AYRTON.

Hämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton.

Glenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen

taaksepäin:

-- Kuka sanoo niin?

-- Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän

päässä.

-- Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin

Glenarvan.

-- Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, --

minä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi _Britannian_

haaksirikkoisista!

Tämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant,

liikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady

Helenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja

riensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.

Tämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen

kiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle.

Muuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman

voimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä

skotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa

ihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen,

kasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta

teki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät

vielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa

hänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka

hän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä

ja voittamaan ne.

Glenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.

Ayrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi

kaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton

vastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt

kummassakin molemminpuolista liikutusta.

Niinpä Glenarvanin ensimmäiset kysymykset tulivat hajanaisina melkein

kuin vaistomaisesti.

-- Oletteko te _Britannian_ haaksirikkoisia? hän kysyi.

-- Olen, mylord, kapteeni Grantin toinen perämies, Ayrton vastasi.

-- Pelastunutko hänen kanssaan haaksirikon jälkeen?

-- En, mylord, en. Sinä hirveänä hetkenä jouduin erilleen muista, vesi

pyyhkäisi minut laivan kannelta ja heitti minut lopulta rannikolle.

-- Te ette ole siis toinen niistä kahdesta matruusista, jotka asiakirja

mainitsee?

-- En. Minä en tiennyt tämän asiakirjan olemassolosta. Kapteeni on

heittänyt sen mereen, kun minä jo olin poissa laivasta.

-- Mutta kapteeni? Kapteeni?

-- Minä luulin hänen hukkuneen, hävinneen, hautautuneen _Britannian_

koko miehistön mukana. Minä uskoin olevani ainoa eloonjäänyt.

-- Mutta tehän sanoitte, että kapteeni Grant on elossa!

-- En. Minä sanoin: jos kapteeni on elossa...

-- Te lisäsitte: hän elää Australiassa!...

-- Muualla hän ei todellakaan voi olla.

-- Ettekö siis tiedä, missä hän on?

-- En, mylord, minä toistan vielä kerran, että luulin hänen hukkuneen

aaltoihin tai murskautuneen kallioihin. Vasta teiltä kuulen, että hän

ehkä on vielä elossa.

-- Mutta mitä te sitten tiedätte? Glenarvan kysyi.

-- Vain tämän. Jos kapteeni Grant on elossa, hän on Australiassa.

-- Missä sitten haaksirikko tapahtui? kysyi nyt majuri MacNabbs.

Se oli ensimmäinen kysymys, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tämän

tapaamisen hämmentämänä ei Glenarvan, joka ennen kaikkea tahtoi tietää,

missä kapteeni Grant oli, huomannut kysyä paikkaa, missä _Britannia_

oli tuhoutunut. Tästä alkaen sai keskustelu, joka ensin oli ollut

häilyvää, sekavaa, hyppelevää ja vain hipaisi asioita niihin

syventymättä ja sekoitti tapahtumat, järkevämmän suunnan, ja pian tämän

hämärän tarinan yksityiskohdat olivat täsmällisinä ja tarkkoina

kuulijoiden mielessä.

MacNabbsin tekemään kysymykseen Ayrton vastasi näin:

-- Kun jouduin veteen, olin keulassa vetämässä alas keulapurjetta, ja

_Britannia_ kiiti Australian rannikkoa kohti. Se ei ollut siitä

kolmensadan metrin päässä. Haaksirikko tapahtui siis juuri sillä

paikalla.

-- 37. leveysasteella? John Mangles kysyi.

-- 37. leveysasteella, Ayrton vastasi.

-- Länsirannikolla?

-- Ei, vaan itärannikolla, perämies vastasi vilkkaasti.

-- Milloin?

-- Illalla 27. päivänä kesäkuuta 1862.

-- Niin, juuri niin! Glenarvan huudahti.

-- Te näette siis, mylord, Ayrton lisäsi, -- että minun sopi sanoa,

että jos kapteeni Grant vielä elää, niin häntä on etsittävä Australian

mantereelta eikä muualta.

-- Ja me etsimme häntä, ja me löydämme hänet ja me pelastamme hänet,

ystäväni! Paganel huudahti. -- Ah, kallisarvoinen asiakirja! hän lisäsi

riemuissaan kuin lapsi, -- täytyy sanoa, että sinä olet joutunut

teräväsilmäisten miesten käsiin!

Mutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja.

Glenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin

ympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen

läsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun

matruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi

voinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään,

että kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä,

sitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi

huomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla

häntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen

toisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi

_Britannian_ merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut

hänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut

irrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.

Tähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen

sanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa

henkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet

niin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti

luottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä.

Tosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja

paikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka

täsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on

huomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei

siis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.

John Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja

vastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän

piti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin

Maryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen _Britannian_

lähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla

annetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut

siellä. Robert -- joka silloin oli tuskin kymmenvuotias -- oli uskottu

vanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän

käsistä ja kiivennyt prammitangolle.

-- Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.

Ja Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän

niihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän

vaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:

-- Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!

Perämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.

Glenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli

painamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi

häntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.

Tämän keskustelun aikana Ayrton kertoi _Britannian_ tarinan ja sen

matkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan,

sillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka.

Tänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren

pääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa

Seelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia,

jotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin

viranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa

oli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt

tärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan

perustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen

varmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien

välisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten,

kun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen

kiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa

ylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista

kilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.

Papuan tutkimisen jälkeen lähti _Britannia_ Callaoon hakemaan muonaa ja

jätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan

Intian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön

jälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään

kallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata

poikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan.

Miehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi.

Kahdeksan päivää oli _Britannia_ hirmumyrskyn leikkipallona. Sen

ruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli

vienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun

illalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut,

saavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti

karille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin

hyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli

alkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen

koommin hän ei ollut kuullut puhuttavan _Britanniasta_, ja hän oletti,

eikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin

kareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella

kohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut,

vääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta _Britannian_

tarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa.

Grant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta

kahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi

ymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia

pyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin

yksinkertaisesti ja lyhyesti.

Erään alkuasukasheimon vankina haaksirikkoutunut matruusi vietiin

sisämaahan, Darling-joen kostuttamille tienoille, noin viisisataa

kilometriä pohjoiseen 37. asteelta. Siellä hän eleli suuressa

puutteessa, sillä heimo itse oli köyhä joskaan ei väkivaltainen. Siitä

tuli kaksi pitkää tuskallisen orjuuden vuotta. Mutta vapautumisen toivo

piti yllä hänen rohkeuttaan. Hän vaani vähäisintäkin pelastumisen

tilaisuutta, vaikka pako saattaisikin hänet lukemattomiin vaaroihin.

Eräänä lokakuun yönä 1864 hän petti vartijoidensa valppauden ja katosi

loputtomien metsien syvyyteen. Kuukauden ajan hän harhaili näissä

valtavissa erämaissa syöden juuria, syötäviä saniaisia ja

mimoosanpihkaa, ottaen päivällä suunnan auringosta, yöllä tähdistä, ja

usein epätoivon masentamana. Näin hän samosi halki rämeiden, poikki

jokien, yli vuorien, läpi koko sen asumattoman osan mannerta, jonka

vain harvat löytöretkeilijät ovat sitkeillä matkoillaan taivaltaneet.

Vihdoin hän saapui puolikuolleena, lopen näännyksissä Paddy 0'Mooren

vierasvaraiseen asumukseen, missä hän työtään vastaan sai hyvän

toimeentulon.

-- Ja jos Ayrton kiittää minua, irlantilainen siirtolainen sanoi, kun

tämä kertomus oli päättynyt, -- niin minunkin täytyy kiittää häntä. Hän

on älykäs, kunnon mies, hvvä työntekijä, ja jos hän vain itse haluaa,

voi Paddy 0'Mooren talosta tulla hänelle pitkäaikainen asuntopaikka.

Ayrton kiitti irlantilaista kädenliikkeellä ja odotti vieraiden tekevän

hänelle uusia kysymyksiä. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli, että

kuulijoiden pääasiallinen uteliaisuus varmaankin oli jo tyydytetty.

Mihin hän muuten enää olisi voinut vastata, kun kaikki oli jo sata

kertaa sanottu? Glenarvan aikoi juuri kääntää keskustelun uuden

suunnitelman laatimiseen käyttäen siinä hyväksi Ayrtonin tapaamista ja

häneltä saatuja tietoja, kun majuri kääntyi matruusin puoleen ja kysyi:

-- Olitteko te _Britannian_ toisena perämiehenä?

-- Olin, Ayrton vastasi epäröimättä.

Mutta ymmärtäen, että jokin epäluottamuksen tunne, jokin epäilys,

vaikka vähäinenkin, oli aiheuttanut tämän majurin kysymyksen, hän

lisäsi:

-- Minulla sattui muuten haaksirikossa olemaan pestauskirja taskussani.

Ja hän lähti samalla pirtistä etsimään tätä virallista paperia. Hän ei

ollut poissa minuuttiakaan. Mutta Paddy 0'Moore ehti kuitenkin sanoa:

-- Mylord, minä voin vakuuttaa, että Ayrton on rehellinen mies. Niinä

kahtena kuukautena, jotka hän on ollut palveluksessani, minulla ei ole

ollut syytä kertaakaan moittia häntä. Minä tunsin kertomuksen hänen

haaksirikostaan ja vankeudestaan. Hän on kunnon mies, joka ansaitsee

täysin luottamuksenne.

Glenarvan aikoi vastata, ettei hän lainkaan ollut epäillyt Ayrtonin

rehellisyyttä, kun tämä palasi ja näytti virallisen pestauskirjansa.

Sen olivat allekirjoittaneet _Britannian_ varustajat ja kapteeni Grant,

jonka käsialan Mary hyvin tunsi. Se todisti, että "Tom Ayrton, ensi

luokan matruusi, oli otettu toiseksi perämieheksi fregatti

_Britanniaan_ Glasgowista". Ei siis ollut enää mahdollista epäillä

sitä, että Ayrton oli se, mikä sanoi olevansa, sillä vaikeata olisi

ollut väittää tämän pestauskirjan joutuneen hänelle, vaikka se ei

kuuluisi hänelle.

-- Nyt, Glenarvan sanoi, -- vetoan kaikkien neuvokkuuteen ja pyydän

heti keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä. Varsinkin teidän

mielipiteenne, Ayrton, on meille arvokas, ja minä olisin teille hyvin

kiitollinen, jos sanoisitte sen meille.

Ayrton mietti pari silmänräpäystä ja vastasi sitten:

-- Minä kiitän teitä, mylord, luottamuksestanne ja toivon voivani

osoittaa ansaitsevani sen. Minä tunnen jonkin verran tätä maata, sen

asukkaiden tapoja, ja jos voin olla teille hyödyksi...

-- Aivan varmasti, Glenarvan huomautti.

-- Olen samaa mieltä kuin tekin, Ayrton jatkoi, -- että kapteeni Grant

on kahden matruusin kanssa pelastunut haaksirikosta; mutta koska he

eivät ole päässeet englantilaisille asutuksille eivätkä ole jälleen

ilmestyneet ihmisten ilmoille, olen varma, että heidän kohtalonsa on

ollut sama kuin minunkin ja että he ovat jonkun alkuasukasheimon

vankeina.

-- Siinä te sanotte, Ayrton, aivan saman, mitä minäkin jo olen

väittänyt, Paganel lausui. -- Haaksirikkoiset ovat ilmeisesti joutuneet

alkuasukkaiden vangeiksi, kuten pelkäsivätkin. Mutta tuleeko meidän

olettaa, että heidät on viety 37. asteen pohjoispuolelle, samoin kuin

teidät?

-- Se on todennäköistä, hyvä herra, Ayrton vastasi, -- vihollisheimot

eivät juuri oleile englantilaisten hallinnassa olevien alueiden

lähettyvillä.

-- Se vaikeuttaa etsiskelyämme, Glenarvan lausui masentuneena. -- On

vaikea löytää vankien jälkiä näin suuren mantereen sisäosista.

Tätä huomautusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lady Helena loi kaikkiin

kumppaneihinsa kysyvän katseen saamatta mitään vastausta. Vastoin

tapojansa oli itse Paganelkin vaiti. Hänen tavallinen nerokkuutensa

jätti hänet pulaan. John Mangles asteli huolestuneena pitkin askelin

pirtin permannolla, ikään kuin se olisi ollut hänen laivansa kansi.

-- Entä te, herra Ayrton, lady Helena sanoi silloin matruusille, --

mitä te tekisitte?

-- Rouva, Ayrton vastasi vilkkaasti, -- minä nousisin jälleen

_Duncaniin_ ja menisin suoraa päätä haaksirikkopaikalle. Siellä

toimisin olojen ja niiden viitteiden mukaan, joita sattumalta ehkä

voitaisiin löytää.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi; -- täytyy vain odottaa, että _Duncan_ saadaan

korjatuksi.

-- Ah! Onko laivanne rikkoutunut? Ayrton kysyi.

-- On, John Mangles vastasi.

-- Pahastikin?

-- Ei, mutta vian korjaaminen vaatii työkalustoa, jota meillä ei ole

laivalla. Yksi potkurin siivistä on vääntynyt eikä sitä voi korjata

kuin Melbournessa.

-- Ettekö voi kulkea purjein? perämies kysyi.

-- Kyllä, mutta jos sattuu vastatuulia, veisi pitkään ennen kuin

_Duncan_ ehtisi Twofold-lahteen ja joka tapauksessa täytyy käydä

Melbournessa.

-- No, antaa _Duncanin_ purjehtia Melbourneen, Paganel huudahti, -- ja

lähtekäämme me ilman sitä Twofold-lahteen.

-- Mutta kuinka? John Mangles kysyi.

-- Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki

pitkin 37. leveysastetta.

-- Entä _Duncan?_ Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.

-- _Duncan_ etsii meidät tai me _Duncanin_, kuinka sattuu. Jos

matkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen.

Jos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, _Duncan_

tulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan

mitään muistuttamista? Majurilla ehkä?

-- Ei, MacNabbs vastasi, -- jos Australian halki on mahdollista kulkea.

-- Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, -- että minä ehdottaisin

lady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?

-- Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.

-- Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen

kilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä

päivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan

_Duncanin_ korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki

marssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta,

jos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä

kuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole

yrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa

Victorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä,

rautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi

ajaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin

matka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.

-- Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki

mahdolliset muistutukset.

-- Australiassa ei ole petoeläimiä.

-- No villit sitten?

-- Tällä leveysasteella ei ole villejäkään, eivätkä ne missään

tapauksessa ole julmia, niin kuin Uuden Seelannin asukkaat.

-- Entä rosvot?

-- Australian eteläisissä maakunnissa ei ole rosvoja; karkotetut on

sijoitettu idän maakuntiin. Victorian maakunta ei ainoastaan ole

kieltäytynyt vastaanottamasta niitä, vaan on laatinut lain, jonka

mukaan toisten maakuntien vapautetutkaan rikolliset eivät saa tulla sen

alueelle. Onpa Victorian hallitus tänä vuonna uhannut peruuttaa

Peninsular Companylle myöntämänsä avustuksen, jos sen alukset käyvät

ottamassa hiiliä niissä Länsi-Australian satamissa, joissa

karkotettujen on sallittu oleskella. Kuinka, ettekö te tiedä sitä,

vaikka olette englantilainen?

-- Ensinnäkään minä en ole englantilainen, Glenarvan vastasi.

-- Mitä herra Paganel sanoo, se on aivan totta, lausui nyt Paddy

O'Moore. -- Ei ainoastaan Victorian maakunta, vaan Etelä-Australia,

Queensland, jopa Tasmaniakin ovat yksimielisesti sulkeneet alueensa

karkotetuilta. Sinä aikana kuin olen täällä asunut, en ole kuullut

puhuttavan ainoastakaan rosvosta.

-- Enkä minäkään puolestani ole niitä milloinkaan tavannut, Ayrton

lisäsi.

-- Ette siis, ystäväni, Jacques Paganel lausui, -- saa paljonkaan nähdä

villejä; ei ole petoeläimiä eikä rosvoja. Euroopassa ei liene sellaisia

paikkoja, joista voi sanoa samaa! No, onko sovittu?

-- Mitä te arvelette, Helena? Glenarvan kysyi.

-- Samaa kuin me kaikki, rakas Edward, lady Helena vastasi kääntyen

kumppaneidensa puoleen, -- matkaan, matkaan!