Joulukuun 7. päivänä kello kolme aamulla paloi jo tuli _Duncanin_
pannuissa; varppikela oli täydessä toimessa; ankkuri kääntyi pystyyn ja
nousi pienen sataman hiekkapohjasta, potkuri pantiin pyörimään, ja
laiva lähti väljille vesille. Kun matkustajat kello kahdeksan aikaan
nousivat kannelle, Amsterdamin saari häipyi jo näköpiirin usviin. Se
oli viimeinen pysähdyspaikka matkalla pitkin 37. leveysastetta, noin
kuuden tuhannen kilometrin päässä Australian rannikosta. Jos
länsituulta yhä kestäisi ja meri pysyisi suotuisana, _Duncan_ saapuisi
perille kahdentoista päivän kuluttua.
Mary ja Robert Grant tunsivat liikutusta katsellessaan näitä vesiä,
joita _Britannia_ varmaan oli kyntänyt muutamia päiviä ennen
uppoamistaan. Täällä, ehkä oli jo aluksensa hallinnan ja miehiä
menettänyt kapteeni Grant, kamppaillut Intian valtameren hirvittäviä
myrskyjä vastaan ja huomannut ajautuvansa rannikkoa kohti
vastustamattomalla voimalla. John Mangles näytti nuorelle neidolle
laivan kartoille merkityt merivirrat ja selitti hänelle niiden
muuttumattoman suunnan. Muiden muassa vie eräs Intian valtameren halki
kulkeva virta Australian mantereelle, ja sen vaikutus tuntuu lännestä
itään sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla. Niinpä kun
_Britannian_ mastot olivat poikki ja peräsin epäkunnossa, niin että
alus oli avuttomana tuulten ja aaltojen ajeltavana, sen oli täytynyt
paiskautua maihin ja murskautua.
Tässä ilmeni kuitenkin muuan pulma. _Mercantile and Shipping Gazetten_
mukaan oli viimeiset tiedot kapteeni Grantista saatu Callaosta
toukokuun 30. päivänä 1862. Kuinka saattoi _Britannia_ 7. päivänä
kesäkuuta, kahdeksan päivää sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Perun
rannikolta, olla Intian merellä? Kun Paganelilta kysyttiin tätä
seikkaa, hän antoi siihen niin todennäköisen vastauksen, että
epäilevimmätkin olisivat siihen tyytyneet.
Oli ilta, 12. päivänä joulukuuta, kuusi päivää Amsterdamin saarelta
lähdettyä. Lordi ja lady Glenarvan, Robert ja Mary Grant, kapteeni John
MacNabbs ja Paganel juttelivat salongissa. Tavan mukaan oli
puheenaiheena _Britannia_, sillä tätä laivalla olevat alinomaa
ajattelivat. Silloin tehtiin äkkiä edellä mainittu huomautus, joka heti
tyrmäsi toiveikkaat ajatukset.
Kun Glenarvan teki tämän odottamattoman huomautuksen, Paganel kohotti
äkkiä päätään. Mitään vastaamatta hän meni sitten etsimään asiakirjaa.
Palatessaan hän vain kohautti olkapäitään kuten mies, jota hävettää,
että hän hetkeksikään oli antanut sellaisen mitättömyyden hämmentää
itseään.
-- No, rakas ystävä, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa edes jotakin!
-- En, Paganel sanoi, -- minä päinvastoin teen vain yhden kysymyksen ja
käännyn siinä kapteeni Johnin puoleen.
-- Kysykää, herra Paganel, John Mangles lausui.
-- Voiko hyväkulkuinen laiva kulkea yhdessä kuukaudessa yli koko sen
osan Tyyntä valtamerta, joka on Amerikan ja Australian välillä?
-- Kyllä, jos se vuorokaudessa kulkee noin kolmesataa kilometriä.
-- Onko se mikään tavaton nopeus?
-- Ei ensinkään. Moni purjelaiva kulkee usein parempaakin vauhtia.
-- No niin, Paganel lausui silloin, -- sen sijaan, että asiakirjassa
mainitaan '7. päivä kesäkuuta', olettakaamme, että meri on syönyt tästä
päivämäärästä pois yhden numeron, ja lukekaamme siis joko 17. päivä
kesäkuuta tai 27. päivä, ja asia on selvä.
-- Tosiaan, lady Helena vastasi, -- toukokuun 30:nnen ja kesäkuun
27:nnen päivän välillä...
-- On kapteeni Grant voinut kulkea Tyynen valtameren poikki ja saapua
Intian merelle!
Tämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.
-- Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, -- ja se on
ystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja
etsittävä _Britannian_ jälkiä sen länsirannikolta.
-- Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.
-- Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että
onnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis
etsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa
Australiaa.
-- Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.
-- Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten
haihduttaa Mary Grantin huolestumisen. -- Mylord tahtoo varmaankin
huomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian
itärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko
on näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. _Britannian_ miehistön
ei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen
maanmiehiä.
-- Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. -- Minä olen samaa mieltä.
Itärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni
Grant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan
myöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.
-- Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä
Australian osassa, jota kohti _Duncan_ nyt meitä vie? lady Helena
kysyi.
-- Eivät, rouva, Paganel vastasi, -- rannikko on autio. Sieltä ei vie
yhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos _Britannia_ on
murskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se
olisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.
-- Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant
kysyi.
-- Rakas Mary, Paganel vastasi, -- pidättehän varmana, eikö totta, että
kapteeni Grant on haaksirikon jälkeen päässyt Australian mantereelle?
-- Niin teen, herra Paganel, nuori neito vastasi.
-- No, kuinka on kapteeni Grantin käynyt maihin päästyään? Sen
olettaminen on helppoa. On vain kolme mahdollisuutta. Joko Harry Grant
ja hänen kumppaninsa ovat päässeet johonkin englantilaiseen siirtolaan
tai joutuneet alkuasukasten käsiin, tai sitten he ovat menehtyneet
Australian laajoissa autiomaissa. Paganel vaikeni ja etsi kuulijainsa
katseista hyväksymistä päätelmilleen.
-- Jatkakaa, Paganel, lordi Glenarvan sanoi.
-- Minä jatkan, Paganel vastasi; -- ja ensinnäkin hylkään ensimmäisen
mahdollisuuden. Harry Grant ei ole voinut saapua englantilaiseen
siirtolaan, sillä silloin hänen pelastumisensa olisi ollut varma ja hän
olisi jo kauan sitten ollut lastensa luona Dundeen kelpo kaupungissa.
-- Isä-parka! Mary Grant huokasi, -- kaksi vuotta erossa meistä!
-- Anna herra Paganelin puhua, sisko, Robert sanoi, -- hän ilmoittaa
meille lopuksi...
-- Ah, poikani, en! Kaikki, mitä voin vakuuttaa, on se, että kapteeni
Grant on australialaisten vankina tai...
-- Mutta nämä alkuasukkaat, lady Glenarvan kysyi nopeasti, -- eivätkö
ne ole...
-- Rauhoittukaa, rouva, vastasi tiedemies, joka ymmärsi lady Helenan
ajatuksen, -- nämä alkuasukkaat ovat tosin villejä, eläimellisiä,
ihmisälyn alhaisimmalla asteella, mutta hyväntapaisia eivätkä
verenhimoisia, kuten heidän naapurinsa Uudessa Seelannissa. Jos he ovat
ottaneet _Britannian_ haaksirikkoiset vangiksi, niin he eivät koskaan
uhanneet näiden henkeä, siinä saatte uskoa minua. Kaikki tutkijat ovat
yksimielisiä siitä, että australialaiset kammoavat verenvuodatusta, ja
monta kertaa he ovat saaneet näistä uskollisia liittolaisia torjuessaan
heitä paljoa julmempien rikollisjoukkojen hyökkäyksiä.
-- Kuulkaa, mitä herra Paganel sanoo, lady Helena lausui kääntyen Mary
Grantin puoleen. -- Jos isänne on alkuasukkaiden käsissä, kuten muuten
asiakirjain mukaan on luultavaa, niin me löydämme hänet.
-- Mutta jos hän on eksynyt äärettömiin autiomaihin? neito huomautti
katsahtaen kysyvästi Paganeliin.
-- Niin me löydämme hänet sittenkin! maantieteilijä huudahti
luottavaisella äänellä. -- Eikö totta, ystäväni?
-- Epäilemättä, vastasi Glenarvan, joka halusi antaa keskustelulle
hilpeämmän suunnan. -- Mutta minä en oletakaan eksymistä...
-- Enkä minä, Paganel vahvisti.
-- Onko Australia suurikin? Robert kysyi.
-- Australia, poikani, on pinta-alaltaan noin seitsemänsataa
seitsemänkymmentäviisi tuhatta miljoonaa hehtaaria eli toisin sanoen
niin suuri kuin neljä viidettäosaa Euroopasta.
-- Niinkö suuri? majuri kysyi.
-- Niin, MacNabbs, melkein metrilleen. Ettekö myönnä, että semmoista
maata jo voi sanoa mantereeksi, kuten asiakirjassa sanotaan?
-- Varmaan, Paganel.
-- Mutta omituista, tiedemies lisäsi, -- että vain harva tutkija on
kuitenkaan kadonnut tässä laajassa maassa. Luulenpa melkein, että
Leichardt on ainoa, jonka kohtalosta ei ole tietoa, ja olen
Maantieteellisessä seurassa kuullut, että MacIntyre luuli löytäneensä
jälkiä hänestä.
-- Eikö Australian kaikissa osissa ole vielä käyty? lady Glenarvan
kysyi.
-- Ei, rouva, kaukana siitä! Paganel vastasi. -- Tätä mannerta ei
tunneta sen paremmin kuin Sisä-Afrikkaa, eikä kuitenkaan rohkeista
löytöretkeilijöistä ole ollut puutetta. Vuodesta 1606 vuoteen 1862
ainakin viisikymmentä tutkijaa on matkustellut sen sisämaassa ja
rannikoilla maata tutkien.
-- Oho, viisikymmentäkö? majuri lausui epäilevän näköisenä.
-- Niin, MacNabbs, ainakin niin monta. Minä puhun nimittäin
merenkulkijoista, jotka ovat tutkineet Australian rannikkoa keskellä
tuntemattomilla vesillä purjehtimisen vaaroja, ja niistä
retkeilijöistä, jotka ovat tunkeutuneet tämän laajan maan sisäosiin.
-- Mutta viidessäkymmenessä on sentään kovin monta, majuri huomautti.
-- On, mutta minä menen vielä pitemmälle, MacNabbs, maantieteilijä
kivahti, kuten aina vastaväitteistä kiihtyneenä.
-- Tehkää se, Paganel!
-- Jos te ärsytätte minua, niin minä luettelen arvelematta nämä
viisikymmentä nimeltä.
-- No, no! majuri sanoi tyynesti. -- Nuo tiedemiehet eivät sitten
epäile mitään!
-- Majuri, Paganel sanoi, -- panetteko vetoon Purdey Moore &
Dickson-kiväärinne minun Secretan-kaukoputkeani vastaan?
-- Miksen, Paganel, jos teitä huvittaa, MacNabbs vastasi.
-- Hyvä on, majuri! tiedemies huudahti, -- silloin tiedän kiväärin,
jolla te ette enää ammu kauriita ettekä kettuja, ellen anna sitä teille
lainaksi, kuten kuitenkin aina tulen kernaasti tekemään.
-- Paganel, majuri vastasi vakavasti, -- kun tarvitsette minun
kaukoputkeani, se on aina käytettävissänne.
-- Alkakaamme siis, Paganel lausui. -- Hyvät naiset ja herrat, te
olette tuomareita. Sinä, Robert, pidät kirjaa.
Lordi ja lady Glenarvan, Mary ja Robert, majuri ja John Mangles, joita
kiista huvitti, valmistautuivat kuuntelemaan maantieteilijää. Koskihan
se sitä paitsi Australiaa, jonne _Duncan_ heitä juuri vei, joten sen
historiaa ei olisi voinut kertoa sopivammalla hetkellä. Paganelia
kehotettiin siis aloittamaan muistitaidon näytöksensä.
-- Mnemosyne! hän huudahti, -- muistin jumalatar, neitseellisten
runotarten äiti, avusta uskollista ja palavaa palvelijaasi! Siitä on
kaksisataa viisikymmentäkahdeksan vuotta, ystäväni, kun Australia vielä
oli tuntematon. Uumoiltiin tosin suuren eteläisen mantereen olevan
olemassa; kaksi teidän brittiläisen museonne kirjastossa säilytettyä
karttaa, rakas Glenarvan, vuodelta 1550 mainitsevat Aasian
eteläpuolella suuren maan, jota ne nimittävät Portugalin Suureksi
Jaavaksi. Mutta näiden karttojen alkuperä ei ole kiistämätön. Siirryn
siis seitsemännelletoista vuosisadalle, vuoteen 1606. Sinä vuonna eräs
espanjalainen purjehtija, Quiros, löysi maan, jolle hän antoi nimeksi
Australia de Espiritu Santo -- Pyhän Hengen etelämaa. Muutamat tutkijat
ovat väittäneet, että hän oli löytänyt Uusien Hebridien saaret eikä
Australiaa. Minä en käy kiistelemään siitä. Merkitse muistiin tämä
Quiros, Robert, ja siirtykäämme seuraavaan.
-- Yksi, Robert sanoi.
-- Samana vuonna jatkoi Luiz Vaz de Torres, joka komensi Quiroksen
toista laivuetta, uusien maiden tutkimista kauemmas etelään. Mutta
varsinaisen suuren löydön kunnia kuuluu hollantilaiselle Theodoric
Hertogelle. Hän saapui Australian länsirannikolle 15:nnen leveysasteen
kohdalla ja nimitti sen laivansa mukaan _Eendrachtiksi_. Hänen
jälkeensä löytöretkeilijöiden lukumäärä lisääntyy nopeasti. Vuonna 1618
Zeachen löysi Arnheimin ja Diemenin maiden pohjoisrannan. Vuonna 1619
kulki Jean Edels pitkin länsirannikkoa ja antoi sille oman nimensä.
Vuonna 1622 eteni Leuwin saman nimiseen niemeen saakka. Vuonna 1627
Nuitz ja Witt, toinen lännessä, toinen idässä, täydensivät edeltäjiensä
löytöjä, ja heidän jälkeensä tuli kapteeni Carpenter, joka tunkeutui
laivoillaan siihen laajaan poukamaan, jota vieläkin sanotaan
Carpentaria-lahdeksi. Vihdoin, vuonna 1642, purjehti kuuluisa
merenkulkija Tasman Van Diemenin saaren ympäri, jonka hän luuli
kuuluvan mannermaahan, ja antoi sille Batavian kenraalikuvernöörin
nimen, jonka jälkimaailma oikeudenmukaisesti on muuttanut Tasmaniaksi.
Nyt oli purjehdittu Australian ympäri; tiedettiin, että sitä ympäröivät
Tyynen valtameren ja Intian meren vedet, ja vuonna 1665, juuri siihen
aikaan, jolloin hollantilaisten purjehtijoiden loistoaika oli
loppumassa, annettiin tälle valtavalle Etelän saarelle nimeksi Uusi
Hollanti, jota se kuitenkaan ei saanut pitää. Kuinka monta olen nyt
maininnut?
-- Kymmenen, Robert vastasi.
-- Hyvä, Paganel jatkoi, -- pannaan siihen risti, ja minä siirryn
englantilaisiin. Vuonna 1686 saapui merirosvopäällikkö Williams
Dampier, etelän vesillä kuuluisan merirosvon la Cötren veli, monien
myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen _Cygnet_-nimisellä laivalla Uuden
Hollannin luoteisrannalle 16° 50' leveysasteen kohdalla; hän asettui
yhteyteen alkuasukkaiden kanssa ja laati heidän tavoistaan,
köyhyydestään ja älyllisestä tasostaan hyvin laajan kertomuksen.
Hän palasi vuonna 1699 samaan lahteen, jossa Hertoge oli noussut
maihin, ei enää rosvona, vaan kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan
_Roebuck_-nimisen aluksen päällikkönä. Siihen saakka Uuden Hollannin
löydöllä ei kuitenkaan ollut muuta merkitystä kuin maantieteellisenä
tosiasiana. Ei ajateltukaan siirtoloiden perustamista, eikä lähes
kolmen neljännesvuosisadan aikana, vuodesta 1699 vuoteen 1770, yksikään
purjehtija saapunut sinne. Mutta silloin saapui maailman kuuluisin
merenkulkija, kapteeni Cook, ja pian avautui uusi maanosa Euroopan
siirtolaisille. Kolmella mainiolla matkallaan James Cook kävi Uuden
Hollannin maissa, ensimmäisen kerran 31. päivänä maaliskuuta 1770.
Tehtyään Otaheitissa tarkkoja huomioita Venuksen kulusta auringon
ohi[1] Cook lähti pienellä _Endeavour_-nimisellä laivallaan länteen
Tyynen valtameren yli. Löydettyään Uuden Seelannin hän saapui erääseen
Australian länsirannikon lahdelmaan, jonka hän katsoi niin rikkaaksi
uusista kasvilajeista, että antoi sille Botany-Bayn nimen, joka sillä
vieläkin on. Millä tavalla hän oli tekemisissä puoliksi eläimellisten
alkuasukasten kanssa, siinä ei ole paljonkaan mielenkiintoista. Hän
jatkoi matkaansa pohjoiseen, ja 16:nnen leveysasteen kohdalla, lähellä
Kap Tribulationia, tarttui _Endeavour_ koralliriutalle, kolmenkymmenen
kilometrin päässä rannasta. Uppoamisen vaara oli mitä suurin.
Elintarvikkeet ja kanuunat heitettiin mereen, ja seuraavana yönä nosti
nousuvesi irti keventyneen aluksen, joka pysyi pinnalla sen sattuman
avulla, että reikään jäänyt korallikappale esti vuodon pääsemästä
ylivoimaiseksi. Cook pääsi laivallaan pieneen lahteen, johon laskeva
joki sai Endeavourin nimen. Laivan korjaus kesti kolme kuukautta, ja
englantilaiset yrittivät tällä välin asettua hyödylliseen yhteyteen
alkuasukasten kanssa; mutta se ei sanottavasti onnistunut, ja he
lähtivät purjehtimaan edelleen. _Endeavour_ jatkoi matkaansa
pohjoiseen. Cook halusi tietää, onko Uuden Guinean ja Uuden Hollannin
välillä salmea; uusien vaarojen jälkeen, jolloin hänen aluksensa oli
sen seitsemän kertaa uppoamaisillaan, hän löysi kauas lounaaseen
levenevän meren. Salmi oli olemassa. Sen läpi purjehdittiin. Cook nousi
maihin eräälle pienelle saarelle ja otti Englannin nimessä haltuunsa
koko tutkimansa pitkän rannikkoalueen ja antoi sille nimeksi Uusi
Etelä-Wales. Kolme vuotta myöhemmin tällä rohkealla merenkulkijalla oli
komennossaan kaksi laivaa _Adventure_ ja _Resolution_; kapteeni
Furneaux lähti _Adventurella_ tutkimaan Van Diemenin maan rannikoita ja
palasi siinä uskossa, että ne kuuluivat Uuteen Hollantiin. Vasta vuonna
1777, kolmannella matkallaan, Cook ankkuroi _Resolution_- ja
_Discovery_ laivoillaan Adventure-lahdessa Van Diemenin maan
rannikolla, ja sieltä lähdettyään hän sitten, muutamia kuukausia
myöhemmin, kohtasi kuolemansa Sandwich-saarilla.
-- Hän oli suuri mies, Glenarvan sanoi.
-- Kuuluisin merimies, mitä milloinkaan on ollut. Hänen mukanaan ollut
Banks ehdotti sitten Englannin hallitukselle rangaistussiirtolan
perustamista Botany-Bayhin. Hänen jälkeensä tänne riensi purjehtijoita
kaikista maista. Viimeisessä Laperouselta saadussa kirjeessä, joka oli
päivätty Botany-Bayssa 7. päivänä helmikuuta 1787, tämä onneton
merimies ilmoitti aikomuksenaan olevan tutkia Carpentaria-lahti ja koko
Uuden Hollannin rannikko Van Diemenin maahan saakka. Hän lähti, mutta
jäi sille tielleen. Vuonna 1788 kapteeni Philipp perusti Port
Jacksoniin ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Vuonna 1791
Vancouver suoritti huomattavia tutkimuksia uuden maanosan
etelärannoilla. Vuonna 1792 Laperousea etsimään lähetetty
d'Entrecasteaux purjehti Uuden Hollannin länsi- ja eteläpuolella
löytäen tuntemattomia saaria matkallaan. Vuosina 1795 ja 1797 kaksi
nuorta miestä, Flinders ja Bass jatkoivat rohkeasti etelänrannikoiden
tutkimista kahden ja puolen metrin veneellä ja vuonna 1797 Bass kulki
Van Diemenin maan ja Uuden Hollannin välillä sen salmen läpi, joka on
saanut nimensä hänen mukaansa. Samana vuonna teki Amsterdamin saaren
löytäjä Vlaming tutkimuksia itäpuolella Swan-River-nimistä jokea, jossa
uiskenteli mitä kauneimpia mustia joutsenia. Flinders taas jatkoi
vuonna 1801 omaperäisiä tutkimuksiaan ja kohtasi 138° 58' pituus- ja
35° 40' leveysasteella Encounter-Bayssa _Geographen_ ja _Naturalisten_,
kaksi ranskalaista laivaa, joita komensivat kapteenit Baudin ja
Hamelin.
-- Ah, kapteeni Baudinko? majuri kysyi.
-- Niin! Miksi tämä huudahdus? Paganel kysyi.
-- Muuten vain. Älkää siitä huoliko; jatkakaa, rakas Paganel!
-- Minä jatkan siis lisäämällä näiden purjehtijain joukkoon kapteeni
Kingin, joka vuodesta 1817 vuoteen 1822 täydensi Uuden Hollannin
rannikoiden tuntemusta kääntöpiirien välisellä alueella.
-- Nyt on kaksikymmentäneljä nimeä, Robert sanoi.
-- Hyvä, Paganel vastasi, -- minulla on jo puolet majurin pyssystä. Ja
nyt lueteltuani merenkulkijat siirtykäämme mannermaan tutkijoihin.
-- Mainiota, herra Paganel, lady Helena lausui. -- Täytyy myöntää, että
teillä on hämmästyttävä muisti.
-- Mikä on perin merkillistä, Glenarvan lisäsi, -- miehellä, joka...
-- On niin hajamielinen, Paganel riensi jatkamaan. -- Kas, minä muistan
vain aikamääriä ja tapahtumia. Siinä kaikki.
-- Kaksikymmentäneljä, Robert toisti.
-- No, kaksikymmentäviisi, luutnantti Daws. Se tapahtui vuonna 1789,
vuotta Port Jacksonin siirtolan perustamisen jälkeen. Uuden maanosan
ympäri oli kuljettu; mutta mitä se sisälsi, sitä ei kukaan osannut
sanoa. Pitkin itärannan suuntaa kulkeva pitkä vuorijono näytti kokonaan
estävän pääsyn sisämaahan. Yhdeksän päivämatkan jälkeen oli luutnantti
Dawsin pakko kääntyä ja palata Port Jacksoniin. Samana vuonna kapteeni
Tench yritti saman vuorijonon yli, mutta onnistumatta. Nämä molemmat
epäonnistuneet yritykset pidättivät löytöretkeilijöitä kolme
vuotta ryhtymästä uudelleen tähän vaikeaan yritykseen. Vuonna 1792
siinä epäonnistui vielä eversti Paterson, rohkea afrikkalainen
löytöretkeilijä. Seuraavana vuonna kulki tavallinen Englannin laivaston
aliupseeri, uljas Hawkins, neljättäkymmentä kilometriä yli sen
linjan, jota pitemmälle hänen edeltäjänsä eivät olleet päässeet.
Kahdeksantoista vuoden ajalta ei minulla sitten ole mainittavana kuin
kaksi nimeä, äsken mainittu kuuluisa purjehtija Bass ja herra
Bareiller, eräs siirtokunnan insinööri, jotka eivät onnistuneet
edeltäjiään paremmin, ja niin joudun vuoteen 1813, jolloin vihdoinkin
löydettiin ylitysreitti Sydneyn länsipuolella. Kuvernööri Macquarie
suoritti uskalletun matkan 1815, ja Bathurstin kaupunki perustettiin
Sinivuorten toiselle puolelle. Siitä lähtien Throsby vuonna 1819,
Oxley, joka samosi maata noin viisisataa kilometriä, Howel ja Hune,
joiden lähtökohtana oli juuri Twofold-Bay, missä 37. leveysaste kulkee,
ja kapteeni Sturt, joka vuosina 1829 ja 1830 tutki Darlingin ja Murrayn
virrat, rikastuttivat maantiedettä uusilla tiedoilla ja edistivät
siirtokuntien kehittymistä.
-- Kolmekymmentäkuusi, Robert sanoi.
-- Mainiota! Minä olen voiton puolella, Paganel vastasi. -- Minun on
mainittava vielä Eyre ja Leichardt, jotka vuosina 1840 ja 1841 tutkivat
osan maata; Sturt, vuonna 1845; Gregoryn veljekset ja Helpmann, vuonna
1846 Australian länsiosassa; Kennedy, vuonna 1847, Victoria-joella ja
vuonna 1848 Pohjois-Australiassa; Gregory vuonna 1852; Austin, vuonna
1854; Gregoryn veljekset vuodesta 1855 vuoteen 1858 maan luoteisosassa;
Babbage, Torrens-järvestä Eyre-järveen; ja niin tulen vihdoin
Australian aikakirjoissa kuuluisaan matkailijaan, Stuartiin, joka teki
kolme rohkeaa matkaa halki maanosan. Hänen ensimmäinen retkensä
sisämaahan tapahtui vuonna 1860. Tuonnempana kerron, jos haluatte,
kuinka Australian halki kuljettiin neljä kertaa etelästä pohjoiseen.
Nyt rajoitun vain päättämään tämän pitkän nimiluettelon ja vuosilta
1860-1862 lisään tieteen niin uljaiden tienraivaajien joukkoon vielä
Dempsterin veljekset, Clarksonin ja Harperin, Burben ja Willsin,
Neilsonin, Walkerin, Landsboroughin, Mackinleyn, Howitin...
-- Viisikymmentäkuusi! Robert huudahti.
-- Hyvä majuri, Paganel jatkoi, -- minä annan teille kaupanpäällisiä,
sillä enhän ole vielä maininnut Duperreytä, en Bougainvilleä, en Fitz
Royta, en Wickamia, en Stokesia...
-- Riittää, majuri huusi, lukumäärän masentamana.
-- En Perouta enkä Quoyta, Paganel jatkoi kuin pikajuna, -- enkä
Bennettiä, enkä Cuninghamia, enkä Nutchelliä, en Tiersiä...
-- Armoa!
-- Enkä Dixonia, en Streleskyä, en Reidiä, en Wilkesiä, en
Mitchelliä...
-- Lopettakaa, Paganel, pyysi Glenarvan, joka nauroi katketakseen, --
älkää musertako MacNabbs-parkaa. Olkaa jalomielinen! Hän tunnustaa
itsensä voitetuksi.
-- Entä hänen pyssynsä? maantieteilijä kysyi voitonriemuisena.
-- Se on teidän, Paganel, majuri vastasi, -- ja minä muistelen sitä
haikeana. Mutta onhan teillä muisti, jolla voi voittaa kokonaisen
asevaraston.
-- On varmaan mahdotonta tuntea Australiaa paremmin, lady Helena sanoi.
-- Ei vähäisintäkään nimeä, ei vähäisintäkään tapahtumaa...
-- No, eikö vähäisintäkään tapahtumaa? majuri sanoi päätään pudistaen.
-- Häh? Mikä se on, MacNabbs, Paganel huudahti.
-- Minä sanoin, että ehkä eivät sentään aivan kaikki Australian löytöä
koskevat seikat ole teille tuttuja.
-- Esimerkiksi? Paganel lausui ylevän ylpeänä.
-- Ja jos mainitsisin teille yhden, jota ette tietäisi, annatteko
takaisin pyssyni? MacNabbs kysyi.
-- Heti paikalla, majuri!
-- Sovittu kauppa?
-- Sovittu.
-- Hyvä. Tiedättekö te, Paganel, minkä vuoksi Australia ei kuulu
Ranskalle?
-- No niin, minusta tuntuu...
-- Tai ainakin, mitä englantilaiset sanovat syyksi siihen?
-- En, majuri, Paganel vastasi levottoman näköisenä.
-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, että kapteeni Baudin, joka ei
kuitenkaan ollut arkalasta kotoisin, pelästyi vuonna 1802
australialaisten sammakoiden kurnutusta niin, että hän mahdollisimman
nopeasti nosti ankkurin ja lähti tiehensä eikä sen koommin palannut.
-- Mitä! tiedemies huudahti. -- Puhutaanko Englannissa sellaista? Mutta
sehän on huonoa pilaa!
-- Perin huonoa, myönnän sen, majuri vastasi, -- mutta se on
Englannissa historiaa.
-- Se on roskaa! isänmaallinen tiedemies huudahti. -- Oikeinko
sellaista puhutaan vakavasti?
-- Minun on pakko myöntää, rakas Paganel, vastasi lordi Glenarvan
keskeltä yleistä naurua. -- Ettekö tosiaan tiennyt tätä?
-- En lainkaan. Mutta minä panen vastalauseeni. Englantilaisethan
sanovat meitä sammakonsyöjiksi! Eikä tavallisesti sitä pelätä, mitä
syödään.
-- Mutta niin kuitenkin sanotaan, Paganel, majuri vastasi
vaatimattomasti hymyillen.
Ja tällä tavoin jäi mainio Purdey Moore & Dickson -kivääri majuri
MacNabbsin omaisuudeksi.