LÄHTÖ.

Kun Glenarvan oli kerran tehnyt päätöksen, hän pani sen myöskin

nopeasti toimeen. Kun siis Paganelin ehdotus oli hyväksytty, hän antoi

heti määräyksen panna matkavalmistelut toimeen mahdollisimman ripeästi.

Lähtö määrättiin tapahtuvaksi ylihuomenna, 22. päivänä joulukuuta.

Mitä tuloksia saattoi tästä Australian halki kulkemisesta odottaa? Kun

kerran Harry Grantin katsottiin kiistämättömän varmasti olevan

Australiassa, saattoi tästä retkestä olla suuria seurauksia. Se lisäsi

suotuisien mahdollisuuksien todennäköisyyttä. Ei kukaan odottanut, että

kapteeni löytyisi juuri tältä 37. asteen linjalta, jota oli päätetty

tarkoin seurata; mutta se saattoi ehkä leikata hänen jälkiään, ja joka

tapauksessa se veisi suoraan hänen haaksirikkonsa paikalle. Se oli

tärkein kohta.

Jos Ayrton lisäksi suostuisi liittymään matkustajiin, opastamaan heitä

Victorian maakunnan metsien läpi, saattamaan heitä itärannikolle

saakka, se lisäisi vielä menestyksen toiveita. Glenarvan oivalsi sen

hyvin; hän halusi hartaasti varata itselleen Harry Grantin kumppanin

arvokkaan avun ja kysyi hänen isännältään, olisiko tämä kovin

pahoillaan, jos hän pyytäisi Ayrtonia tulemaan mukaan.

Paddy O'Moore suostui siihen, vaikkakin pahoitteli menettävänsä niin

erinomaisen rengin.

-- No, Ayrton, suostutteko seuraamaan meitä lähtiessämme etsimään

_Britannian_ haaksirikkoisia?

Ayrton ei vastannut heti tähän kysymykseen; näyttipä hän hetkisen

epäröivänkin, mutta harkittuaan asiaa hän lausui:

-- Kyllä, mylord, minä seuraan teitä, ja ellen voikaan opastaa teitä

kapteeni Grantin jäljille, niin saatan teidät ainakin hänen laivansa

haaksirikkopaikalle.

-- Kiitos, Ayrton, Glenarvan vastasi.

-- Yksi ainoa kysymys, mylord.

-- Kysykää, ystäväni.

-- Missä te tapaatte _Duncanin_?

-- Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki

toiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti,

niin tavataan itärannikolla.

-- Kuinka sen kapteeni...?

-- Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.

-- Hyvä, mylord, luottakaa minuun.

-- Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.

_Duncanin_ matkustajat kiittivät lämpimästi _Britannian_ perämiestä.

Etenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin.

Kaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta

irlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen

apulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää

perämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä

varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus

oli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin,

palasivat matkustajat laivalle.

Paluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut.

Kaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää

kulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant,

siitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja

jokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen

saatu varmuus antaa.

Suotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ kahden kuukauden kuluttua laskea

Harry Grantin Skotlannin rannalle!

Kun John Mangles kannatti ehdotusta, että matkustajat yrittäisivät

kulkea Australian halki, hän oletti tällä kertaa saavansa seurata

retkikunnan mukana. Hän neuvottelikin siitä Glenarvanin kanssa. Hän

esitti monia syitä tämän toivomuksensa tueksi, kiintymystänsä lady

Helenaan ja lordiin itseensä, hyödyllisyyttään matkueen järjestäjänä ja

tarpeettomuuttaan _Duncanin_ kapteenina, sanalla sanoen senkin

seitsemän pätevää perustetta, paitsi tietenkin sitä kaikkein pätevintä,

jonka Glenarvan tiesi muutenkin.

-- Yksi ainoa kysymys, John, Glenarvan sanoi. -- Luotatteko

ehdottomasti apulaiseenne?

-- Tinkimättä, John Mangles vastasi. -- Tom Austin on hyvä merimies.

Hän vie _Duncanin_ määräpaikkaansa, korjauttaa sen taitavasti ja tuo

sen määräpäivänä minne käsketään. Torp on täsmällinen velvollisuuden

ja kurin mies. Hän täyttää aina saamansa käskyn tarkasti ja

vitkastelematta. Te voitte siis, mylord, luottaa häneen niin kuin

minuun itseeni.

-- Asia on siis sovittu, John, Glenarvan vastasi, -- te tulette meidän

mukaamme; sillä onhan hyvä, hän lisäsi hymyillen, -- että te olette

läsnä, kun löydämme Mary Grantin isän.

-- Voi, mylord! ... John Mangles mutisi.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän tunsi hetkeksi kalpenevansa ja

tarttui lordi Glenarvanin hänelle ojentamaan käteen.

Seuraavana päivänä John Mangles palasi kirvesmiehen ja elintarvikkeita

kuljettavien matruusien kanssa Paddy O'Mooren maatilalle. Oli

järjestettävä kulkuneuvot yksissä tuumin irlantilaisen kanssa.

Koko perhe odotti häntä valmiina työskentelemään hänen määräystensä

mukaan. Ayrton oli mukana eikä säästänyt kokemukseensa perustuvia

neuvoja.

Paddy ja hän olivat yhtä mieltä siitä, että naismatkustajien piti

matkata härkävankkureissa ja miesten ratsain. Paddy otti toimittaakseen

juhdat ja vankkurit.

Vankkurit olivat kuusi ja puoli metriä pitkät, öljykangaskatoksella

varustetut; pyörät, joita oli neljä, olivat umpinaiset puukiekot, ilman

puolia ja vanteita. Vankkurien etupää, joka oli hyvin kaukana

takapäästä, oli yhdistetty niihin alkeellisella laitteella, joka ei

sallinut äkkikäännöksiä. Etupäähän oli kiinnitetty kahdenkymmenenviiden

metrin pituinen aisa; kahden puolen sijoitettaisiin kuusi härkää

parittain, kolme kummallekin puolelle. Näin valjastetut härät vetivät

vankkureita niska- ja hartiavoimalla, sillä ies oli kiinnitetty niskaan

ja kaulahihna rautanalkilla ikeeseen. Kapean, pitkän, heiluvan, tieltä

helposti luisuvan kulkuneuvon ohjaamiseen ja valjakon ajamiseen kepin

avulla vaadittiin suurta taitoa. Mutta Ayrton oli jo harjaantunut

siihen irlantilaisen maatilalla, ja Paddy meni takuuseen hänen

taidostaan. Hän toimi siis ajurina.

Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian

halki, ja kun sopimus oli tehty jä Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas

tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.

Kun vankkureissa ei ollut jousia, ne olivat tietenkin epämukavat; mutta

siihen täytyi tyytyä. Kun John Mangles ei voinut niiden kömpelölle

rakenteelle mitään, hän piti huolen siitä, että sisäpuoli olisi

mahdollisimman viihtyisä. Ensinnäkin se jaettiin lautaseinällä kahteen

osastoon. Taakse päätettiin sijoittaa ruokavarat, matkatavarat ja

Olbinettin kantokeittiö. Etuosa kuuluisi kokonaan naismatkustajille.

Kirvesmiehen käsissä tämä osasto muodostui mukavaksi, paksulla matolla

verhotuksi kamariksi, jossa oli peilipöytä ja kaksi vuodetta, toinen

lady Helenalle, toinen Mary Grantille. Tarvittaessa saattoi etuosaston

sulkea paksuilla nahkaverhoilla suojaksi öiden viileyttä vastaan.

Hätätilassa voivat miehetkin saada siellä turvaa rankkasateiden aikana;

mutta levähdyspaikoille oli heitä varten varattu teltta. John Mangles

koetti ahtaaseen tilaan saada mahtumaan kaikki molemmille naisille

tarpeelliset kapineet ja onnistui siinä. Lady Helenan ja Mary Grantin

ei tarvinnut tässä pyörillä liikkuvassa kammiossa ylenmäärin ikävöidä

_Duncanin_ mukavia hyttejä.

Miesmatkustajien varusteet olivat yksinkertaisempia: seitsemän

voimakasta hevosta varattiin lordi Glenarvanille, Paganelille, Robert

Grantille, MacNabbsille, John Manglesille ja molemmille matruuseille,

Wilsonille ja Mulradylle, jotka seurasivat isäntäänsä tällä uudella

retkellä. Ayrtonilla oli oma paikkansa vankkurien ajopenkillä, ja

Olbinett, jota ratsastaminen ei houkutellut, valmistautui kernaasti

matkustamaan tavaraosastossa.

Hevoset ja härät olivat laitumella tilan niityillä ja sieltä helposti

saatavissa koolle lähdön hetkellä.

Kaikki varattuaan ja annettuaan viimeiset ohjeet kirvesmiehelle John

Mangles palasi laivalle irlantilaisen perheen kanssa, joka halusi käydä

tervehtimässä lordi Glenarvania. Ayrton oli katsonut sopivaksi tulla

heidän mukaansa, ja kello neljän aikaan John nousi seuralaisineen

_Duncanin_ kannelle.

Heidät otettiin vastaan avosylin. Glenarvan tarjosi heille päivällistä

laivallaan. Hän ei tahtonut olla kohteliaisuudessa huonompi, ja hänen

vieraansa ottivat mielellään vastaan korvauksen australialaisesta

vieraanvaraisuudestaan laivan salongissa. Paddy O'Moore oli ihmeissään.

Hyttien kalusto, verhoilu, koko vaahtera- ja palisanteripuinen sisustus

herätti hänen ihailuaan. Ayrton sitä vastoin antoi näille

kallisarvoisille ylellisyyksille vain niukan tunnustuksen.

Mutta _Britannian_ toinen perämies katsahti alusta sen sijaan enemmän

merikuntoisuuden kannalta; hän tarkasti sen lastiruuman pohjaa myöten;

laskeutui konehuoneeseen; tutki konetta, kysyi sen voimaa ja

hiilenkulutusta; kävi sen hiiliruumissa, muonasäiliöissä,

ruutivarastossa ja osoitti erikoista harrastusta sen asevarastoon,

keulapakkaan sijoitettuun kanuunaan ja tämän kantavuuteen. Glenarvan

oli tässä tekemisissä asiantuntijan kanssa; sen hän saattoi hyvin

huomata Ayrtonin erikoisista kysymyksistä. Vihdoin tämä päätti

kiertelynsä tarkastamalla mastot ja taklauksen.

-- Teillä on tässä komea laiva, mylord, hän sanoi.

-- Ennen kaikkea hyvä laiva, Glenarvan vastasi.

-- Kuinka suuri sen tonnimäärä on?

-- Kaksisataakymmenen tonnia.

-- Erehtyisinkö paljon, Ayrton lisäsi, -- olettaessani, että _Duncan_

pääsee hyvinkin viisitoista solmua täydessä höyryssä?

-- Sanokaa seitsemäntoista, John Mangles lausui, -- niin osutte

oikeaan.

-- Seitsemäntoista! Ayrton huudahti, -- mutta sittenhän eivät edes

parhaat sotalaivat kykene saavuttamaan sitä!

-- Ei ainoakaan! John Mangles vastasi. -- _Duncan_ on tosiaankin

kilpa-alus, joka ei antaisi periksi missään kilpailussa.

-- Eikö siilonkaan, kun se käyttää ainoastaan purjeita? Ayrton kysyi.

-- Ei silloinkaan.

-- No niin, mylord, ja te kapteeni, Ayrton lausui, -- sallikaa laivoja

ymmärtävän merimiehen onnitella teitä.

-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- jääkää siis laivallemme, ja

vain teistä riippuu, saatteko tämän laivan haltuunne.

-- Minäpä ajattelen asiaa, mylord, perämies vastasi yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä Olbinett tuli ilmoittamaan lordille, että päivällinen

oli katettu. Glenarvan ja hänen vieraansa siirtyivät peräsalonkiin.

-- Älykäs mies, tuo Ayrton, Paganel sanoi majurille.

-- Liiankin älykäs! murahti MacNabbs, jota -- täysin syyttä, se täytyy

sanoa -- toisen perämiehen kasvot ja eleet eivät miellyttäneet.

Aterian aikana Ayrton kertoi mielenkiintoisia seikkoja Australian

mantereesta, jonka hän tunsi erinomaisesti. Hän tiedusti, kuinka monta

matruusia lordi Glenarvan ottaisi mukaan retkelle. Kuultuaan, että vain

kaksi heistä, Mulrady ja Wilson, tulisivat mukaan, hän näytti

hämmästyneeltä. Hän kehotti Glenarvania valitsemaan joukkonsa

_Duncanin_ parhaista merimiehistä. Olipa hän tässä suhteessa niin

itsepäinen, että sen olisi sivumennen sanoen pitänyt haihduttaa kaikki

epäluulo majurin mielestä.

-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- onko matkamme Etelä-Australian poikki

siis jossakin suhteessa vaarallinen?

-- Ei laisinkaan, Ayrton kiiruhti vastaamaan.

-- No, jättäkäämme siis laivalle niin paljon väkeä kuin mahdollista.

_Duncanin_ purjeita hoitamaan ja sitä korjaamaan tarvitaan miehiä.

Ennen kaikkea on tärkeätä, että se on täsmällisesti määräpaikalla, joka

sille tuonnempana ilmoitetaan. Älkäämme siis vähentäkö sen miehistöä.

Ayrton näytti ymmärtävän lordi Glenarvanin huomautuksen eikä inttänyt

enempää.

Illan tullen erosivat skotlantilaiset ja irlantilaiset. Ayrton ja Paddy

0'Mooren perhe palasivat kartanoonsa. Hevosten ja vankkurien oli määrä

olla valmiina huomiseksi. Lähtö määrättiin kello kahdeksaksi aamulla.

Lady Helena ja Mary Grant suorittivat sitten viimeiset

matkavarustelunsa. Ne olivat lyhyet ja varsinkin mutkattomammat kuin

Jacques Paganelin. Tiedemies käytti osan yötä kiertääkseen auki,

puhdistaakseen ja taas kiertääkseen kiinni kaukoputkensa laseja. Niinpä

hän nukkui vielä seuraavana aamuna varhain, kun majuri kaikuvalla

äänellä herätti hänet.

Tavarat oli jo kuljetettu maatilalle John Manglesin toimesta. Vene

odotti retkeläisiä, jotka astuivat siihen ripeästi. Nuori kapteeni

antoi viimeiset ohjeensa Tom Austinille, käski hänen ehdottomasti

odottaa lordi Glenarvanin määräyksiä Melbournessa ja noudattaa niitä

täsmällisen tarkasti, mitä ne sisältäisivätkin.

Vanha merimies vastasi John Manglesille, että häneen saattoi luottaa.

Laivaväen puolesta hän toivotti lordille menestyksekästä retkeä. Vene

lähti, ja miehistö kajahdutti ilmoille kaikuvan hurraa-huudon.

Kymmenen minuutin kuluttua vene saapui rannalle. Vähän myöhemmin

matkustajat ehtivät irlantilaisen maatilalle.

Kaikki oli valmiina. Lady Helena oli ihastunut vankkurikammioonsa.

Valtavat ajoneuvot, niiden alkeelliset pyörät ja tukevat palkit

miellyttivät häntä erikoisesti. Parittain valjastetut kuusi härkää

olivat patriarkallisen näköisiä, mikä häntä suuresti viehätti. Ajokeppi

kädessä Ayrton odotti uuden isäntänsä käskyjä.

-- Peijakas, Paganel sanoi, -- onpas siinä kulkuneuvo, joka vastaa

kaiken maailman postivaunuja! En tiedä parempaa keinoa kulkea maailman

ympäri silmänkääntäjien tapaan. Talo, joka siirtyy, kulkee, pysähtyy

minne hyväksi katsotte, voiko toivoa parempaa? Sen olivat muinaiset

sarmaatit ymmärtäneet ja matkasivat vain tällä tavoin.

-- Herra Paganel, lady Helena vastasi, -- toivon saavani ilokseni

vastaanottaa teidät salongissani.

-- Niinkö, rouva, tiedemies vastasi, -- sehän on minulle suuri kunnia.

Oletteko määrännyt erikoisen vierailupäivän?

-- Minä olen kotona joka päivä ystäviäni varten, lady Helena vastasi

nauraen, -- ja te olette...

-- Uskollisin kaikista, rouva, Paganel täydensi ritarillisesti.

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon keskeytti seitsemän täysin satuloidun

hevosen saapuminen, joita yksi Paddyn pojista talutti. Lordi Glenarvan

suoritti irlantilaiselle näiden eri tilaustensa hinnan, lisäten suuret

kiitoksensa, joille kunnon siirtolainen antoi ainakin yhtä paljon arvoa

kuin guineoille.

Annettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat

osastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan;

Glenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit,

kaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen

selkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: --

Herran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti

kepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat,

akselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon

irlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.