John Manglesin ensimmäisenä huolena oli laivansa ankkuroiminen kahdella
ankkurilla. Veden syvyys oli yhdeksän metriä. Pohja oli hyvä, kovaa
soraa, johon voi tarttua lujasti kiinni, niin ettei ollut pelkoa
irtautumisesta tai ajautumisesta matalikolle. Näin monen vaarallisen
tunnin jälkeen oli _Duncan_ nyt jonkinlaisessa lahdelmassa, jota
korkea, kaareva niemi suojasi ulapan tuulia vastaan.
Lordi Glenarvan oli puristanut nuoren kapteenin kättä.
-- Kiitos, John!
Ja John tunsi saaneensa runsaan palkinnon näillä kahdella sanalla.
Glenarvan piti pelkonsa omana tietonaan eikä lady Helena, enempää kuin
Mary Grant tai Robertkaan aavistaneet sen vaaran suuruutta, josta he
juuri olivat pelastuneet.
Yksi tärkeä seikka oli saatava selville. Mille kohdalle rannikkoa tämä
kauhea myrsky oli _Duncanin_ heittänyt? Missä se jälleen kohtaisi
määrätyn leveysasteensa? Kuinka kaukana lounaassa oli Kap Bernouilli?
Nämä olivat ensimmäiset John Manglesille tehdyt kysymykset. Hän ryhtyi
heti havaintojen tekoon ja merkitsi ne merikortille.
_Duncan_ ei ollut paljon poikennut suunnastaan; tuskin kahta astetta.
Sen asema oli 136° 12' pituutta ja 35° 07' leveyttä, Kap Catastrophen
kohdalla, joka on erään Etelä-Australian niemen kärjessä noin
viidensadan kilometrin päässä Kap Bernouillista.
Kap Castastrophe, pahaenteisen niminen Onnettomuuden niemi, on
vastapäätä Kap Bordaa, jonka muodostaa eräs Kengurusaaren ulkonema.
Näiden kahden kärjen välillä aukeaa Investigatorin salmi, joka johtaa
kahteen jokseenkin syvään poukamaan, Spencerin lahteen pohjoisessa ja
Saint Vincentin lahteen etelässä. Jälkimmäisen itärannikolle on
kaivettu Etelä-Australiaksi nimitetyn maakunnan pääkaupungin
Adelaiden satama. Tässä kaupungissa, joka perustettiin 1836, on
neljäkymmentätuhatta asukasta, ja sillä on jokseenkin runsaat
luonnonvarat. Mutta kaupunki harrastaa enemmän hedelmällisen maan
viljelemistä ja rusinoiden, appelsiinien ja kaikenlaisten
maantuotteiden vientiä kuin suuria teollisuusyrityksiä. Sen väestössä
on enemmän maanviljelijöitä kuin insinöörejä, eikä yleensä kauppaa tai
teollisuutta sanottavasti ole.
Saattoiko _Duncanin_ vaurioita korjata omin päin? Siihen kysymykseen
oli saatava vastaus. John Mangles tahtoi tietää, kuinka asian laita
oli. Hän pani miehiä sukeltamaan laivan peräpuolelle; he ilmoittivat,
että yksi potkurin siivistä oli rikkoutunut ja kääntynyt perävannasta
kohti: sen vuoksi ei potkuri voinut pyöriä. Se oli vakava vaurio, jopa
niin vakava, että sen korjaaminen vaati sellaisia apuneuvoja, joita ei
Adelaidessa ollut saatavana.
Pitkään harkittuaan Glenarvan ja kapteeni tekivät seuraavan päätöksen:
_Duncan_ kulkisi purjeiden avulla pitkin Australian rannikkoa etsien
_Britannian_ jälkiä; pysähdyttäisiin Kap Bernouillin luona, missä
tehtäisiin viimeiset tiedustelut, ja laiva jatkaisi matkaansa etelään
Melbourneen saakka, missä sen vauriot voitaisiin helposti korjauttaa.
Kun potkuri olisi saatu kuntoon, _Duncan_ lähtisi tarpeen vaatiessa
risteilemään itärannikolle päättääkseen etsiskelyjensä sarjan.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin. John Mangles päätti käyttää hyväkseen
ensimmäistä tuulta lähteäkseen liikkeelle. Hänen ei tarvinnut odottaa
kauan. Iltaan mennessä oli hirmumyrsky kokonaan tauonnut. Sitä seurasi
siedettävä lounaistuuli. Ryhdyttiin panemaan purjeita kuntoon.
Rikkoutuneiden tilalle kiinnitettiin uudet. Kello neljä aamulla
alkoivat matruusit vääntää varppikelaa. Pian olivat ankkurit irti ja
ylhäällä, ja keula-, latva-, prammi-, harus-, emä- ja kahvelipurje
pystyssä lähti _Duncan_ oikea kylki mahdollisimman paljon tuuleen
suunnattuna pitkin Australian rannikkoa.
Kaksi tuntia myöhemmin se oli kadottanut Kap Catastrophen näkyvistään
ja saapunut Investigatorin salmen kohdalle. Illalla kierrettiin Kap
Borda ja kuljettiin pitkin Kengurusaaren rantaa muutaman sadan metrin
päässä. Se on suurin Australian pikkusaarista; sitä käytetään
vankisiirtolasta karanneiden turvapaikkana. Näköala sinne oli ihana.
Rannoille kasaantuneet kalliot olivat valtavien ruohokenttien peitossa.
Samoin kuin saaren löytövuotena 1802 nähtiin nytkin epälukuisia
kenguruparvia vilahtelevan metsissä ja aukeilla. Seuraavana päivänä
kulki _Duncan_ aivan läheltä rantaa ja lähetti venekuntia maihin
tutkimaan rannikon särkkiä. Oltiin näet 36. leveysasteella; siitä 28.
asteelle saakka ei Glenarvan tahtonut jättää ainoatakaan kohtaa
tutkimatta.
Joulukuun 18. päivänä laiva, joka kuin kilpa-alus kiiti hankatuulessa
kaikki purjeet levällään, sivuutti Encounterin poukaman rannikon. Tänne
juuri saapui tutkimusretkeilijä Sturt vuonna 1828 löydettyään Murrayn,
Etelä-Australian suurimman joen. Täällä ei enää ollut Kenguru-saaren
vihantia rantoja, vaan hedelmättömiä louhikkoja, jotka tavan takaa
katkaisivat matalan ja mutkittelevan rantaviivan yksitoikkoisuuden,
siellä täällä näkyi joku harmaa rantakallio tai esiinpistävä
hietaniemi; sanalla sanoen kaikkialla vallitsi napamaan kalseus.
Tällä taipaleella olivat soutuveneet raskaassa työssä. Mutta merimiehet
eivät valittaneet. Melkein aina olivat Glenarvan, hänen erottamaton
kumppaninsa Paganel ja pikku Robert mukana. He tahtoivat omin silmin
etsiä _Britannian_ jälkiä. Mutta tunnollisesta etsinnästä huolimatta ei
tavattu merkkiäkään haaksirikosta. Australian rannat olivat tässä
suhteessa yhtä mykkiä kuin Patagonian. Mutta eihän toivoa saanut
heittää ennen kuin oli käyty asiakirjan tarkoin määrittelemällä
paikalla. Tässä noudatettiin vain ylenmääräistä varovaisuutta, jotta ei
mitään jätettäisi sattuman varaan. Yöksi _Duncan_ asetti purjeensa
pakkiin pysytelläkseen mahdollisuuksien mukaan samalla paikalla, ja
päivällä tutkittiin rannikkoa huolellisesti.
Näin saavuttiin 20. päivänä joulukuuta Kap Bernouillin edustalle, johon
Lacepede-lahti päättyy, vähäisintäkään hylyn kappaletta löytämättä.
Mutta tämä epäonnistuminen ei todistanut mitään _Britannian_ kapteenin
asiassa. Niinä kahtena vuonna, jotka olivat kuluneet haaksirikosta, oli
meri saattanut hajottaa ja hävittää fregatin pirstaleet tai peittää ne
näkyvistä. Tai alkuasukkaat, jotka haistavat haaksirikot kuten korpit
raadot, olivat vieneet niiden pienimmätkin rippeet. Ja Harry Grant
molempien kumppaniensa kanssa oli aalloista maihin pelastuessaan
joutunut vangiksi ja tietenkin viety rannikolta sisämaahan.
Silloin Jacques Paganel lausui taas yhden nerokkaita huomioitaan. Niin
kauan kuin oli puhe Argentiinasta, saattoi maantieteilijä hyvällä
syyllä väittää asiakirjan numeroiden tarkoittavan, ei haaksirikon, vaan
vankinaolon paikkaa. Pampan suuret joet oli todella kuin luotu
kuljettamaan mereen kallisarvoisen asiakirjan. Täällä sen sijaan, tässä
osassa Australiaa, virtaa 37. leveysasteen poikki kovin vähän jokia;
lisäksi Colorado- ja Negro-virta laskevat mereen asumattomien ja
asuttaviksi kelpaamattomien ranta-alueiden kohdalla, kun taas
Australian päävirrat Murray, Yarra, Torrens, Darling joko yhtyvät
toisiinsa tai laskevat mereen suistoissa, joihin usein poiketaan, onpa
niihin muodostunut monien laivojen käyttämiä satamia. Ei siis ollut
juuri luultavaa, että hauras pullo olisi päässyt kulkemaan näitä
vilkasliikkeisiä vesiä myöten Intian mereen.
Tämä huomautus oli vähänkin asiaa harkitessa myönnettävä oikeaksi.
Paganelin Patagoniassa ja Argentiinan maakunnissa pätevä olettamus
olisi siis ollut järjenvastainen Australiassa. Paganel myönsi sen
keskustelussa, jonka majuri MacNabbs aloitti tästä asiasta. Oli selvää,
että asiakirjassa mainittu aste koski vain haaksirikon paikkaa, että
siis pullo oli heitetty mereen sillä kohtaa, missä _Britannia_ oli
Australian länsirannikolla murskautunut.
Mutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut
sitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin
viittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa
huomioon: _missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi_. Mutta
niin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37.
asteelta kuin miltä muulta tahansa.
Pitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin,
ja siitä oli seurauksena: ellei _Britannian_ jälkiä tavattaisi Kap
Bernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin
palata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia,
mutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.
Se ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja
saamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin
lordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin
kanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo
nyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä
eräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että
haaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan
isänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon
kareihin.
-- Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena
toisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka
vei heitä maihin. -- Ei Herra meitä hylkää.
-- Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, -- kun ihmisiltä loppuvat
keinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman
kautta heille uusia teitä.
-- Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.
Ranta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin
pituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen
luonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista
aikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.
Jo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja
_Britannia_ oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.
_Duncanin_ matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle
rannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin
kahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän
luonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja.
Onneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan
solan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri
oli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa
karstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.
Glenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää
rinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin
Robert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä
harjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että
kaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat
pitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen
majurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.
Pian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen
leviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava,
viljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin
alangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta
vaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat
kuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa -- ei villin, vaan pysyväisen
ahertajan -- muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.
-- Mylly! Robert huudahti.
Noin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.
-- Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään
kaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. -- Siinä on vaatimaton, mutta
hyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.
-- Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.
-- Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen
jauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.
-- Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.
Lähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan
ihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty
hedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien
pensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä
peltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella
niityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista
taimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin
verran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä,
suurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja
hedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi
ja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja
talousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska
asuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten
siipiensä liikkuvaa varjoa.
Nyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän
näköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti
vieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen
omiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva
nainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä
ympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein
koskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen
siirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt
etsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään,
he eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä
jo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin:
-- Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.
-- Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen
hänelle ojentamaan käteen.
-- Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. -- Nyt olen australialainen.
Astukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin
kotonanne!
Näin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja
Mary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun
uudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.
Laaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin
ladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen.
Kirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit,
kymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia
porsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka
ääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon
ja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.
Päivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja
lampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja
appelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti.
Isäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva
pöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut
sopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita
pidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän
ateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun
paikkaan.
-- Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.
-- Tekö? tämä vastasi kummastuneena.
-- Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.
Sitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja
palvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena
tunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen
puolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.
Siitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun.
Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman
metrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille
syvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka
erottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi
tarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus
karkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta
ei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät
onnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan.
Jos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin
kyllä menestyy.
Sellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti
Dundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian
rannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä
antautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta
kuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.
Koko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria
käsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja
kustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä
säästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.
Paddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä
apuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla.
Hänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta
mökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät
vielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa
hehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän
oli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin
voidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.
Tähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen
vieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa
päätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta
luottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä
hienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en
kysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua _Duncanista_,
sen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän
jatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan
pääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja _Britannian_
haaksirikosta.
Irlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut
puhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut
yksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella.
Mutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä
hän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät
olleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.
-- Nyt, mylord, hän lisäsi, -- sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te
kysytte tätä minulta?
Silloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä,
_Duncanin_ matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin
jäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni
irlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut
milloinkaan löytävänsä _Britannian_ haaksirikkoisia.
Näiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin.
Robert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät.
Paganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John
Mangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus
valtasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka _Duncan_
oli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa
lausuttiin nämä sanat:
-- Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on
elossa, niin hän elää Australiassa.