Oli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella
pallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä
mantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä
olikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko
saavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella
jo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka
oli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen
auringon helteessä.
Englantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään
yhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi
Seelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu
suuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin.
Kun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin
karttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta.
Englantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria
maakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista,
jokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä
siirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät
yhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien
kulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän
käsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet,
niemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon
nimessä vastalauseensa.
Tämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta
Jacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin
ranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet
kulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.
Valtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi
Etelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane;
Victorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia,
pääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja
vihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita
asuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu
perustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin
sanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta,
on melkein tuntematon.
Onneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden,
luoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle
useita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli
tekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni
kolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja
vihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin
kärki.
Kap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä.
Se oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan
päivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan
läntisimmässä kaupungissa.
Alkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten
innosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti
olevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on
säästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä
kuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä
kilometriä.
Härät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen,
mitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli
sovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja
varastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena.
Ratsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan
etääntyä siitä kauas.
Niinpä kun ei mitään vakinaista marssijärjestystä ollut säädetty, oli
jokainen vapaa tietyissä rajoissa noudattamaan omaa makuaan,
metsämiehet samoilemaan seutua, seuramiehet keskustelemaan vankkurien
asukkaiden kanssa, filosofit yhdessä filosofoimaan. Paganelin, jolla
oli kaikki nämä eri ominaisuudet, olisi pitänyt olla yhtä aikaa
kaikkialla.
Matka Adelaiden maakunnan kautta ei ollut millään tavalla
mielenkiintoinen. Matalia, mutta pölyisiä kunnaita, suuria aloja
epämääräistä maaperää, joilla siellä on yhteisnimenä "bush",
luonnonniittyjä, joilla kasvavien suolapitoisten pensaiden kulmikkaita
lehtiä lampaat erityisesti himoitsevat, seurasi toinen toistaan
peninkulmittain. Siellä täällä näkyi muutamia "pig's-face" nimisiä,
Uudelle Hollannille ominaisia sikopäisiä lampaita, jotka liikuskelivat
laitumella Adelaidesta rannikolle äskettäin rakennetun
sähkölennätinlinjan pylväiden välissä.
Tähän saakka nämä tasangot muistuttivat suuresti Argentiinan pampan
yksitoikkoisia lakeuksia. Sama ruohoinen ja tasainen maa. Sama taivasta
vasten jyrkästi rajoittuva näköpiiri. MacNabbs väitti, ettei ollut
vaihdettu maata; mutta Paganel vakuutti, että seutu muuttuisi pian. Hän
takasi, että saadaan nähdä ihmeellisiä asioita.
Kello kolmeen mennessä vankkurit kulkivat laajan, puuttoman alueen yli,
joka on tunnettu moskiittotasankona. Tiedemies sai maantieteelliseksi
mielihyväkseen todeta, että se ansaitsi nimensä. Mutta matkustajat ja
eläimet kärsivät kovasti näiden kiusallisten hyönteisten alituisista
pistoista, joita oli mahdoton välttää; kirvely saatiin kuitenkin
lievennetyksi mukana olleen lääkevaraston ammoniakilla. Paganel ei
voinut olla toivottamatta hornan kattilaan näitä verenhimoisia sääskiä,
jotka raatelivat hänen pitkää vartaloaan kihelmöivillä pistoillaan.
Illemmalla päästiin seudulle, missä muutamat vehmaat akasiapensaat
vilkastuttivat tasankoa; tuolla täällä oli rykelmä valkoisia kumipuita;
kauempana tuoreita pyöränjälkiä; sitten eurooppalaista alkuperää olevia
puita, oliivi- ja sitruunapuita ja vihantia tammia sekä vihdoin aitoja
hyvässä kunnossa. Kello kahdeksan aikaan saapuivat juhdat, jouduttaen
kulkuaan Ayrtonin kepin ajamina, Red Gumin asemalle.
"Asemalla" tarkoitetaan sisämaan uudistaloja, joissa kasvatetaan
karjaa, Australian päärikkautta. Karjankasvattajat, "squatters", maassa
kyyhöttäjät, ovat saaneet nimensä englantilaisesta teonsanasta "squat",
kyyhöttää; se onkin ensimmäinen asento, johon jokainen vaelluksiinsa
näillä aavoilla alueilla väsynyt siirtolainen asettuu.
Red Gumin asema oli pienehkö uudisasutus. Mutta Glenarvan sai siellä
osakseen runsasta vieraanvaraisuutta. Näiden yksinäisten asumusten
katon alla on pöytä alituisesti katettuna matkamiestä varten, ja
australialainen uudisasukas on aina kohtelias isäntä.
Seuraavana aamuna valjasti Ayrton juhtansa päivän valjetessa. Hän
tahtoi vielä samana iltana ehtiä Victorian alueelle. Maaperä kävi
vähitellen epätasaisemmaksi. Jono pieniä, helakanpunaisen hiekan
peittämiä kunnaita aaltoili silmänkantamattomiin. Se oli kuin
suunnaton, tasangon ylle heitettv punainen vaippa, jonka poimuja
tuuli paisutti, joukko valkotäpläisiä, suora- ja sileärunkoisia
"malley"-kuusia levitteli oksiaan ja tummanvihreitä havujaan vehmaan
ruohiston yllä, missä vilisi hilpeitä hyppyrottia. Sen jälkeen tuli
pensaita ja nuoria kumipuita kasvavia laajoja kenttiä; sitten alkoivat
ryhmät olla hajanaisempia, yksinäisten pensaiden sijasta näkyi puita,
ja nyt nähtiin ensimmäinen näyte Australian metsistä.
Victorian rajaa lähestyttäessä muuttui maan muoto yhä tuntuvasti.
Matkustajat huomasivat olevansa uudenlaisella maaperällä. He kulkivat
järkähtämättä suoraan eteenpäin, minkään esteen, järven tai vuoren
pakottamatta heitä poikkeamaan syrjään tai tekemään kierroksia. He
noudattivat käytännössä mittausopin ensimmäistä sääntöä ja seurasivat
poikkeuksetta lyhyintä tietä kahden pisteen välillä. Väsymyksestä ja
hankaluuksista ei ollut puhettakaan.
Vauhti sovellettiin härkien verkkaisen kulun mukaan, ja vaikka nämä
tyynet eläimet eivät marssineet nopeasti, ne eivät ainakaan
pysähtyneet.
Niinpä kuljettuaan kahtena päivänä lähes sata kilometriä karavaani
saapui, joulukuun 23. päivän illalla Aspleyhin, Victorian maakunnan
ensimmäiseen kaupunkiin, joka sijaitsee 141. pituusasteen kohdalla
Wimerran piirissä.
Ayrton ohjasi vankkurit majataloon, joka paremman puutteessa oli saanut
nimekseen _Kruunun hotelli_. Illallinen, joka oli valmistettu
yksinomaan lampaanlihasta mitä moninaisimmalla tavalla, höyrysi
pöydällä.
Syötiin paljon, mutta puhuttiin vielä enemmän. Kaikki halusivat oppia
tuntemaan Australian mantereen erikoisuuksia ja kyselivät niitä
uteliaasti maantieteilijältä. Paganel oli heti valmis ja kuvaili tätä
Victorian maakuntaa, jota sanotaan Onnelliseksi Australiaksi.
-- Väärä määritelmä! hän sanoi. -- Olisi parempi sanoa sitä Rikkaaksi
Australiaksi, sillä maiden laita on kuin ihmistenkin: rikkaus ei tee
onnea. Kultakaivostensa vuoksi Australia joutui julmien ja tuhoisien
seikkailijoiden haltuun. Saatte sen nähdä, kun tulemme kulta-alueille.
-- Eikö Victorian siirtokunta ole jokseenkin äskettäin perustettu? lady
Glenarvan kysyi.
-- On, rouva, se ei ole vielä ollut olemassa täyttä kolmeakymmentä
vuotta. Kesäkuun 6 päivänä 1835, eräänä tiistaina...
-- Kello neljännestä yli seitsemän illalla, lisäsi majuri, jonka teki
mieli nolata Paganel hänen turhantarkkojen tietojensa vuoksi.
-- Ei, vaan kymmenen minuuttia yli seitsemän, maantieteilijä vastasi
vakavasti, -- Batman ja Falckner perustivat uudisasutuksen sen lahden
rannalle, missä nykyään on suuri Melbournen kaupunki. Viidentoista
vuoden aikana oli siirtokunta osana Uuden Etelä-Walesin maakuntaa ja
sen pääkaupungin Sydneyn alainen. Mutta vuonna 1851 se julistettiin
itsenäiseksi ja otti Victorian nimen.
-- No onko se sittemmin menestynyt? Glenarvan kysyi.
-- Päätelkää itse, jalo ystäväni, Paganel vastasi. -- Minulla on
viimeisen tilaston numerot; ajatelkoon MacNabbs mitä hyvänsä, mutta
minä en tiedä mitään kaunopuheisempaa kuin numerot.
-- Antakaa kuulua, majuri sanoi.
-- No kuulkaa sitten. Vuonna 1836 Port Philippen siirtokunnassa
oli kaksisataa neljäkymmentäneljä asukasta. Nykyään Victorian
maakunnan asukasluku on viisisataaviisikymmentä tuhatta.
Seitsemän miljoonaa viiniköynnöstä tuottaa sille vuosittain
satakaksikymmentäyksi tuhatta gallonaa viiniä. Satakolmetuhatta hevosta
kiitää sen tasangoilla ja kuusisataaseitsemänkymmentä viisi tuhatta
kaksisataakahdeksankymmentäkaksi sarvipäätä saa elantonsa sen laajoilla
laidunmailla.
-- Eikö sentään ole jonkin verran sikojakin? MacNabbs kysyi.
-- On, majuri, seitsemänkymmentäyhdeksän tuhatta
kuusisataakaksikymmentäviisi, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
-- Entä paljonko lampaita, Paganel?
-- Seitsemän miljoonaa sataviisitoistatuhatta yhdeksänsataa
neljäkymmentäkolme, MacNabbs.
-- Niihin luettuna sekin jota paraikaa syömme, Paganel?
-- Ei, se vähennettynä, siitä kun on syöty jo kolme neljännestä.
-- Hyvä, herra Paganel! lady Helena huudahti nauraen sydämensä
pohjasta. -- Täytyy myöntää, että te olette valmistautunut näihin
maantieteellisiin kysymyksiin, ja tehköön serkku MacNabbs mitä tahansa,
hän ei saa teitä lankaan.
-- Mutta minun ammattiinihan kuuluu, rouva, näiden asioiden tietäminen
ja niiden ilmoittaminen teille tarvittaessa. Ja voitte uskoa minua, kun
sanon, että tämä omituinen maa näyttää meille vielä ihmeitä.
-- Tähän saakka kuitenkaan ... huomautti MacNabbs, joka huvikseen
ärsytti maantieteilijää saadakseen hänet kiihtymään.
-- Odottakaa toki, maltiton majuri! Paganel huudahti. -- Tuskin on
vielä jalkanne rajalla, kun jo alatte nurkua! Mutta minä sanon teille,
toistan vielä kerran, että tämä seutu on merkillisin maan päällä. Sen
pinnanmuodot, sen luonto, sen tuotteet, sen ilmasto, jopa sen tuleva
häviäminenkin ovat hämmästyttäneet ja hämmästyttävät nyt ja vastakin
koko maailman tiedemiehiä. Kuvitelkaa, ystäväni, maata, jonka rannat,
eikä keskus, ovat ensiksi nousseet laineista kuten jättiläisrengas;
keskiosassa kenties on puoliksi kuivunut sisämeri; virrat kuivuvat
päivä päivältä; ei ole kosteutta, ei ilmassa eikä maassa; puiden lehdet
kääntävät reunansa eikä lapansa aurinkoa kohti eivätkä anna mitään
varjoa; puu on usein palamatonta; sateella putoaa suuria kiviä; metsät
ovat matalia ja ruoho jättimäistä; eläinkunta on kummallinen,
nelijalkaisilla on nokka, kuten echidna- ja ornithorynchus-lajeilla,
mikä on pakottanut luonnontieteilijät luomaan niitä varten erikoisen
uuden luokan, monotremit; kenguru hyppelee eripituisilla jaloillaan;
lampailla on sianpää; ketut loikkivat puusta puuhun; joutsenet ovat
mustia; rotat tekevät linnunpesiä; "bowes-bird" avaa salonkinsa oven
siivekkäille vierailleen; linnut hämmästyttävät meitä laulujensa ja
kykyjensä vaihteluilla, yksi kun on kuin kello ja toinen viuhuu kuin
postimiehen piiska, kolmas matkii tahkoamista, neljäs lyö sekunteja
kuin kellon heiluri, viides nauraa aamulla auringon noustessa ja kuudes
itkee illalla sen laskiessa! Ah! Onhan tämä, jos mikään, merkillistä,
järjetöntä seutua, arvoituksellista ja luonnotonta maata! Hyvällä
syyllähän siitä on kuuluisa kasvitieteilijä Grimard voinut sanoa: --
Tällainen on Australia; jonkinlainen yleisten lakien irvikuva tai
pikemminkin koko muun maailman kasvoja vasten heitetty uhma!
Paganelin vuolas sanatulva ei näyttänyt voivan loppua. Maantieteellisen
seuran kaunopuheinen sihteeri oli haltioissaan. Hän puhui yhä
edelleen liikutellen eloisasti käsiään ja heilutellen haarukkaa
pöytänaapureidensa suureksi vaaraksi. Mutta vihdoin hänen äänensä
hukkui jyliseviin hyvähuutoihin, ja hänen täytyi vaieta.
Tällaisen Australian erikoisuuksien luettelon jälkeen kukaan ei
tietenkään ajatellut kysyä häneltä enempää. Mutta sittenkään majuri ei
malttanut olla tyynellä äänellään sanomatta:
-- Onko siinä kaikki, Paganel?
-- Kaikkiko? Ei toki! tiedemies vastasi uudelleen innokkaasti.
-- Mitä? lady Helena kysyi erittäin uteliaana. -- Onko Australiassa
jotakin vielä hämmästyttävämpää?
-- On, rouva, sen ilmasto! Se vie omituisuudellaan kaikesta muusta
voiton.
-- Todellako? huudahdettiin.
-- Minä en puhu happirikkaan ja typpiköyhän Australian mantereen
terveydellisistä ominaisuuksista; ei ole kosteita tuulia, kun
pasaatituulet puhaltavat yhdensuuntaisina sen rannikoiden kanssa, ja
useimmat taudit ovat täällä tuntemattomia, lavantaudista tuhkarokkoon
ja kroonisiin tauteihin saakka.
-- Se ei olekaan mikään vähäinen etu, Glenarvan huomautti.
-- Ei olekaan, mutta minä en puhu siitä, Paganel vastasi. -- Täällä on
ilmastolla eräs uskomaton ominaisuus.
-- Mikä? John Mangles kysyi.
-- Te ette kuitenkaan uskoisi minua.
-- Päinvastoin, kuulijat huudahtivat, ollen loukkaantuvinaan.
-- No niin, se on...
-- Mikä sitten?
-- Siveyttä parantava.
-- Siveyttä parantava?
-- Niin, tiedemies vastasi vakuuttavasti. -- Siveyttä parantava. Täällä
eivät metallit ruostu ilmassa eivätkä ihmiset. Täällä valkaisee puhdas
ja kuiva ilma pian kaikki, pellavan ja sielut! Ja Englannissa oli
varmaan huomattu tämän ilmaston edut, kun päätettiin tähän maahan
lähettää siveellisen parannuksen tarpeessa olevat ihmiset.
-- Mitä! Onko sellaista vaikutusta todella huomattavissa? lady
Glenarvan kysyi.
-- On, rouva, eläimiin ja ihmisiin.
-- Ettekö laske leikkiä, herra Paganel?
-- En ensinkään. Hevoset ja nautaeläimet ovat täällä huomattavan
kuuliaisia. Saattehan nähdä.
-- Eihän se ole mahdollista!
-- Niin on asia. Ja tähän elvyttävään ja terveelliseen ilmaan siirretyt
pahantekijät ovat kuin uudestisyntyneitä muutamassa vuodessa.
Filantroopit tuntevat tämän vaikutuksen. Australiassa parantuvat kaikki
luonteet.
-- Mutta silloin, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- mitä tuleekaan
teistä, joka olette jo niin hyvä, tässä armoitetussa maassa?
-- Erinomainen, rouva, Paganel vastasi, -- kerrassaan erinomainen!