John Manglesin tarkoituksena oli käydä ottamassa hiiliä
Hyväntoivonniemeltä. Hänen oli siis hiukan poikettava 37. asteelta ja
noustava kaksi astetta pohjoista kohti. _Duncan_ oli pasaatituulten
alapuolella ja kohtasi nopeita, matkalleen erittäin suotuisia
länsituulia, ns. vastapasaatituulia, joiden rajana näyttää olevan
kolmaskymmenes leveysaste. Niinpä se pääsi vajaassa kuudessa päivässä
ne noin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, jotka erottavat Tristan da
Cunhan Afrikan eteläkärjestä. Kello kolmen aikaan iltapuolella, 24.
päivänä marraskuuta, tuli näkyviin Table-vuori, ja vähäistä myöhemmin
totesi John ns. Signaali-vuoren, jonka ohitse tullaan poukamaan. Sinne
saavuttiin noin kahdeksan paikkeilla ja ankkuri laskettiin Kapkaupungin
satamaan.
Maantieteellisen seuran jäsenenä Paganel ei tietenkään voinut olla
tietämättä, että Afrikan eteläkärjen oli ensimmäisen kerran löytänyt
portugalilainen amiraali Bartolomeus Diaz vuonna 1486 mutta että sen
ympäri oli kulkenut vasta kuuluisa Vasco di Gama vuonna 1497. Ja
kuinkapa Paganel olisikaan voinut olla tätä tietämättä, kun Camoëns
_Lusiadeissaan_ laulaa juuri tämän suuren löytöretkeilijän kunniaa?
Mutta hän teki tästä puhuessaan kuitenkin merkillisen huomautuksen: jos
Diaz vuonna 1486, kuusi vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen ensimmäistä
matkaa, olisi kiertänyt löytämänsä Hyväntoivonniemen, niin olisi
Amerikan löytäminen voinut lykkäytyä epämääräiseksi ajaksi. Olihan näet
kulku tämän niemen ympäri lyhyin ja suorin tie Itä-Intiaan. Ja mitä
suuri genovalainen länteenpäin lähtiessään etsikään muuta kuin lyhyintä
tietä mausteiden maahan? Jos siis Hyväntoivonniemi olisi kierretty,
hänen retkensä olisi jäänyt tarkoituksettomaksi ja siis arvattavasti
tekemättä.
Kapkaupungin, joka sijaitsee Kap-poukaman pohjukassa, perusti vuonna
1652 hollantilainen Van Riebeck. Siitä tuli pääpaikka tärkeälle
siirtokunnalle, joka vuonna 1815 tehdyissä sopimuksissa lopullisesti
joutui Englannille. _Duncanin_ matkustajat käyttivät siellä
poikkeamista hyväkseen käydäkseen kaupunkia katsomassa.
Heillä oli aikaa vain kaksitoista tuntia, sillä yksi päivä riitti
kapteeni Johnille varastojen täydentämiseen, ja hän halusi jatkaa
matkaa 26. päivänä marraskuuta, heti aamulla.
Enempää ei muuten tarvittukaan säännöllisten ruutujen läpikulkuun tällä
Kapkaupungin nimisellä shakkilaudalla, jolla sen kolmekymmentätuhatta
asukasta, toiset valkoisia, toiset mustia, näyttelevät kuninkaan,
kuningattaren, juoksijan tai talonpojan, jotkut ehkä hevosenkin osaa.
Näin ainakin Paganel lausui. Ja tosiaan, kun on nähnyt kaupungin
kaakkoispuolella olevan linnan, hallintorakennuksen ja sen puutarhan,
pörssin, museon, Bartolomeus Diazin löytönsä merkiksi pystyttämän
kiviristin ja juonut lasin pontai-viiniä, parasta mitä Constantin
alueelta saadaan, niin voi huoleti lähteä. Ja niin retkeilijämme
tekivätkin seuraavana päivänä aamun valjetessa. _Duncan_ levitti
viisto-, harus-, keula- ja latvapurjeet ja kaarsi muutamaa tuntia
myöhemmin kuuluisan Myrskyniemen, jolle Portugalin hyväntoivoinen
kuningas Juhana II täysin aiheettomasti antoi Hyväntoivonniemen nimen.
Kapkaupungista Amsterdamin saarelle lasketaan olevan runsaasti
viisituhatta kilometriä; suotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ tehdä
matkan noin kymmenessä päivässä. Ja retkeilijät tuntuivat tosiaan
olevan luonnonvoimien suosiossa, toisin kuin pampan poikki samotessaan.
Tuuli ja vesi, jotka mantereella olivat liittoutuneet heitä vastaan,
olivat nyt ryhtyneet viemään heitä eteenpäin.
-- Ah, meri! meri! Paganel toisteli, -- se on ihmisvoimien etevin
harjoituskenttä, ja laiva on kulttuurin varsinainen kulkuneuvo!
Ajatelkaa, ystäväni! Jos maapallo olisi vain mannerta, ei siitä vielä
yhdeksännellätoista vuosisadalla tunnettaisi tuhannetta osaa. Katsokaa
vain, kuinka on suurten mannerten sisäosien laita. Siperian aroille,
Keski-Aasian ylängöille, Afrikan sademetsiin, Amerikan preerioille,
Australian autiomaihin, napaseutujen jäisille lumikentille ihminen
uskaitaa tuskin yrittäkään ja uskaliainkin epäröi. Ei pääse kulkemaan.
Kulkuneuvot ovat riittämättömät. Kuumuus, taudit, alkuasukkaiden
julmuus ovat usein auttamattomina esteinä. Parikymmentä kilometriä
erämaata erottaa ihmisiä enemmän kuin viisisataa kilometriä vettä!
Toisella rannalla ollaan toisen rannan naapureita, mutta muukalaisia,
kun vain metsäkin on erottamassa! Englanti on Australian rajalla, kun
taas Egypti esimerkiksi tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä
Senegalista ja Peking toisella puolella maapalloa kuin Pietari!
Valtameren yli on nykyään helpompi kulkea kuin Saharan poikki
kapeimmaltakaan kohdalta, ja merten ansio on, kuten muuan
amerikkalainen oppinut sattuvasti on sanonut, että maailman eri osien
välille on syntynyt yleinen sukulaisuus.
Paganel oli puhunut innostuneesti, eikä majurillakaan ollut yhtään
sanaa tingittävänä tästä valtameren ylistyksestä. Jos Harry Grantin
etsimiseksi olisi täytynyt seurata 37. leveysastetta yksinomaan maata
pitkin, ei yritykseen olisi voitu lainkaan ryhtyä; mutta nyt kantoi
meri rohkeat etsijät maasta toiseen ja 6. päivänä joulukuuta, aamun
sarastaessa, nousi uusi vuori näkyviin aaltojen keskeltä.
Se oli Amsterdamin saari, jonka asema on 37° 47' leveyttä ja 77° 34'
pituutta ja jonka korkein huippu näkyy kirkkaalla ilmalla
yhdeksänkymmenen kilometrin päähän. Kello kahdeksan aikana sen vielä
epämääräinen muoto muistutti hyvinkin Teneriffan huippua.
-- Ja niinmuodoin, Glenarvan huomautti, -- se on myös samanlainen kuin
Tristan da Cunha.
-- Järkevästi päätelty, Paganel vastasi, -- sen
maantieteellis-mittausopillisen selviön mukaan, että jos jotkut kaksi
saarta ovat kolmannen näköisiä, ne ovat myös keskenään yhdennäköisiä.
Minä lisäisin, että samoin kuin Tristan da Cunha, myös Amsterdamin
saari on ja on ollut yhtä rikas hylkeistä ja Robinsoneista.
-- Onko siis Robinsoneja kaikkialla? lady Helena kysyi.
-- Kautta kunniani, rouva, Paganel vastasi, -- minä tunnen vähän
saaria, joilla ei olisi ollut sen luontoisia seikkailuja; jopa paljon
ennen kuin teidän kuolematon maamiehenne, Daniel Defoe, kirjoitti
romaaninsa, oli sattuma sen jo toteuttanut.
-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- sallitteko minun tehdä teille
yhden kysymyksen?
-- Kaksi, rakas neiti, ja minä lupaan vastata niihin.
-- No, nuori neito jatkoi, -- olisiko teistä hyvin kamalaa joutua
olemaan autiolla saarella?
-- Minustako? Paganel huudahti.
-- No no, ystäväni, majuri huomautti, -- älkää nyt sentään selittäkö,
että se on teidän hartain halunne!
-- Sitä en väitä, maantieteilijä vastasi, -- mutta sellainen seikkailu
ei olisi minusta kovin ikäväkään. Minä aloittaisin uuden elämän.
Metsästäisin, kalastaisin, asuisin talvella luolassa, kesällä puussa,
rakentaisin varastopaikkoja sadolle; sanalla sanoen, asuttaisin
saareni.
-- Ihan yksinännekö?
-- Yksin tietenkin, jos tarvittaisiin. Muuten, onko ihminen milloinkaan
yksin? Eikö hän voi valita itselleen ystäviä eläimistä, kesyttää nuorta
vuohenkaritsaa, puhuvaa papukaijaa, ovelaa apinaa? Ja jos kohtalo
lähettää luoksenne jonkun kumppanin, kuten Robinsonille uskollisen
Perjantain, mitä ihminen vielä tarvitsee ollakseen onnellinen? Kaksi
ystävystä yhdellä kalliolla, sitähän on onni! Olettakaa esimerkiksi,
että majuri ja minä...
-- Kiitoksia, majuri vastasi, -- minulla ei ole halua ryhtyä
Robinsoniksi, ja minä sovin sellaiseen perin huonosti.
-- Rakas herra Paganel, lady Helena puuttui puheeseen, -- teidän
mielikuvituksenne vie teidät taas utukuvien maille. Mutta todellisuus
on luullakseni hyvin erilainen kuin unelma. Te ajattelette vain
sellaista kuviteltua Robinsonia, joka huolellisesti sijoitetaan hyvin
valitulle saarelle ja jota luonto kohtelee hemmoitellen! Te näette
asioista vain parhaan puolen!
-- Mitä, rouva, ettekö usko, että ihminen voisi olla onnellinen
autiolla saarella?
-- En. Ihminen on luotu yhdyselämää eikä eristäytymistä varten.
Yksinäisyyden täytyy synnyttää epätoivoa. Se on vain ajan kysymys. Se
että alussa aineellisen toimeentulon huolet, elämän tarpeet, vaatisivat
aalloista juuri pelastuneen kaiken huomion, että nykyhetken
välttämättömyys kääntäisi hänen ajatuksensa pois tulevaisuuden
toivottomuudesta, on kyllä mahdollista. Mutta sitten, kun hän tuntee
itsensä yksinäiseksi, olevansa kaukana vertaisistaan, ilman toivoa
saada nähdä jälleen maansa ja omaisensa, mitä hän ajatteleekaan, mitä
kärsiikään? Hänen saarensa on koko maailma. Koko ihmiskunta supistuu
häneen, ja kun kuolema tulee, kamala kuolema tässä yksinäisyydessä, hän
on kuin maailman viimeinen ihminen sen viimeisenä päivänä. Uskokaa
minua, Paganel, parempi on, ettei tarvitse olla se ihminen.
Paganel alistui, vaikka haikein mielin, lady Helenan todisteluun, ja
keskustelua jatkettiin näin yksinäisyyden eduista ja haitoista, kunnes
_Duncan_ laski ankkurin puolentoista kilometrin päähän Amsterdamin
saaren rannasta.
Tähän erilliseen ryhmään Intian valtameressä kuuluu kaksi saarta, jotka
ovat noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä toisistaan, samalla
meridiaanilla kuin Intian niemimaan kärki; pohjoisempana on Amsterdamin
eli Pyhän Pietarin saari, etelämpänä Pyhän Paavalin saari, mutta on
myönnettävä, että sekä maantieteilijät että merenkulkijat ovat usein
sekoittaneet ne.
Nämä saaret löysi joulukuussa 1796 hollantilainen Vlaming, ja
niitä tutki sittemmin d'Entrecasteaux, joka _Esperance_- ja
_Recherche_-nimisillä laivoilla oli etsimässä Laperousea. Tästä
matkasta johtuu saarten sekoittaminen toisiinsa. Merenkulkija Barrow,
Beautemps-Beaupre d'Entrecasteauxin kartassa, Horsburg, Pinkerton ja
muut maantieteilijät ovat säännöllisesti esittäneet Pyhän Pietarin
saarta Pyhän Paavalin saarena ja päinvastoin. Vuonna 1859 välttivät
itävaltalaisen fregatin _Novaran_ upseerit tekemästä tätä erehdystä,
jonka Paganel erikoisesti tahtoi oikaista.
Pyhän Paavalin saari, joka on Amsterdamin saaren eteläpuolella, on
asumaton, kartiomaisesta vuoresta, arvatenkin entisestä tulivuoresta,
muodostunut luoto. Amsterdamin saari taas, jonne vene kuljetti
_Duncanin_ matkustajat, on noin kaksikymmentä kilometriä
ympärysmitaltaan. Siellä asuu muutamia vapaaehtoisia maanpakolaisia,
jotka ovat valinneet itselleen tämän kaukaisen asuinpaikan. He valvovat
kalastusta, joka koko saaren tavoin kuuluu eräälle herra Otovanille,
Reunion-saaren kauppiaalle. Tämä hallitsija, jota Euroopan suurvallat
eivät vielä ole tunnustaneet, nostaa täältä pankkitililleen
seitsemänkymmentäviisi tai kahdeksankymmentä tuhatta frangia
kalastamalla, suolaamalla ja myymällä "cheilodactylus'ta", jota
tavallisessa puheessa sanotaan turskaksi.
Muuten tämä Amsterdamin saari oli määrätty tulemaan ja jäämään
ranskalaiseksi. Se kuului heti alusta alkaen, ensimmäisen
valtaajan oikeudella herra Caminille, laivanvarustajalle Bourbonin
Saint-Denisistä; sitten se luovutettiin, jonkinlaisen kansainvälisen
sopimuksen nojalla eräälle puolalaiselle, joka piti malgachelaisia
orjia sitä viljelemässä. Mikä on puolalaista, on ranskalaista, tässä
tapauksessa vieläpä niin täydellisesti, että puolalainen saari muuttui
jälleen ranskalaiseksi herra Otovanin haltuun joutuessaan.
_Duncanin_ saapuessa sinne 6. päivänä joulukuuta 1864 oli sen väestönä
kolme asukasta, yksi ranskalainen ja kaksi mulattia, kaikki kolme
edellä mainitun kauppiaan ja omistajan palveluksessa. Jo hyvin iäkäs
ranskalainen, kunnianarvoisa herra Viot, edusti varsin kohteliaasti
saaren isäntää, etenkin saatuaan puristaa maanmiehensä Paganelin kättä.
Hän lausui, että hänelle oli onnen päivä, kun hän sai vastaanottaa
niin miellyttäviä vieraita. Pyhän Pietarin saarella kävi vain
hylkeenpyytäjiä ja joku valaanpyytäjä, karkeatapaista väkeä, joka ei
ole juurikaan sivistynyt seurusteltuaan "meren koirien" kanssa.
Viot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia
sisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä,
oli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä
kolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman
pohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.
Juuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari
ollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan
suurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla:
_Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina_.
Se tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva _Palmira_ huomasi saaren
tullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja
näki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin
veneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan
miehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan
ikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä.
Kahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja
raikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla
koukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen
villisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet
mitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat
sytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan
saanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana
retkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen
ja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli
laskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien
piirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota
ihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei
palannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin
maahan matkalla ollut _Hope_, saaren rantaan, mutta jostakin
käsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta
skotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua
tai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen
pitkää kuolleet, ellei _Palmira_ olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin
saaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.
Toinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia -- jos tällaisella
kalliolla voi olla historiaa -- mainitsee, on ranskalaisen kapteeni
Peronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain
skotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu
saarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku
tuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin
oleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista
yhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat
Daniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.
Kapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa:
kahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä
viidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui
hyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei
palannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi
"kansainvälisiä selkkauksia". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan
kapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen
maanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina
lähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina
aseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja
viettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan
olisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen
laiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys
saattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.
Tällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari
olemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus
molemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin
ei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä
olisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut
Viotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella
eikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren
uhreille. _Britanniasta_ ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään.
Tämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän
Paavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.
Glenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut
alakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen
kumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän
ei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että
hän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki.
_Duncanin_ lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.
Iltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän
näköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet
tarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen,
kalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja,
myrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja
rautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne
työnsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä
lähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä
lämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta.
Muutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä
minuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin
sen vuoksi olla uimatta siinä.
Pitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset
kunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea
mahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti
mitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja _Duncanin_ vene vei
matkustajat laivaan.