Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi
Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon
hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat:
-- Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän
mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.
Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi
_Duncanin_ matkustajissa.
Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa
tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he
yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.
Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin
luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei
voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään
tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet
merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.
-- Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.
Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat
eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady
Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat
menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui
lausumaan rauhoittavat sanansa.
Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja
John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea
Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli
kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia,
josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan,
uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että
poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli
olisi ollut hänen turvapaikkanaan.
-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sinä olet
käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.
Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän
poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.
Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi
tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea
kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan
intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt
kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa.
Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin
mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä
_Duncanin_ koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin
myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä
päättäen sen herra Olbinettiin.
Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen
kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.
-- Aamiainen! Paganel huudahti.
-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.
-- Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja
lautasliinatkin?
-- Tietenkin, herra Paganel.
-- Eikä tarjota _charquita_, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?
-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta
loukkaantuneena.
-- Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen.
-- Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti
sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme
istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen
saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!
-- No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta,
herra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.
-- Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.
-- Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle _Duncanin_ suhteen?
John Mangles kysyi.
-- Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, -- keskustelemme
yhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.
Laivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin.
Koneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin
lähteä milloin tahansa.
Kun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan
siistiytyneet, istuttiin pöytään.
Herra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin
oivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi.
Paganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, "hajamielisyydestä",
kuten hän selitti.
Tämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko
tiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja
lordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan
purskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi "kautta kunniansa", ettei
hän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen;
sitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja
perinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.
-- Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, -- on onnettomuudesta aina jollakin
tavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.
-- Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.
-- Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta
kieltä yhden asemesta.
-- Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. --
Onnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.
Muutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet
söi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota
Glenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta
vieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki
puolisolleen vahvisti, että "asia oli niin". Glenarvan katseli näitä
nuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan
toisessa asiassa.
-- Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.
-- Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. -- Minun on vain ilmoitettava
teille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.
-- Ah, Paganel huudahti, -- te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä
minä ollut mukana!
-- Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.
-- Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä
köyden! maantieteilijä vastasi.
-- Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, -- ellei ihminen ole
saanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt
olitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap
Hornia kiertämässä.
-- Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.
Häntä ei ahdisteltu enempää, vaan tyydyttiin tähän vastaukseen. John
Mangles jatkoi sitten kertomustaan _Duncanin_ matkasta. Kulkiessaan
pitkin Amerikan rannikkoa hän oli tarkastanut kaikki läntiset saaristot
tapaamatta jälkeäkään _Britanniasta_. Saavuttuaan Kap Pilaresin luo
salmen suulla hän kääntyi etelään, kun tuuli oli vastainen; _Duncan_
sivuutti Desolacion-saaret ja eteni 67. asteelle eteläistä leveyttä,
kiersi Kap Hornin, kulki pitkin Tulimaan rantaa ja, sitten
purjehdittuaan Lemairen salmen läpi, Patagonian rannikkoa myöten.
Siellä nousi hirveä tuuli Kap Corrientesin kohdalla, arvatenkin sama,
joka niin ankarasti oli ahdistanut maata pitkin kulkeneita rajuilman
aikana. Mutta alus suoriutui hyvin, ja John Mangles oli risteillyt
rannikolla kolme päivää, kunnes pyssynlaukaukset ilmoittivat niin
hartaasti odotettujen matkamiesten saapuneen. Mitä lady Glenarvaniin ja
miss Grantiin tulee, olisi _Duncanin_ kapteeni tehnyt vääryyttä, ellei
olisi maininnut heidän harvinaista pelottomuuttaan. Myrsky ei heitä
huolettanut, ja heidän ainoa pelkonsa oli vain, kuinka heidän silloin
Argentiinan tasangoilla harhailevien ystäviensä kävisi.
Näin päättyi John Manglesin kertomus, ja lordi Glenarvan kiitteli
kapteenia. Sitten hän kääntyi Mary Grantin puoleen sanoen:
-- Rakas neiti, siitä, mitä kapteeni John Mangles kertoo teidän
uljaasta mielestänne, huomaan ilokseni, että te viihdytte hänen
laivallaan.
-- Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja
ehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.
-- Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, --
niin kuin minäkin!
-- Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään
Robertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin
otsalle.
Sitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles
lisäsi:
-- Kun minä nyt olen kertonut kaiken _Duncanin_ matkasta, ehkäpä te,
mylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne
Amerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.
Mikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille
mieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän
uteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa
valtamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin
katoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten
susien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva,
pelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit,
pilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja
hirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua.
Mainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady
Helenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta
suosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.
Päätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:
-- Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta
tulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.
Aamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin;
istuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja
keskustelu alkoi heti.
-- Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, -- noustessani laivaan lausuin,
että vaikka meillä ei ollut _Britannian_ haaksirikkoisia mukanamme,
meillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät.
Matkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai
paremminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut
Tyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen
johtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan
tulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen
mielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä
jäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää
mitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta
asiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei
kenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.
Tiedemies totteli pyyntöä; hän selitti katkelmat _gonie_ ja _indi_ mitä
vakuuttavimmalla tavalla; hän johti tavuista _austral_ ehdottomasti
sanan Australia; hän osoitti, että kapteeni Grant, lähdettyään Perun
rannikolta palatakseen Eurooppaan, oli voinut avuttomaksi käyneellä
aluksella joutua Tyynenmeren eteläisten tuulten viemänä Australian
rannikolle saakka; ja lopulta hänen nerokkaat olettamuksensa, hänen
hienoimmat päätelmänsä saavuttivat täydellisen hyväksymisen John
Manglesin taholta, joka tällä alueella oli ehdottoman tarkka eikä
antanut minkäänlaisten kuvittelujen eksyttää itseään.
Kun Paganel oli antanut selityksensä, ilmoitti Glenarvan _Duncanin_
lähtevän suoraa päätä matkalle Australiaan.
Mutta ennen kuin annettiin käsky kääntyä itäänpäin, majuri pyysi saada
tehdä erään yksinkertaisen huomautuksen.
-- Puhukaa, MacNabbs, Glenarvan vastasi.
-- Minun tarkoitukseni, majuri sanoi, -- ei ole heikentää ystäväni
Paganelin todistelua, vielä vähemmin sitä kiistää vääräksi; minusta
hänen esittämänsä syyt ovat painavia, järkeviä ja ansaitsevat kaiken
huomiomme; niiden tulee olla tulevien etsiskelyjemme perustana. Mutta
minä haluan, että ne vielä kerran tarkastetaan, jotta niiden arvoa ei
käy kumoaminen eikä kumotakaan.
Ei käsitetty, mihin järkevä MacNabbs oikein pyrki, ja häntä kuunneltiin
epämääräisen levottomina.
-- Jatkakaa, majuri, Paganel sanoi. -- Minä olen valmis vastaamaan
kaikkiin kysymyksiinne.
-- Ei mikään ole yksinkertaisempaa, majuri vastasi. -- Kun me neljättä
kuukautta sitten Clyden lahdella tutkimme näitä kolmea asiapaperia,
niiden tulkinta tuntui meistä eittämättömältä. Mikään muu seutu kuin
Patagonian länsirannikko ei voinut olla haaksirikon paikkana. Meillä ei
siinä suhteessa ollut epäilyn varjoakaan.
-- Se on aivan totta, Glenarvan vahvisti.
-- Sittemmin, majuri jatkoi, -- kun Paganel kaitselmuksen säätämässä
hajamielisyyden puuskassa asettui meidän alukseemme, näytettiin
asiakirjat hänelle, ja hän hyväksyi empimättä etsiskelyn aloittamisen
Amerikan rannikolla.
-- Minä myönnän sen, tiedemies vastasi.
-- Ja kuitenkin me olemme erehtyneet, majuri sanoi.
-- Me olemme erehtyneet, Paganel toisti. -- Onhan ihminen erehtyväinen,
MacNabbs, mutta hullu se, joka pitää kiinni erehdyksestään.
-- Odottakaa, Paganel, majuri vastasi, -- älkää kiivastuko. Minä en
tahdo sanoa, että meidän pitäisi jatkaa etsiskelyämme Amerikassa.
-- Mutta mitä te sitten tahdotte? Glenarvan kysyi.
-- Yhden tunnustuksen, en mitään muuta, tunnustuksen, että Australia
näyttää nyt olevan _Britannian_ haaksirikon tapahtumapaikka yhtä
eittämättömästi kuin taannoin näytti, että se oli Amerikka.
-- Sen tunnustamme kernaasti, Paganel lausui.
-- Minä panen sen muistiin, majuri jatkoi, -- ja minä käytän sitä
saadakseni teidät epäilemään näitä peräkkäisiä ja vastakkaisia
eittämättömyyksiä. Kuka tietää, eikö Australian jälkeen joku muu maa
näytä meistä yhtä varmalta ja jos etsiskelymme Australiassa osoittautuu
turhaksi, eikö meistä näytä eittämättömältä, että etsiskely on
siirrettävä sinne?
Glenarvan ja Paganel katsahtivat toisiinsa. Majurin huomautukset olivat
täysin oikeita.
-- Minä haluan siis, MacNabbs jatkoi, -- että asia tutkitaan vielä
kerran, ennen kuin lähdemme matkalle Australiaan. Tässä ovat
asiakirjat, tässä kartat. Tutkikaamme järjestyksessä kaikki paikat,
joiden kautta 37. leveysaste kulkee, ja katsokaamme, onko mitään muuta
maata, mihin asiakirja voi täysin sopia.
-- Se on helposti ja pian tehty, Paganel vastasi, -- sillä onneksi ei
tällä leveysasteella ole moniakaan maita.
-- Katsokaamme, majuri sanoi ja levitti englantilaisen, Mercatorin
projektion mukaan laaditun yleiskartan, joka tasapinnalla esitti koko
maapalloa.
Kartta pantiin lady Helenan eteen, ja jokainen sijoittui niin, että
saattoi seurata Paganelin esitystä.
-- Kuten jo olen sanonut, maantieteilijä lausui, -- koskettaa 37.
leveysaste Tristan da Cunhan-saaria kuljettuaan Etelä-Amerikan poikki.
Minä väitän, että ainoakaan asiakirjan sana ei voi koskea näitä saaria.
Kun oli tarkoin tutkittu asiakirjoja, täytyi myöntää, että Paganel oli
oikeassa. Tristan da Cunha hylättiin yksimielisesti.
-- Jatkakaamme, maantieteilijä sanoi. -- Poistuessamme Atlantilta
kuljemme kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse ja tulemme
Intian valtamerelle. Yksi ainoa saariryhmä on meidän matkamme varrella,
Amsterdamin saariryhmä. Tutkikaamme sitä samalla tavalla kuin Tristan
da Cunhaa.
Huolellisen tutkimuksen jälkeen hylättiin vuorostaan Amsterdamin
saaret. Ei mikään sana tai sen katkelma, ranskalainen, englantilainen
tai saksalainen soveltunut tähän Intian valtameren saaristoon.
-- Me saavumme nyt Australiaan, Paganel jatkoi. -- 37. leveysaste
kohtaa tämän mantereen Kap Bernouillin kohdalla ja jättää sen Twofoldin
lahdessa. Te myönnätte kuten minä, tekstejä väkivaltaisesti
tulkitsematta, että englantilainen tavu _stra_ ja ranskalaiset tavut
_austra_ voivat soveltua sanaan Australia. Asia on siksi selvä, etten
voi olla pitämättä kiinni siitä.
Kaikki hyväksyivät Paganelin päätelmän. Kaikki todennäköisyys oli sen
puolella.
-- Menkäämme edemmäksi, majuri sanoi.
-- Menkäämme, maantieteilijä vastasi, -- matka on helppo. Lähdettyämme
Twofoldin poukamasta kuljemme Australian itäpuolella olevan merenhaaran
poikki ja kohtaamme Uuden Seelannin. Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että
ranskalaisen asiakirjan tavut _contin_ viittaavat epäämättömällä
tavalla mantereeseen. Kapteeni Grant ei siis ole voinut pelastua Uuteen
Seelantiin, joka on vain saari. Yhtäkaikki, tutkikaa, verratkaa,
käännelkää sanoja, ja katsokaa, voivatko ne ehkä sittenkin soveltua
tähän uuteen seutuun.
-- Eivät millään tavoin, John Mangles vastasi, tarkasteltuaan
huolellisesti asiakirjoja ja karttaa.
-- Ei, sanoivat Paganelin kuulijat, jopa majurikin, -- ei. Uudesta
Seelannista ei voi olla puhe.
-- Nyt, maantieteilijä jatkoi, -- 37. leveysaste koko sillä laajalla
alueella, joka erottaa nämä suuret saaret Amerikan rannikosta, ei
kohtaa kuin yhden hedelmättömän ja aution pikku saaren.
-- Jonka nimi on? majuri kysyi.
-- Katsokaa karttaa. Se on Maria-Teresia, josta nimestä en löydä
jälkeäkään missään näistä kolmesta asiakirjasta.
-- Oikeassa olette, Glenarvan myönsi.
-- Minä jätän siis teidän päätettäväksenne, ystäväni, eikö kaikki
todennäköisyys, etten sanoisi varmuus, puhu Australian mantereen
puolesta.
-- Eittämättä, _Duncanin_ matkustajat ja kapteeni vastasivat
yksimielisesti.
-- John, Glenarvan kysyi nyt, -- onko teillä riittävästi
elintarvikkeita ja hiiliä?
-- On, mylord, minä varustauduin runsaasti Talkahuanossa ja muuten
voimme hyvin helposti täydentää varastoamme Kapkaupungissa.
-- Hyvä on, siispä lähtekäämme matkaan...
-- Vielä yksi huomautus, majuri sanoi keskeyttäen ystävänsä.
-- Tehkää se, MacNabbs.
-- Mitä menestyksen takeita meille Australia antaakin, eikö kuitenkin
olisi syytä poiketa päiväksi tai kahdeksi Tristan da Cunha- ja
Amsterdam-saarille? Ne ovat matkamme varrella eivätkä sanottavasti
hidastuta sitä. Voimme tiedustella eikö _Britannia_ ole jättänyt sinne
mitään jälkeä haaksirikostaan.
-- Epäuskoinen majuri! Paganel huudahti. -- Hän pitää kiinni
epäuskostaan!
-- Minä pidän kiinni pääasiassa siitä, ettei tarvitse palata samaa
tietä, jos Australia sattumalta ei toteuttaisi niitä toiveita, joita se
herättää.
-- Varovaisuus voi olla hyväksi, Glenarvan huomautti.
-- Enkä suinkaan minä varoita sitä noudattamasta, Paganel sanoi. --
Päinvastoin.
-- No niin, John, Glenarvan lausui, -- käskekää kääntämään keula
Tristan da Cunhaa kohti.
-- Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary
Grantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.
Amerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi _Duncanin_
nopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.