Kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles
keskipäivämerkintänsä tehtyään, että _Duncan_ oli 113° 37'
pituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi
mielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap
Bernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian
rannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos
_Duncan_ olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian
saanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan
kilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren
osassa, joka on Australian mantereen suojassa.
Niinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli
alkaisi näkyä.
Länsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia
päiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun
13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin
mastoja.
Ilman voimakasta potkuriaan _Duncan_ olisi ollut valtameren tyynen
ulapan vankina.
Tätä säätä saattoi kestää kuinka kauan tahansa. Illalla Glenarvan
keskusteli tästä asiasta John Manglesin kanssa. Nuori kapteeni, joka
näki hiilisäiliöittensä tyhjenevän, näytti olevan hyvin huonolla
tuulella tästä tuulettomuudesta. Hän oli nostattanut ylös kaikki
mahdolliset purjeet, jopa sivu- ja haruspurjeetkin, käyttääkseen
hyväkseen pienintäkin tuulahdusta; mutta, kuten matruusit sanoivat,
tuulta ei ollut edes yhtä lakintäyttä.
-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- eihän meillä kuitenkaan ole liikoja
valittamista, parempihan on tyven kuin vastatuuli.
-- Siinä kyllä olette oikeassa, Mylord, John Mangles vastasi, -- mutta
juuri nämä äkilliset tyvenet ovat ilmanmuutoksen oireita. Ja siitä minä
olen levoton; me purjehdimme monsuunien[2] rajalla, jotka raivoavat
koillisesta päin lokakuusta huhtikuuhun, ja jos joudumme hiukankin
kokemaan niitä, hidastuu matkamme tuntuvasti.
-- Entä sitten, John? Jos sattuu vastoinkäyminen, siihen täytyy
alistua. Sehän merkitsisi korkeintaan vain hiukan matkan hidastumista.
-- Niin, ellei myrsky puutu asiaan.
-- Pelkäättekö sään huonontuvan? Glenarvan kysyi tarkastellen taivasta,
joka kuitenkin horisontista sen laelle saakka oli ihan pilvetön.
-- Pelkään, kapteeni vastasi, -- minä sanon sen teille, mylord, mutta
en tahtoisi säikyttää lady Glenarvania ja neiti Grantia.
-- Siinä teette viisaasti. Kuinka asia on?
-- On varmoja rajuilman oireita. Älkää luottako taivaan
selkeyteen, mylord. Ei mikään ole pettävämpää. Jo kaksi päivää on
ilmapuntari laskenut huolestuttavasti; se osoittaa tällä hetkellä
seitsemänsataakolmekymmentä ja yhdeksän kymmenesosaa millimetriä.[3]
Se on merkki, jota en voi olla ottamatta huomioon. Minä pelkään näet
erikoisesti etelämeren myrskyjä, sillä olen ennenkin kamppaillut niiden
kanssa. Etelänavan suunnattomilla jäätiköillä tiivistyneet höyryt
aiheuttavat äärimmäisen voimakasta ilmanpainetta. Siitä aiheutuu napa-
ja päiväntasaajatuulten taistelu, joka panee liikkeelle syklonit,
tornaadot ja muut hirmumyrskyt, joita vastaan yksikään laiva ei
kamppaile vaurioita saamatta.
-- John, Glenarvan vastasi, -- _Duncan_ on tukeva alus ja sen kapteeni
taitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.
Kertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän
oli etevä _weather-wise_, kuten englantilaiset nimittävät
sääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet
ryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.
Hän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut;
mutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat
liikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä
kohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä
nopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen
nopeus.
John jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas
alkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin
korjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen,
latvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi
pian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä
sekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina,
hytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet.
Paganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä
uteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut
sees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli
leopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.
-- Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.
-- Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.
Samalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät
ylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa
pienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun
raakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon
purjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.
Näiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle
perämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää
voinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä
lujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit
kiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John
ei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä
taivaalta sen salaisuudet.
Nyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä
on perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.
Kello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin
heitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli
silloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä
huimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne
olisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään;
hihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa
uurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset;
aallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden
vaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.
Kun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen
ja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja
vesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen.
Luonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea
kuulla kapteenin puhetta.
-- Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä
kysytyksi.
-- Ei, mylady, John Mangles vastasi, -- mutta te ette voi jäädä
kannelle ettekä te, neiti Mary.
Lady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa
annettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä
aalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky
kahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui
nousevan irti aalloista.
-- Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, -- alas latvapurje ja
haruspurjeet!
Matruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria
kiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti
myrskynkin mylvinän, ja _Duncan_, jonka piippu oksenteli sakean mustaa
savua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä
kohoavilla siivillä.
Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella
ihailulla tätä _Duncanin_ taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti
kiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja
tähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa
hirmumyrskyssä.
Äkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos,
ei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi
kimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin
paiskasi odottamaton aalto nurin. _Duncan_ kääntyi kyljittäin aaltoihin
eikä enää totellut peräsintä.
-- Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.
-- Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.
-- Onko peräsin rikki?
-- Kone on hajonnut! kuului koneenkäyttäjän huuto.
John kiiruhti konehuoneeseen heittäytyen portaita alas. Se oli höyrystä
sakeana; männät eivät liikkuneet sylintereissä eivätkä siis
pyörittäneet akselia. Nähdessään kaikki ponnistukset turhiksi ja
peläten pannujen räjähtävän koneenkäyttäjä riensi sulkemaan höyryn
tuloputken ja päästämään höyryä ulos toista putkea myöten.
-- Mitä tämä oikein merkitsee? kapteeni kysyi.
-- Potkuri on rikki tai juuttunut kiinni, koneenkäyttäjä vastasi, -- se
ei toimi.
-- Voiko sen saada taas liikkeelle?
-- Mahdotonta.
Nyt ei ollut aikaa yrittää korjata tätä vauriota; tilanne oli
auttamaton; potkuri ei toiminut, ja höyry, joka ei voinut liikuttaa
mäntää, tunkeutui ulos läppien kautta. Johnin täytyi siis jälleen
turvautua purjeisiin ja etsiä apua samalta tuulelta, joka oli hänen
vaarallisin vihollisensa.
Hän nousi kannelle ja selitti tilanteen parilla sanalla lordi
Glenarvanille; sitten hän vaati tätä muiden matkustajien kanssa
menemään kajuuttaan. Glenarvan tahtoi jäädä kannelle.
-- Ei, mylord, John Mangles vastasi päättävästi, -- minun täytyy olla
täällä yksin miehistöni kanssa. Menkää hyttiinne! Laiva voi kallistua
entistä pahemmin ja laineet pyyhkäistä teidät armottomasti mereen.
-- Mutta me voimme auttaa...
-- Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen
täällä komentajana. Menkää, minä vaadin!
Kun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla
äärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava
esimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa
seuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän
luonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.
-- Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan
ruokasaliin.
-- On, Paganel vastasi, -- hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne
puosun, joka näytelmässä _Myrsky_ huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan
häntä aluksessaan:
-- Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia
vaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!
Tällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan
siitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa
vioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti
vastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta
reitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon
ahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten.
Märssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki
jonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.
Laiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma
hevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja
vastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä
tukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää
sellaista tuulta?
Tästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät
laivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä
suunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä
aaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan.
John Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti
pysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät.
Miehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin
tarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta
merta.
Loppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän
päivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se
päinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä
sekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.
John ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien
ihmisten puolesta. _Duncan_ kallisteli hirvittävästi; se natisi
liitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa.
Kerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat
matruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet
riuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin
jättiläisalbatrossit.
_Duncan_ nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon
mahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat
katketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua,
sen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet
liitokset jättäisivät laineille vapaan tien.
John Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn
myrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn
jälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen,
ennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin
keulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.
Tämän kankaankappaleen varassa pakeni _Duncan_ nyt tuulta huimaa
vauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain
päästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui
aluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita
myrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin
suuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta
välillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti
merkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain.
Sattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä;
silloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä
keulaan vastustamattomalla voimalla.
Tässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului
15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut
paikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan
ilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa,
jota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti
tunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.
Hänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt _Duncan_
syöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään
voinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa
oli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa
karille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen
laskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana
suoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin
haaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa,
jonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten
täytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se
oli mennyttä kalua.
John Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan
kahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin
kylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi
lopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa _Duncanin_ paiskautua
maihin.
-- Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.
-- Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.
-- Entä lady Helena ja neiti Grant?
-- Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole
mitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?
-- Sanon, mylord.
Glenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista
suuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat
suurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset
toverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti
ilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle
Robertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja
suorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan
loppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.
Kello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän,
kostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan
juovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti
sitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan
murtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin
yli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka
heitti ne takaisin niin korkealle.
-- Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.
-- Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.
-- Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. -- Ellei siellä ole
_Duncanille_ salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme
hukassa.
-- Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien
yli.
-- Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi
niitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!
Myrskypurje kiidätti _Duncania_ yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia.
Pian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata
hetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana
huomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi _Duncan_ ollut
joltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?
John käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he
haaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant
kalpeni.
-- John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, -- minä koetan pelastaa
vaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.
-- Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille
silmilleen.
_Duncan_ oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli
nousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi
vettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon
yli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat
alusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään
keinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten
liukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?
John Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.
-- Öljyä! hän huudahti. -- Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!
Nämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka
joskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka
jää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja
tekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi.
Tuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren
raivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä
heittäneen aluksen perään.[5]
Hylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara
teki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet
kirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.
-- Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.
Puolessa minuutissa oli alus hurjasti tyrskyvän ylityspaikan äärellä.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
-- Jumalan nimeen, kaatakaa! kapteeni komensi.
Tynnyrit heilautettiin nurin, ja niistä valahti alas valtava määrä
öljyä. Kohta kuoppaisen meren pinta tasoittui. _Duncan_ lensi
tyyntyneen veden yli ja oli pian verrattain rauhallisessa suvannossa
vaarallisten särkkien takana, samalla kun valtameri ikeensä heittäen
kohosi niiden takana sanomattomaan raivoon.