Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne
satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian
Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista,
vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin
matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi
astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa
kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan
lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles
toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet
hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen,
sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten
_Duncan_ saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia
verrattomia ominaisuuksiaan.
Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa
laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen
kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta
levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia
vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia.
Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät
nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä
suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan
väsymätöntä höyryä.
Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia.
Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui
varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi
menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen
kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi
omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli
hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin
hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka
Jacques Paganel oli tilannut _Scotiassa_.
Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena.
Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: _Maantieteilijän
vaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta_. Hänen kuultiin ääni väristen
maistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne
muistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän
uskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen
Kalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.
Paganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret
jättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady
Helena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.
Majuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.
-- Mutta kuulkaa, hän lisäsi, -- ei mitään hajamielisyyksiä, rakas
Paganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan
australian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta
kieliopista!
Laivalla sujui siis kaikki mitä parhaiten. Lordi ja lady Glenarvan
tarkkailivat mielenkiinnolla John Manglesia ja Mary Grantia. Heillä ei
ollut siihen mitään muistuttamista, ja kun John Mangles ei avannut
suutaan, oli tietenkin parasta olla puuttumatta asiaan.
-- Mitähän kapteeni Grant ajattelee siitä? Glenarvan kysyi eräänä
päivänä lady Helenalta.
-- Hän ajattelee, että John on Maryn arvoinen, rakas Edward, eikä siinä
erehdy.
Sillä välin laiva kulki nopeasti päämääräänsä kohti. Viisi päivää sen
jälkeen kun Kap Corrientes oli kadonnut näkyvistä, marraskuun 16:ntena,
alkoi tuntua suotuisia länsituulia, joita laivat käyttivät hyväkseen
kiertäessään Afrikan kärkeä tavallisia kaakkoistuulia vasten. _Duncan_
viritti kaikki purjeensa, ja keulapurje, emäpurje, latvapurje,
prammipurje, sivupurje, kahvelipurje ja haruspurje levällään se kiiti
eteenpäin huikeaa vauhtia. Potkuri tuskin ennätti velloa sen keulan
halkomaa pakenevaa vettä, ja näytti siltä kuin se olisi kilpailemassa
Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpaveneiden kanssa.
Seuraavana päivänä meri oli täynnä suunnattomia ajopuita kuin ruohojen
tukkima ääretön lampi. Melkein olisi luullut, että kaikki läheisten
mantereiden pirstotut puut ja muut kasvit olisivat joutuneet tänne ja
muodostaneet ulapasta toisen Sargassomeren. Kapteeni Maury on
erityisesti kiinnittänyt merenkulkijoitten huomiota tällaiseen ilmiöön.
_Duncan_ näytti kulkevan pitkin laajaa ruohikkoa, jota Paganel
sattuvasti vertasi Argentiinan tasankoihin, ja sen kulku hidastuikin
jonkun verran.
Vuorokautta myöhemmin, päivän noustessa, ilmoitti tähystäjämatruusi:
-- Maata!
-- Millä suunnalla? kysyi vahdissa oleva Tom Austin.
-- Tuulen alla meistä, matruusi vastasi.
Tämä aina innostava huuto toi laivan kannelle nopeasti väkeä. Pian
ilmestyi perähytistä pitkä kaukoputki ja heti sen takana Jacques
Paganel. Tiedemies kohdisti kapineensa sanottuun suuntaan, mutta ei
nähnyt maan häivääkään.
-- Katsokaa pilviin, neuvoi häntä John Mangles.
-- Todellakin, Paganel vastasi hetken kuluttua, -- siellä päin on
jonkinlainen epämääräinen piikki.
-- Se on Tristan da Cunha, John Mangles sanoi.
-- Niinkö? No, jos oikein muistan, tiedemies vastasi, niin olemme siitä
noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä, sillä Tristanin huippu on
2325 metriä korkea ja näkyy siis näin kauas.
-- Aivan oikein, kapteeni John vastasi.
Muutamia tunteja myöhemmin tuli tämä hyvin korkeiden ja jyrkkien
saarten ryhmä selvästi näkyviin. Tristanin keilamainen huippu piirtyi
mustana taivaan kirkasta taustaa vasten, jota nousevan auringon säteet
kirjasivat. Pian tästä kalliorykelmästä erottautui pääsaari koillista
kohti suuntautuvan kolmion kärjessä.
Tristan da Cunha sijaitsee maantieteellisesti sanoen kohdassa, jossa
37° 8' eteläistä leveyttä ja 10° 44' läntistä pituutta leikkaavat
toisiaan. Paitsi pääsaarta kuuluu tähän eristyneeseen Atlantin
saariryhmään vielä kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä lounaaseen
sijaitseva saari, nimeltä Inaccessible -- luoksepääsemätön -- ja
kahdeksantoista kilometrin päässä kaakkoon Nightingalen eli Satakielen
saari. Puolenpäivän aikaan tulivat näkyviin molemmat tärkeimmät
maamerkit, jotka ovat merenkulkijoille tienviittoina, nimittäin eräällä
Inaccessiblen niemekkeellä täysissä purjeissa olevaa laivaa
täydellisesti muistuttava kallio ja Nightingalen pohjoispäässä kaksi
raunioiksi murtuneen linnakkeen näköistä luotoa. Kello kolmen aikaan
laski _Duncan_ Tristan da Cunhan saaren edustalle Falmouth-poukamaan,
jota Help- eli Apuniemi suojaa länsituulilta.
Siellä oli ankkurissa muutamia valaanpyyntilaivoja; ne olivat tulleet
pyydystämään hylkeitä ja muita merieläimiä, joita näillä rannikoilla on
lukemattomia lajeja.
John Mangles ryhtyi etsimään hyvää ankkuripaikkaa, sillä nämä avoimet
valkamat ovat perin vaarallisia luoteis- ja pohjoistuulien sattuessa,
ja juuri tällä kohtaa hukkui englantilainen priki _Julia_ miehistöineen
päivineen vuonna 1829. _Duncan_ laski noin kilometrin päähän rannasta
ja ankkuroi kolmisenkymmentä metriä syvällä kalliopohjaan. Sen jälkeen
matkustajat laskeutuivat heti suureen soutuveneeseen ja nousivat maihin
hienolle, mustalle hiekalle, joka oli keräytynyt saaren rapautuneiden
kallioiden tomuista.
Koko Tristan da Cunhan saariryhmän keskus on pieni kylä poukaman
pohjukassa isohkon ja kovasti kohisevan puron varrella. Siinä oli noin
viitisenkymmentä jokseenkin siistiä taloa; niiden rakentamisessa oli
noudatettu sitä mittausopillista säännöllisyyttä, joka näyttää olevan
englantilaisen rakennustaidon viimeinen sana. Tämän pienoiskaupungin
takana oli tuhat viisisataa hehtaaria tasankoa, jota rajoitti valtava
laavapenger; siitä kohosi keilamainen vuorenhuippu 2325 metrin
korkeuteen.
Lordi Glenarvanin otti vastaan kuvernööri, joka on Kapkaupungin
englantilaisen siirtokunnan alainen. Kun häneltä kysyttiin Harry
Grantia ja _Britanniaa_, kävi ilmi, että nämä nimet olivat täysin
tuntemattomia. Tristan da Cunha-saaret ovat laivareitin ulkopuolella;
siksi siellä käydään vain harvoin. _Blendon Hallin_ kuulun haaksirikon
jälkeen Inaccessible-saaren kareilla vuonna 1821 oli äsken mainitun
_Julian_ lisäksi kaksi laivaa tuhoutunut pääsaaren rannikolla,
_Primauguet_ vuonna 1845 ja amerikkalainen fregatti _Philadelphia_
vuonna 1857. da Cunhan haaksirikkotilasto rajoittui näihin neljään
onnettomuuteen.
Glenarvan ei odottanutkaan tarkempia tietoja, vaan oli kysynyt
kuvernööriltä ainoastaan rauhoittaakseen omaatuntoaan. Lähettipä hän
laivan veneet kiertämään saarta, jonka ympärys on korkeintaan
kolmekymmentä kilometriä. Lontoo tai Pariisi ei mahtuisi sinne, vaikka
se olisi kolme kertaa suurempi.
Tämän etsinnän aikana retkeilivät _Duncanin_ matkustajat kylässä ja
lähirannikolla. Tristan da Cunhalla ei ole asukkaita edes
sataaviittäkymmentä henkeä. He ovat englantilaisia tai amerikkalaisia,
naimisissa Kapmaan neekerinaisten tai hottentottien kanssa,
joiden rumuudessa ei tosiaan ollut enää lisää toivomista. Näiden
seka-avioliittojen lapset edustivat kovin epämiellyttävää
anglosaksilaisen jäykkyyden ja afrikkalaisen mustaihoisuuden
yhdistelmää.
Matkailijat, joista tuntui hyvältä polkea vankkaa maata jalkojensa
alla, ulottivat kävelyretkensä sille rannalle saakka, johon vain tässä
saaren osassa tavattava viljelty peltoalue rajoittuu. Kaikkialla
muualla rannikko on jyrkkää ja hedelmätöntä laavatörmää. Siellä oli
suuria albatrosseja ja tyhmiä pingviinejä sadoin tuhansin.
Tarkasteltuaan näitä tuliperäisiä kallioita matkailijat palasivat
tasangolle päin; lukuisia vuorikartion ikuisesta lumesta vetensä
saavia puroja kohisi siellä täällä; vihreät pensaat, joissa näkyi
melkein yhtä paljon varpusia kuin kukkiakin, tekivät maan elävämmäksi;
yksi ainoa puu, jonkinlainen _phylica_-laji, kuuden ja puolen metrin
korkuinen, ja _tusseh_, jättiläismäinen _arundinacea_-sukuun kuuluva
puuvartinen kasvi, kasvoi vihannoivalla laitumella; muuan rönsyinen,
kitkerämarjainen _acena_-laji, rehevät, sotkusäikeiset _lomariat_,
muutamat monivuotiset pensaskasvit, _ancerinit_, joiden hyvä tuoksu
tuntui tuulenhenkäyksessä, sammaleet, villi selleri ja sanajalat olivat
harvalajisena, mutta runsaana kasvistona. Ikuinen kevät tuhlasi tälle
luonnon suosimalle saarelle suloista vaikutustaan. Paganel väitti
innostuneena, että Fénelonin ylistämä kuuluisa Ogygia oli täällä. Hän
kehotti lady Glenarvania etsimään jotakin luolaa ryhtyäkseen kauniin
Kalypson seuraajaksi eikä pyytänyt itselleen muuta tointa kuin saada
olla "yksi häntä palvelevia nymfejä".
Näin puhellen ja ihaillen palasivat palvelijat illan tullen laivalle;
kylän ympäristössä oli nauta- ja lammaskarjaa laitumella; vehnä-,
maissi- ja maustekasvipellot, joihin ensimmäiset siemenet oli tuotu
neljäkymmentä vuotta sitten, levittivät rikkauksiaan pääkaupungin
kaduille saakka.
Samaan aikaan kuin lordi Glenarvan palasi laivalleen, saapuivat myös
_Duncanin_ venekunnat takaisin. Ne olivat muutamassa tunnissa
kiertäneet saaren. Matkalla ei ollut tavattu vähäisintäkään jälkeä
_Britanniasta_. Niinpä tästä kierroksesta oli ainoana tuloksena
Tristanin saaren lopullinen poistaminen etsiskelyn ohjelmasta.
Sen jälkeen saattoi _Duncan_ jättää tämän afrikkalaisen saariryhmän ja
jatkaa matkaansa itään. Kun kuitenkaan ei matkaan lähdetty vielä samana
iltana, se johtui siitä, että Glenarvan antoi miehistölle luvan ryhtyä
pyydystämään hylkeitä -- merivasikoita, merileijonia, merikarhuja ja
merinorsuja -- joita Falmouth-poukaman rannat olivat täynnä. Muinoin
saaren vesillä uiskenteli oikeita valaskaloja, mutta niin monet
pyydystäjät olivat niitä ahdistaneet ja keihästäneet, että niitä tuskin
oli ainoatakaan jäljellä. Hylkeitä sen sijaan oli joukoittain. Laivan
miehistö päätti käyttää yön niiden pyydystämiseen ja seuraavan päivän
taas runsaan öljyvaraston kokoamiseen.
Näin ollen lykkäytyi _Duncanin_ lähtö ylihuomiseen, 20. päiväksi
marraskuuta.
Illallista syödessä Paganel kertoi Tristanin saarista yhtä ja toista,
mikä herätti hänen kuulijoidensa mielenkiintoa. Niinpä he saivat
kuulla, että tämä saariryhmä, jonka vuonna 1506 löysi portugalilainen
Tristao da Cunha, muuan Albuquerguen tovereista, pysyi sen jälkeen
toista vuosisataa täysin tutkimattomana. Näitä saaria pidettiin, syystä
kylläkin, myrskypesäkkeinä, ja ne olivat suunnilleen samassa maineessa
kuin Bermudan saaret. Siksi ei niitä lähestytty eikä yksikään laiva
laskenut sinne muuten kuin Atlantin myrskyjen pakottamana.
Vasta vuonna 1697 sinne saapui kolme hollantilaista Itä-Intian
kauppayhtiön laivaa; tällöin laskettiin niiden maantieteellinen asema,
jonka sitten vuonna 1700 kuuluisa tähtitieteilijä Halley tarkisti.
Vuosien 1712 ja 1767 välillä sinne poikkesi muutamia ranskalaisia
merenkulkijoita ja sitten varsinkin Laperouse, joka ohjeidensa mukaan
kävi täälläkin kuuluisalla matkallaan vuonna 1785.
Nämä saaret, joissa niin harvoin käytiin, olivat jääneet
asumattomiksi, kunnes vuonna 1811 muuan amerikkalainen, Jonathan
Lambert, ryhtyi tuomaan sinne siirtolaisia. Hän saapui sinne kahden
kumppaninsa kanssa tammikuussa, ja he jäivät rohkeasti toteuttamaan
siirtokuntasuunnitelmaansa. Hyväntoivonniemen englantilainen
kuvernööri, joka oli saanut kuulla heidän menestyksestään, tarjosi
heille Englannin suojelusta. Jonathan otti sen vastaan ja nosti
telttansa katolle Englannin lipun. Niinpä olisi luullut hänen voivan
turvallisesti hallita "väkeään", johon kuului ainoastaan vanha
italialainen ja eräs portugalilainen mulatti, mutta kerran ollessaan
tutkimassa valtakuntansa rajoja hän upposi tai upotettiin -- lähemmin
ei asiasta tiedetä. Tuli vuosi 1816. Napoleon vietiin vankina St.
Helenalle, ja Englanti sijoitti häntä varmemmin vartioidakseen osaston
varusväkeä Ascensionin ja toisen Tristan da Cunhan saarelle. Tristanin
varusväkenä oli komppania Kapmaan tykistöstä ja osasto hottentotteja.
Nämä oleilivat saarella vuoteen 1821, jolloin heidät, St. Helenan
vangin kuoltua, vietiin takaisin Kapmaahan.
-- Mutta yksi ainoa eurooppalainen, Paganel lisäsi -- muuan korpraali,
skotlantilainen...
-- Mitä? Skotlantilainenko? kysyi majuri, joka aina erikoisesti piti
silmällä omia maanmiehiään.
-- Hänen nimensä oli William Glass, Paganel vastasi, -- ja hän jäi
saarelle vaimonsa ja kahden hottentotin kanssa. Pian sen jälkeen
skotlantilaiseen yhtyi kaksi englantilaista, toinen matruusi ja toinen
Thames-virran kalastaja, joka oli ennen ollut rakuunana Argentiinan
ratsuväessä, ja sitten, vielä samana vuonna 1821, pelastui eräs
_Blendon Hallin_ haaksirikkoisista nuoren vaimonsa kanssa Tristanin
saarelle. Niinpä siis tällä saarella oli vuonna 1821 kaikkiaan kuusi
miestä ja kaksi naista. Vuonna 1829 tiedetään täällä olleen seitsemän
miestä, kuusi naista ja neljätoista lasta. Vuonna 1835 oli ihmisten
lukumäärä noussut neljäänkymmeneen, ja nyt se on runsaasti
kolminkertainen.
-- Näin alkavat kansakunnat, Glenarvan lausui.
-- Minä lisäisin, Paganel jatkoi, -- täydentääkseni Tristan da Cunhan
historiaa, että minusta tämä saari tuntuu yhtä hyvin kuin Juan
Fernandez ansaitsevan Robinsonin saaren maineen. Nähkääs, joskin Juan
Fernandezille jätettiin perätysten kaksi matruusia, niin sama kohtalo
oli sattua kahdelle tiedemiehelle Tristan da Cunhalla. Vuonna 1793
joutui muuan maanmiehiäni, luonnontutkija Aubert Dupetit-Thouars,
eksyksiin kerätessään innoissaan kasveja, ja löysi laivan vasta, kun
kapteeni jo oli käskenyt nostaa ankkurin. Vuonna 1824 taas eräs teidän
maanmiehenne, rakas Glenarvan, mainio piirtäjä, Auguste Earle, jäi
tosiaankin tälle saarelle kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen kapteeninsa ei
muistanut, että hän vielä oli maissa, ja purjehti Kapkaupunkiin.
-- Sitäpä sopii sanoa hajamieliseksi kapteeniksi, majuri huomautti. --
Eiköhän se liene ollut teidän sukulaisenne, Paganel?
-- Ellei ollut, majuri, niin olisi ainakin ansainnut olla!
Tiedemiehen vastaus päätti tämän keskustelun.
Yön aikana oli _Duncanin_ miehistö saanut runsaan saaliin, ja noin
viitisenkymmentä suurta hyljettä oli saanut heittää henkensä.
Kun lordi Glenarvan kerran oli sallinut pyydystyksen. hän ei tietenkään
voinut kieltää saaliin käyttöä. Niinpä seuraava päivä kului öljyn
kokoamiseen, samalla kun näiden hyödyllisten eläinten vuotia
muokattiin. Matkustajat käyttivät tietenkin tätä toisen päivän
viivähdystä käydäkseen uudelleen saarella. Glenarvan ja majuri ottivat
mukaan pyssynsä ampuakseen da Cunhan riistaa. Tällä kertaa samottiin
vuoren juurelle saakka, alueelle, joka oli täynnä kuonaa, huokoista ja
mustaa laavaa ja kaikkinaisia tulivuorenpurkausten jätteitä. Vuori
kohosi sirpalekallioiden keskeltä. Olisi ollut vaikeata erehtyä tämän
huikean vuoren luonteesta, ja englantilainen kapteeni Carmichael oli
kyllä ollut oikeassa arvellessaan sitä sammuneeksi tulivuoreksi.
Metsämiehet saivat näkyviinsä muutamia villisikoja. Majuri ampui niistä
yhden. Glevarvan tyytyi pudottamaan muutamia mustia pyitä. Näistähän
laivan kokki saattoi laittaa mainiota muhennosta. Korkeammilla
paikoilla nähtiin suuri joukko vuorikauriita. Mitä taas tuli
villikissoihin, jotka olivat äkäisiä, suuria ja voimakkaita, jopa
koirillekin pelottavia, ne näyttivät viihtyvän hyvin ja aikaa myöten
varttuvan vaarallisiksi pedoiksi.
Kello kahdeksan illalla olivat kaikki jälleen laivalla, ja seuraavana
yönä jätti _Duncan_ ainiaaksi Tristan da Cunhan saaret.