitoista tuntia, Ayrton vastasi, -- mutta en enempää.
-- Lähtekää siis, ja teidän paluutanne odottaessa me majoitumme
Wimerran rannalle.
Wilsonin hevosella ratsastaen katosi perämies tuuhean mimoosalehvistön
taakse.