"Te olette olleet niin ystävällinen, että olette minulle esittäneet
mielipiteenne nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä", aloin seuraavan
keskusteluni herra Forestin kanssa; "mutta mainitsitte myös kerran, että
yhteiskunta 19:nnen vuosisadan lopulla kaipasi monia parannuksia. Ettekö
tahtoisi nyt minulle sanoa, millä toimenpiteillä te olisitte koettaneet
parantaa minun aikakauteni epäkohtia?"
Forest hymyili. "En pidä itseäni minään maailmanparantajana, joka voi
tehdä ihmiskunnan ja sen laitokset täydellisiksi. Älkää koskaan
unohtako, että kaiken, mitä me epätäydelliset ihmiset voimme saada
aikaan, täytyy kantaa inhimillisen epätäydellisyyden leimaa. Kuten
kaikilla ihmisillä, on minullakin mielipiteeni yhteiskunnallisista
laitoksista, ja jos tahdotte niitä kuulla, tahdon ne mielelläni teille
esittää."
"Pyydän sitä."
"Kysymys, jota monet nimittävät sosiaaliseksi kysymykseksi, on mahdoton
ratkaista", alkoi Forest. "Luontoon perustuva erilaisuus on aina tuntuva
ihmisessä. Jokaisen yrityksen samallaisuuden saavuttamiseksi täytyy
mennä myttyyn. On aina oleva viisaita ja tyhmiä, ahkeria ja laiskoja
ihmisiä. Kykenevät miehet ja naiset eivät koskaan tyydy siihen, että
työn tulokset jaetaan tasan ja heiltä siten riistetään osa heidän työnsä
hedelmästä. Jos taas työn tulokset jaetaan ansion mukaan, ovat monet
niistä, jotka saavat vähemmin, tyytymättömiä. On sentähden mahdotonta
tyydyttää kaikkia ihmisiä, jaettakoonpa työn hedelmät miten tahansa.
Mutta jos onkin mahdotonta tehdä jokaista kokonaan tyytyväiseksi ja
onnelliseksi emme silti ole vapaat velvollisuudestamme koettaa voimiemme
mukaan saada aikaan parannuksia oloihimme."
"Minä käsitän kantanne. Mutta sanokaapa, mitä parannusehdotuksia te
olisitte tehneet, jos te olisitte eläneet 19:nnen vuosisadan lopulla."
"Teidän päivienne yhteiskunnan pahimpia vaivoja olivat järjetön työtapa,
monopoolijärjestelmä, joka teki mahdolliseksi suunnattomien rikkauksien
kokoomisen, ja ymmärtämätön työläissääty, joka mieluummin antoi nylkeä
itseään tai lakkasi kokonaan työstä, sensijaan että olisi
työläisosuuskuntia muodostamalla vähitellen perustanut kaikki
inhimillisen toiminnan haarat työläisten hyväksi keskinäisen
yhteistoiminnan pohjalle. Suuri epäkohta oli myös verotuksen nurjuus.
"Melkein kaikki inhimillisen toiminnan alat antoivat tuotteita, joiden
todellisesta tarpeesta ja kuluttamisesta ei kellään ollut selvää
käsitystä. Maanviljelys antoi joka vuosi suuren määrän tuotteita yli
tarpeen, jonkatähden ne olivat niin halvassa hinnassa, että talonpoikien
täytyi elää jotenkin niukasti. Monet tehtaat kävivät yötä päivää, kunnes
markkinat olivat tulvillaan niiden tavaroita. Silloin näitä myytiin
hinnasta mistä hyvänsä, usein alle valmistamiskustannusten, lukuisia
vararikkoja seurasi, tehtaat suljettiin ja niin tehtailijat kuin heidän
työmiehensäkin kärsivät suuria tappioita senkautta, että olivat
pakotetut olemaan toimettomina, kunnes liikatavara oli hävinnyt. Sitten
alkoi uudelleen kuumeenomainen työskentely."
"Kuinka te olisitte taistelleet tätä epäkohtaa vastaan?" kysyin minä.
"Hallituksen olisi pitänyt tutkia, kuinka paljon eri tavaroita vuodessa
keskimäärin kulutettiin ja missä suhteessa asianomaisten ammattiolojen
tuotantokykyisyys oli niiden valmistamien tarpeiden kulutukseen."
"Ja entä sitte? Olisiko hallitus sitte eri ammattialoilla antanut
tehtäväksi vissien tuotteiden valmistamisen? Ja kuinka nämä tehtävät
olisi jaettu, jotta työmiehet olisivat olleet tyytyväisiä?"
"Hallituksen olisi yksinkertaisesti pitänyt ottaa selvä eri tavaroiden
vuotuisesta kulutuksesta ja eri ammattien kyvystä valmistaa tarvittavat
tavarat. Ammattikuntien asia olisi silloin ollut järjestää tuotanto.
Tuollaiset hallituksen tiedot, joista kävi selville likimääränen tarve,
olisivat työtä tekeville antaneet jotenkin selvän kuvan heidän
tehtävästään. Jokainen ammattiala olisi voinut järjestäytyä, valita
edustajia koko maata käsittävään kansalliskokoukseen ja täällä jakaa
työt. Umpimähkäinen työskentely, markkinoiden täyttäminen suunnattomissa
määrin valmistetuilla tavaroilla olisi silloin voitu välttää; ja
kuitenkin _olisi voitu säilyttää vapaa kilpailu_ sekä eri tehtaiden että
yksityisten työmiesten välillä, vapaa kilpailu, jonka kautta yksin
saadaan runsaasti ja kelvollisia tuotteita."
"Entä jos sittekin olisi valmistunut enemmän tavaroita, kuin
kulutettiin", huomautin minä.
"Se olisi tietysti ollut asianomaisen ammattialan syy ja se olisi saanut
kärsiä seuraukset", vastasi Forest.
"Mutta otaksukaamme, että kaikki samaan ammattiin kuuluvat olisivat
liittyneet yhteen, saadakseen tuotteistaan suhteettoman suuren hinnan ja
muodostaakseen järjestöjä, mitä minun aikanani sanottiin trusteiksi?"
kysyin minä. "Kuinka olisitte estäneet sellaisen kansan nylkemisen?"
"Kansan suojelemiseksi jokaista tuollaista ryöstöyritystä kohtaan olisi
pitänyt säätää yleinen laki, joka olisi määrännyt, että sellaisiin
ryöstötuumiin osallisten yksityisten henkilöiden, osuuskuntien ja
yhtiöiden kaikki omaisuus olisi valtion toimesta otettava takavarikkoon
ja myytävä enimmin tarjoovalle, jos vain hyväksyttävä tarjous
tehtäisiin. Siihen saakka olisi hallitus hoitanut liikettä
valtuutettunsa kautta tai lakkauttanut sen. Maahantuonti olisi korvannut
tarpeen, kunnes liike taas olisi saatu täyteen käyntiin."
"Ja miten olisitte estäneet ne lukuisat työseisaukset, jotka niin usein
häiritsivät meidän päiviemme työtä?" kysyin edelleen.
"Kehottamalla työmiehiä perustamaan tuotto-osuuskuntia", vastasi Forest.
"Minä olen jo näyttänyt, kuinka helppoa olisi ollut perustaa tuollaisia
osuuskuntia. Tusina räätäleitä tai suutareita olisi voinut vuokrata
höyryn voimalla käyvän työhuoneen, hankkia muutamia neuloma- tai muita
koneita ja myydä tuotteensa suorastaan muille työntekijöille. Siten he
olisivat saaneet pistää omiin taskuihinsa tehtailijan, suur- ja
pikkukauppiaan ja työmiehen voiton, s. o. kaiken voiton, minkä yleensä
heidän tuotteistaan voi saada. V. 1887 ei ollut mitään lakia estämässä
työmiehiä perustamasta tuollaisia tuottoyhdistyksiä tai ostamasta
vaatteitaan, kenkiään, huonekalujaan j. n. e. ainoastaan
tuotto-osuuskunnilta. Kun olisi huomattu, että työmiehet tahtoivat ostaa
vain tuottoyhdistyksiltä, olisivat tehtailijat sangen kernaasti olleet
valmiit luovuttamaan laitoksensa halvasta hinnasta, halvemmasta, kuin
mikä työmiehiltä olisi mennyt sellaisten perustamiseen. Arvelen, että
teidän aikananne ei suinkaan ollut hauska johtaa liikettä, jossa
työskenteli paljon väkeä. Sillä monet työnseisaukset varmaankin tekivät
liikkeenjohtajille mahdottomaksi tehdä ennakkolaskuja tulevaa vuotta
varten tai tehdä sitoumuksia. Senvuoksi, niin kuvittelen mielessäni,
olisivat tehtaiden omistajat olleet iloisia, jos olisivat voineet myydä
laitoksensa edes johonkin määrin kohtuullisiin hintoihin. Eivätkä
työmiehet olisi voineet menetellä viisaammin kuin saada tehtailijat
edelleen johtamaan liikettä kohtuullista palkkiota vastaan. Tämä olisi
suuresti edistänyt liikkeen kehitystä edelleenkin suotuisaan suuntaan.
Tekemällä tämmöisen sopimuksen olisivat työmiehet kuukausittain
maksamalla jonkun osan hinnasta päässeet liikkeen omistajiksi, he
olisivat siten varmasti saaneet työstään täyden maksun, entinen omistaja
olisi saanut laitoksistaan kohtuullisen hinnan, päässyt kaikista
huolista vapaaksi ja saanut työstään myös kohtuullisen maksun."
"Luulen, että työnantajat minun aikanani väkensä loppumattomien
vaatimusten ja lakkojen tähden olivat saaneet niin kyllänsä suurten
liikeyritysten johtamisesta, että he kernaasti olisivat myyneet
omistamansa tehtaat", huomautin minä. "Mutta mitä olisi tullut suur- ja
pikkukauppiaista?"
"He olisivat voineet myydä varastonsa ja sitte joko yhtyä johonkin
osuuskuntaan tai hoitaa sellaisen myymälää. Myös olisi heillä ollut
vapaus valita jokin muu toimiala", vastasi Forest. "Teidän aikanne
työmiehet olisivat siten voineet mainitulla tavalla järjestää
ammattialan toisensa jälkeen osuustoiminnan pohjalle, kunnes koko
teollisuus olisi ollut suurten, koko maan käsittäviksi liitoiksi
yhdistyneiden osuuskuntien käsissä."
"Mutta meidän työmiehemme eivät tahtoneet ottaa hartioilleen sitä
edesvastuuta, niitä huolia ja vaaroja, jotka aina ovat yhteydessä oman
liikkeen harjoittamisen kanssa. He pitivät parempana tehdä työtä
palkasta ja koettivat tätä aina vähän päästä saada kohotetuksi tekemällä
lakkoja ja estämällä muita astumasta lakkolaisten tilalle", sanoin minä.
"Teille nämä seikat ainakin ovat tuttuja".
"Tietysti", vastasi Forest, "ja lienee tehnyt puolueettomaan katselijaan
ikävän vaikutuksen, että kunnolliset työntekijät, jotka ymmärsivät
perusteellisesti ammattinsa, jäivät palkkatyöläisiksi, sen sijaan että
olisivat yhteisellä kustannuksella perustaneet omia liikkeitä, ja
koettivat työnantajiltaan pusertaa enemmän rahaa, kuin nämä tahtoivat
tai voivat maksaa, samalla kun väkivallalla estivät toisia henkilöitä
tekemästä työtä tehtailijoiden tarjoamasta palkasta. Se seikka, että
19:nnen vuosisadan loppupuolen työmiehillä ei ollut kylliksi rohkeutta,
henkistä kykyä ja riippumattomuuden tunnetta, tehdäkseen työtä omaan
laskuunsa, se on ihmiskunnan syössyt kommunismiin. Että tämän kirottavan
valtiomuodon täytyi olla valitettava erehdys, riippui inhimillisestä
luonnosta. Sukupolvi, joka vielä oli niin alhaisella kehitysasteella,
etteivät suutarit edes olleet kylläksi yritteliäitä ja viisaita
valmistaakseen yhteisesti kenkiä ja saappaita, vaan paljoa mieluummin
jäivät "palkkaorjiksi", tekivät lakkoja ja rusikoitsivat toisia
työntekijöitä, jotka tahtoivat tehdä työtä tarjotusta palkasta;
sellainen surkea sukupolvi oli tietysti henkisesti kokonaan kykenemätön
muodostamaan valtiota, joka järjestäisi kaiken inhimillisen toiminnan ja
kaikkien työntuotteiden kulutuksen."
"Kaikissa tapauksissa on työntekijäin yhteistoiminta, järjellinen
ratkaisu sille, mitä monet työmiehet vielä tänään sanovat sosiaaliseksi
kysymykseksi", jatkoi Forest edelleen, oltuaan jonkun aikaa vaiti.
"Tuollaiset osuuskunnat vakuuttavat työmiehille täyden palkan heidän
työstään ja pitävät pystyssä kilpailun, tuon ihmiskuntaa kehittävän
mahtavan voiman. Mutta näemmekö me eläissämme tällaista
työväenkysymyksen ratkaisua, on sangen epäiltävää."
"Mitä tulee tehtaissa ja työpajoissa työskenteleviin työntekijöihin,
näyttää minusta ehdotuksenne sangen hyvältä", myönsin minä. "Mutta miten
olisitte järjestäneet maatyön, lääkärien ja asianajajien,
rautatievirkamiesten ja työmiesten, raitiotiehenkilökunnan, kauppiasten,
pankkimiesten ja monien muiden työn?"
"Menkäämme askel askeleelta eteenpäin", vastasi Forest hymyillen.
"Katsokaamme ensinnä kysymystä maalaisväestön asemasta,
agraarikysymystä, joka kaikkina aikoina eniten on vaikeuttanut
yhteiskuntajärjestyksen muuttamista. Nykyisen kommunistien järjestyksen
vallitessa rakastavat maanviljelijät vain vähän sitä maaperää, jota he
viljelevät. Maa kuuluu heille yhtä vähän kuin se, mitä he siitä saavat.
He luulevat, että heidän täytyy työskennellä kaupunkilaisten hyväksi,
jotka heidän kustannuksellaan saavat etusijan kaikessa. -- Jos minulta
19:nnen vuosisadan lopussa olisi kysytty, kuinka tahtoisin
maalaiskysymystä käsitellä, olisin puoltanut sellaista lakia, ettei
kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea[1] maata. Ne talonpojat,
joilla silloin oli enemmän maata, olisivat saaneet pitää sen, mutta
heidän kuolemansa jälkeen ei kukaan olisi saanut periä enempää kuin 40
acrea. Sellaisella "maatilkulla" voi talonpoika hyvin elää, ja vaikka
maanviljelijät teidän aikananne paljon kärsivät karjan, viljan ja
erilaisten hedelmien liikatuotannosta, niin heidät kuitenkin vapautti
nykyhetkestä huolehtimasta toivo väestön alituisesta lisääntymisestä
varsinkin siirtolaisuuden kautta;[2] sillä väestön lisääntyessä kohosi
tietysti maanviljelystuotteiden arvo."
[1] acrea=n. 16 hehtaaria.
[2] Lukija ymmärtää helposti, että tässä, niinkuin seuraavassakin, on
erikoisesti puhe Yhdysvaltojen oloista. Suom. muist.
"Mutta miten olisitte estäneet maanviljelystuotteiden ylituotannon,
josta maalaisväestö kärsi niin paljo v. 1887?"
"Tilastollinen toiminta olisi tietoja antamalla palvellut niinhyvin
talonpoikia kuin muitakin työtätekevää väestöä", sanoi Forest.
"Talonpoikien olisi pitänyt muodostaa koko maan käsittävä liitto, joka
olisi järjestänyt tuotannon koko maan maatilojen erilaisen tuotantokyvyn
mukaisesti. Ja jos olisi käynyt selville, että maamiehet voivat maastaan
saada paljoa enemmän maanviljelystuotteita kuin tarve vaati, olisivat he
voineet käyttää osan maastaan uusien hyötykasvien viljelykseen, joille
he ehkä olisivat saaneet menekkiä, tai olisivat he yksinkertaisesti
voineet säästää työtä, antamalla osan maata olla viljelemättä."
"Teidän nyt kuvailemassanne yhteiskunnassa ei jokaisella olisi ollut
oikeutta maahan?" huomautin minä.
"Kaiketikin! Jokaisella, joka tahtoi ja voi maksaa tilanomistajan
vaatiman hinnan", vastasi Forest. "Ei jokainen voi omistaa maatilaa.
Oliko teillä sellaista?"
"Ei."
"No hyvä! Kommunistisessa yhteiskunnassa ei kellään ole edes niin paljoa
maata, että siihen voisi kepin pystyttää."
"Miten olisitte järjestäneet lääkärien ja asianajajien toiminnan?"
"Lain kautta vahvistamalla erityisen taksan. Ja itse lait olisin tehnyt
yksinkertaisemmiksi poistamalla tuon kamalan sekasorron, joka syntyi
niinsanotusta oikeudenkäytöstä, joka johdettiin lukemattomien edellisten
tapausten ratkaisusta. Pitkään aikaan en tahtonut uskoa, kunnes sain
aivan epäämättömiä todistuksia siitä, ettei niin laajaa kauppaa käyvällä
kansalla, kuin amerikkalaiset olivat, 19:nnen vuosisadan lopulla ollut
yhtenäistä rikos- eikä yhtenäistä kauppalakia. Tämä tosiasia ja
sekasorto, joka syntyi siitä, että eri tuomioistuimet aikaisemmin
samallaisissa jutuissa olivat langettaneet erilaisia päätöksiä
(päätöksiä, joihin eri riitapuolien asianajajat aina oikeudessa voivat
vedota) teki varmaankin Yhdysvallat veijarien ja sellaisten asianjajain
paratiisiksi, jotka vähemmin piittaisivat oikeuden voitosta kuin
mahdollisimman suuren "palkkion", tai paremmin sanoen syntirahan
saamisesta".
"Sellaisesta syytettiin minun aikanani usein tuomioistuinten jäseniä ja
asianajajia", lisäsin minä. "Mutta sanokaapa nyt, mitä olisitte
rautatie- ja sähkölennätinvirkamiehille tehneet; jos..."
"Kyselkäähän, olkaa hyvä, hiukan hitaammin", pyysi herra Forest. "Minä
olisin ostanut maan kaikki rautatie-ja sähkölennätinlinjat
kohtuullisesta hinnasta ja antanut niiden maksuksi hallituksen asettamia
velkakirjoja. Rautatie-ja sähkölennätinlinjoista saadut tulot olisi
käytetty juokseviin menoihin ja annettujen velkakirjojen korkojen
maksuksi, jäännös taas niiden lunastamiseksi."
"Minusta näyttää tämä ehdotus olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä
sanoitte niistä kamalista epäkohdista, jotka ovat seurauksena siitä,
että hallitus saa liian suuren vallan käsiinsä", huomautin minä.
"Ei suinkaan", vastasi Forest. "Sellaisten olojen syntymiseen, kuin
nykyiset ovat, ei riittäisi rautateiden ja sähkölennättimen
hallitseminen, ollenkaan lukuunottamatta sitä, että _nykyään_ kaikki
työmiehet ovat hallituksesta riippuvaiset ja ettei heillä ole oikeutta
valita virkamiehiä eikä mahdollisuutta vaihtaa työnantajia, koska valtio
on ainoa työnantaja, jotavastoin teidän aikananne kaikilla valtion
palvelijoilla oli äänioikeus ja heillä oli tilaisuus vaihtaa paikkansa
toiseen, jos olivat tyytymättömiä. Myös muistelen, että teidän aikananne
alettiin panna toimeen uudistuksia virkamiesalalla. Olen lukenut siitä
ristiriitaisia arvosteluja. Monissa kirjoituksissa väitettiin, että
tasavaltalaisten laitosten varmuus vaati virkamiesten vaihtamista usein,
samalla kun toiset katsoivat tällaista mielipidettä naurettavaksi.
Jokainen järkevä ihminen olisi pitänyt miehen, joka häntä palveli
uskollisesti ja toimellisesti, niin kauan kuin mahdollista
palveluksessaan. Kansan pitäisi tehdä samoin ja pitää palvelijansa
viroissaan niin kauan kun he tekisivät velvollisuutensa, kuulukoot mihin
valtiolliseen puolueeseen tahansa.[1] Ainoastaan siten saataisiin
julkisten asiain hoito hyvälle kannalle. Muistan lukeneeni, ettei
kirjeenkantajia ja muita postin palveluksessa olevia voitu erottaa,
jolleivät olleet todistettavasti laiminlyöneet velvollisuuksiaan. Jos
samat periaatteet olisi sovellettu kaikkiin rautatie- ja
sähkölennätinvirkamiehiin siitä hetkestä, jolloin nämä laitokset
olisivat joutuneet Yhdysvaltain hallituksen käsiin[2], jos kaikki
entiset virkamiehet olisi pidetty paikoillaan entisillä palkoillaan,
niinkauan kun tekivät velvollisuutensa, ei rautateiden ja
sähkölennätinten ottaminen valtion huostaan ja niiden yhdistäminen
postilaitokseen olisi tuottanut suuriakaan vaikeuksia. "Setä Sam"[3]
olisi tietysti voinut maksaa yhtä hyvät, ehkä paremmatkin rautatie-ja
sähkölennätinlinjat."
[1] Kun Yhdysvaltain uusi presidentti astuu toimeensa, täytyy suuren
joukon virkamiehiä erota, jättääkseen virkansa uuden presidentin
puoluelaisille.
[2] Vielä nykyäänkin kuuluvat Yhdysvaltain rautatiet ja
sähkölennätinlinjat yksityisille yhtiöille. Suom. muist.
[3] "Uncle Sam", pohjoisamerikalaisten pilanimi, lyhennys sanoista
U. S. Am. = United States (of) America = Amerikan Yhdysvallat.
"Tuo kuuluu sangen hyväksyttävältä."
"Ja on hyväksyttävää. Saksa oli jo silloin, kun kirjoitettiin 1887,
tehnyt hyvin onnistuneen kokeen, yhdistäessään postin, rautatiet ja
sähkölennättimen hallituksen alaisiksi laitoksiksi. -- On tosiaankin
kerrassaan merkille pantavaa, että niin maailmaa ymmärtävä, toimelijas
ja kauppaakäyvä kansa, kuin Yhdysvaltain kansa 19:nnen vuosisadan
lopulla, jätti pääliikeneuvot yhtiöiden käsiin, joilla tietysti oli
tarkoituksena vain saada niistä niin paljo voittoa kuin mahdollista."
"Monessa teidän aikanne historiateoksessa", jatkoi Forest, "tapaa
kummastelun ja närkästyksen ilmauksia siitä, että 14:nnella ja 15:nnella
vuosisadalla rosvoritarit monissa Europan maissa saivat pitää peliänsä.
Nämä kunnon veikot pidättivät linnojensa ohi kulkevia kauppiaita,
matkustajia, vaativat veroa ja antoivat heille toisinaan siitä hyvästä
suojelusta jonkun matkaa eteenpäin. Nämä olivat "säädyllisten"
rosvoritarien "liikeperiaatteet". "Säädyttömät" ryöstivät
yksinkertaisesti matkustajat eivätkä siis mitenkään eronneet
tavallisista maantierosvoista. Meillä on tässä kysymys vain sellaisista
ritareista, jotka omavaltaisesti ottivat veroa heidän alueittensa läpi
kulkevien teiden käyttämisestä. Nämä herrat uskalsivat terveet
jäsenensä, vieläpä elämänsäkin, kantaessaan maanteillä kulkijoilta
veroa, sillä kauppiaiden täytyi olla varustettuja miekoilla ja
keihäillä, heillä oli usein aseellisia palvelijoita mukanaan ja he
tekivät usein menestyksellä vastarintaa. Useampi kuin yksi ritari
kaatui, koettaessaan nostaa veroa, taistelussa maantiellä; monta
rosvolinnaa, joiden asukkaat olivat lähikaupunkien vitsaus, hävittivät
porvarit, ja herra rosvoritari sai hengellään maksaa veronkantohalunsa.
Toisin teidän aikananne. Herrat, jotka silloin verottivat matkustavaisia
ja tavaroita, joita kuljetettiin valtateillä, voivat sen tehdä kaikessa
rauhassa. Myös voivat he näitä veroja kohottaa melkeinpä aivan mielensä
mukaan. Ainoa, mitä heidän sitävarten tuli tehdä, oli kutsua rautateiden
johtajat kokoon jonnekin ja päättää kohottaa hintoja matkustajain ja
tavaran kuljetuksesta. Tuollaisilla kokouksilla oli huonot seuraukset
ainoastaan, jos näissä tilaisuuksissa juotu samppanja oli huonoa. Olipa
melkein naurettava olotila, että kauppaa harjottava kansa antoi koko
maan suunnattoman henkilö- ja tavaraliikenteen alttiiksi yksityisille
osinkoja jakaville yhtiöille, ja hyvän todistuksen rautateiden
omistajien kohtuullisuudesta v. 1887 antaa se seikka, että he kohtelivat
kansaa edes niin hyvin, kuin kohtelivat; olihan heillä oikeastaan valta
menetellä mielensä mukaan."
"Kaasu- ja vesilaitokset samoinkuin raitiotiet olisitte arvatenkin
ottaneet valtion huostaan?" kysyin minä.
"Tietysti", vastasi Forest. "Mutta ennenkuin olisin koskenut kaupunkien
asioihin, olisin hallituksen huostaan ottanut ne metsä- ja kaivosseudut,
jotka silloin kuuluivat Yhdysvaltoihin, s. o. minä olisin pannut toimeen
järjestetyn metsän- ja vuorikaivoshoidon. Jos Yhdysvaltain kansa olisi
edes jonkun verran säästänyt suunnattomia metsiään, jotka aiemmin
peittivät suuria osia maasta, ei meidän nyt, vuonna 2,000, tarvitsisi
kärsiä puiden puutetta."
"Mitä olisitte tehneet pankkimiehille ja kauppiaille?"
"En mitään", vastasi Forest. "Lukuisat tuotantoyhdistykset eivät olisi
tarvinneet ainoastaan miehiä, jotka voivat johtaa tehtaita, vaan myös
asiamiehiä ja kirjanpitäjiä. Sillä työmiehet olisivat hyvin pian tehneet
sen havainnon, ettei kätten työ yksin riitä suuren liikeyrityksen
hoitamiseen menestyksellisesti ja osakkaiden yhteiseksi hyödyksi.
Liikkeen johtajina ja kirjanpitäjinä olisivat monet pankkiirit ja
kirjanpitäjät taas saaneet työtä. Kaikellaisten puotien omistajat taas
olisivat, myytyään varastonsa, saaneet sangen helposti paikkoja, jos
tuotto-osuuskunnat olisivat käsittäneet kaikkia tavaroita, niinkuin
teidän aikananne n. k. Country Stores."
"Luulen, että teidän järjestelmänne vallalla ollessa kaikki puodit
olisivat olleet pakotetut sulkemaan ovensa", huomautin minä. "Sillä eri
ammattikunnat olisivat aivan varmaan avanneet omia myymälöitä, ostaneet
paljottain kaikki tavaransa ja jälleen myyneet ne osuuskuntien jäsenille
pienellä voitolla. Sellaisten liikkeiden kanssa eivät kauppiaat tietysti
olisi voineet kilpailla. Niiden kauppiaiden, jotka eivät olisi saaneet
paikkoja osuuskuntien myymälöissä, olisi täytynyt käydä käsiksi johonkin
muuhun työhön -- useille heistä kova kohtalo!"
"Teollisuuden siirtyminen yksityisten tai osakeyhtiöiden käsistä
osuuskuntien huostaan ei tietysti olisi tapahtunut äkkiä, vaan
vähitellen", selitti Forest. "Siten kauppiailla olisi ollut ehkä
kolmekymmentä tai viisikymmentä vuotta aikaa mukautua uusiin oloihin.
Heidän lapsensa olisivat, sensijaan että olisivat tulleet kauppiaiksi,
voineet liittyä tehdasosuuskuntiin. Sitäpaitsi ei ole mitään syytä
otaksua, että kaikki yksityinen kaupanteko olisi osuuskuntain
myymälöiden tähden lakannut. Tavaran halpuus yksinään ei hanki sille
ostajia. Ostettaessa merkitsee maksu paljon, ja monet maksavat kernaasti
esineestä, joka heitä miellyttää, enemmän kuin esineestä, joka kylläkin
on yhtä tarkoituksenmukainen, mutta ei yhtä aistikas. Senvuoksi
kauppiaat, jotka osottivat hienoa makua tavaroita ostaessaan, voivat
aina olla menekistä varmat, huolimatta kaikista osuuskunnista. -- Myös
olisivat yksityiskaupat monissa paikoin maaseutua pysyneet edelleen
olemassa."
"Te sanoitte, että olisitte säätäneet koko maata koskevan lain, ettei
kukaan saisi omistaa enempää kuin 40 acrea maata", sanoin minä.
"Olisitteko myös rajoittaneet kaupunkilaisten oikeutta omistaa maata
kaupungeissa?"
"Yhden talon omistaminen olisi ollut kylliksi jokaiselle oikein
ajattelevalle ihmiselle", vastasi Forest. "Ei kukaan voi kieltää, että
miljooniin nousevien rikkauksien kokoontuminen yksityisten käsiin,
samalla kun toisilla ei ollut edes välttämättömiä elintarpeita, valmisti
tätä kirottua kommunismia."
"Mutta miten olisitte estäneet suurten rikkauksien kokoontumisen?"
kysyin uteliaana.
"Järjestämällä uudestaan verotuksen", vastasi Forest. "Monien verojen
asemasta, jotka suureksi osaksi rasittivat enemmän varattomia kuin
rikkaita, olisin säätänyt perintöveron, joka olisi käytetty valtion ja
kuntien menojen korvaamiseen. Jokaisesta perinnöstä alle 10,000 dollaria
olisi otettu veroa yksi prosentti, 20,000 dollarin perinnöstä kaksi
prosenttia, 30,000 dollarista kolme prosenttia, 100,000 dollarista
kymmenen prosenttia, 200,000 dollarista kaksikymmentä prosenttia,
500,000 dollarista viisikymmentä prosenttia. Jos joku olisi jättänyt
jälkeensä niin suuren omaisuuden, että jokaiselle perilliselle olisi
tullut 500,000 dollaria (siis 250,000 dollaria, kun perintövero olisi
siitä vähennetty), olisi ylijäämä katsottu ihmiskunnan perinnöksi ja
käytetty valtion ja kuntien menojen suorittamiseen."
"Eikö tuollainen laki olisi lamauttanut yritteliäisyyttä ja vapaata
kilpailua, jota te olette ylistäneet kaiken inhimillisen edistyksen
alkulähteeksi?" kysyin minä.
"Se olisi vain estänyt suunnattomien rikkauksien kasaantumista, mutta ei
suinkaan vapaata kilpailua, vaan päinvastoin sitä suojellut", vastasi
Forest. "Ihmiset, jotka omistivat kaksi- tai viisikymmentä miljoonaa
dollaria ja käyttivät niitä suuria rahavarojaan häikäilemättömästi
"taistelussa olemassaolosta", olivat vaarallisempia kuin vorot ja
murtovarkaat. He voivat kukistaa jokaisen vähempivaraisen kilpailijan ja
usein he käyttivät säälimättömästi valtaansa. He polkivat vapaan
kilpailun maahan, kartuttivat miljooniaan ja raivasivat kirotulle
kommunismille tietä. Eikö ollut suuri vääryys, että ihminen, joka jos
jollakin keinoin oli koonnut suuren omaisuuden, voi tämän kokonaan
jättää pojalleen, tehden tälle mahdolliseksi edelleen jatkaa
kilpailijoiden tappamista ja yhä uusien miljoonien kokoamista. Mitä voi
kelvollisin ja taitavinkaan ihminen monilla ammattialoilla saada aikaan,
kun tapasi toisen ihmisen, jolla ehkä oli vähemmin kykyä, mutta paljo
rahaa eikä yhtään omaatuntoa, ja joka mitä häikäilemättömimmällä tavalla
käytti miljooniaan kilpailijoidensa tuhoamiseksi. -- Ei! Rikkaat
vanhemmat jättäkööt kyllä lapsilleen melkoisen omaisuuden, turvatakseen
rakkaimpansa elatushuolilta; mutta heidän ei pitäisi jättää omille
lapsilleen tilaisuutta puristaa seinää vastaan ja tappaa köyhempien
vanhempien lapsia olemassaolon taistelussa."
"Tuollainen perintövero olisi minun aikanani kohdannut kiivasta
vastustusta", huomautin minä.
"Mahdollista kyllä", vastasi Forest. "Todennäköisesti olisivat nuo
lyhytnäköiset miljoonainomistajat, jotka menettelyllään aiheuttivat
kommunismin, sitä vastustaneet. Olen sittekin sitä mieltä, että
tuollainen laki olisi hyödyttänyt sekä yleensä ihmiskuntaa että
miljoonainomistajien lapsiakin. Ainoastaan tämänlaatuinen laki, joka
olisi aiheuttanut miljoonaomaisuuksien hajoamisen, olisi kyennyt
torjumaan kommunismin ja anarkismin rynnäkön. Jokainen, joka peri
250,000 dollaria, olisi voinut hyvin olla tyytyväinen tähän summaan ja
halusta luovuttaa ylijäämän yhteiseksi hyväksi. Uhraamalla yhden osan
perinnöstään olisivat noiden jättiläisomaisuuksien perijät itselleen
pelastaneet loput ja heikontaneet kommunismia. Sitä paitsi epäilen
suuresti, tokko suuret omaisuudet tekivät niiden omistajia hyviksi tai
onnellisiksi."
"Jos Yhdysvalloissa v. 1887 olisi säädetty tuollainen laki, olisivat
useimmat miljoonainomistajat muuttaneet omaisuutensa rahaksi ja
siirtyneet Europaan asumaan", huomautin Forestin selityksiin.
Tämä vastasi: "Niin luulen minäkin. Mutta se, joka saa haltuunsa suuren
omaisuuden, jota hän ei itse ole koonnut, voi hyvin suorittaa kunnalle
suuren veron, ja tuollaisen perintöveron aiheuttama suurten omaisuuksien
paloittelu olisi katkaissut kärjen kommunistiselta kiihotukselta.
Luonnollisesti olisi tuollainen perintövero pantu toimeen isompien
sivistysvaltioiden välillä tapahtuneiden neuvottelujen jälkeen kaikissa
yht'aikaa."
"Kiusaus koettaa välttää korkeata veroa olisi ollut sangen suuri",
vakuutin minä. "Monet olisivat koettaneet ainakin osaksi päästä
kiertoteitse veroa maksamasta joko ilmoittamalla perintönsä
viranomaisille todellista pienemmäksi tai lahjoittamalla jo eläessään
osan omaisuudestaan lapsilleen ja sukulaisilleen."
"Petoksen yritys olisi voitu rangaista koko omaisuuden menettämisellä",
sanoi Forest; "lahjat taas olisi voitu verottaa samoin kuin perintö.
Tuollaisen lain oikeudenmukaisuuteen ja siunausta tuottavaan
vaikutukseen nähden olisi kyllä voitu ottaa lukuun joitakuita vaikeuksia
sen käytäntöön panossa, varsinkin kun nämä vaikeudet vain alussa
olisivat olleet pahempaa laatua. Niin pian kun rautatie-ja
sähkölennätinlinjat olisivat olleet hallituksen huostassa ja teollisuus
ja elintarpeiden kauppa siirtynyt osuuskunnille, olisivat 50 tai 100
miljoonan dollarin omaisuudet olleet vain muistoja, sillä nuo muutokset
olisivat estäneet sekä köyhtymistä että suurten rikkauksien syntymistä.
Välittäjien ja välikauppiaiden luku olisi melkoisesti vähentynyt,
jokainen mies olisi rohjennut käydä hyötyä tuottavaan työhön ja saanut
siitä palkan, joka olisi vastannut hänen työnsä hyvyyttä ja paljoutta."
"Eikö olisi muodostunut sellaisia nurkkakuntia kuin ne, joilla te
väititte olevan niin suuren vaikutuksen teidän hallitukseenne?" kysyin
minä. "Ja eivätkö ne olisi itselleen anastaneet tuotto- ja
kulutusyhdistysten johtoa? Eivätkö tuollaiset nurkkakunnat olisi voineet
maksaa hyvälle työntekijälle huonosti, huonolle suosikilleen taas
hyvin?"
"Sellaista olisi voinut tapahtua; mutta seurauksena olisi ollut, että
kelvolliset työmiehet olisivat jättäneet osuuskunnan, jossa heitä
petettiin laiskurien ja hutilusten hyväksi. He olisivat helposti
päässeet toiseen osuuskuntaan, sillä hyviä työmiehiä pidetään arvossa
kaikkialla, missä kilpailu vallitsee. Sitävastoin osuuskunta, joka olisi
karkoittanut parhaat työmiehensä, olisi mennyt taaksepäin ja tullut
kykenemättömäksi kestämään kilpailua. Tuollaiset haitat olisivat siis
helposti itsestään korjautuneet."
"Luonnollisesti puollatte keskinäisiä vakuutusyhtiöitä eri ammatteihin
kuuluvien osuuskuntien kesken, yhtiöitä, jotka vakuuttaisivat kaikki
osakkaansa tapaturmien, sairauden ja työkyvyttömyyden varalta ja
myöntäisivät heille määrätyssä iässä eläkkeen", sanoin minä. "Ja kai
nämä vakuutusyhtiöt olisivat myöntäneet myös palo- ja henkivakuutuksia?"
"Se seuraisi tietysti järjestelmästä, joka kommunismin tarjoamiin
harvoihin etuihin yhdistää kaiken sen hyvän, mikä on tuloksena vapaasta
kilpailusta", vastasi Forest.
"Olisitteko edistäneet maahanmuuttoa?" kysyin edelleen. "19:nnen
vuosisadan lopulla olivat monet rehelliset, hyvää tarkottavat, ei
suinkaan ahdasmieliset ihmiset, joita ei kukaan voinut syyttää
muukalaisvihasta, sitä mieltä, että Yhdysvallat olivat jo itseensä
ottaneet kaikki vieraat ainekset, jotka ne vielä voivat sulattaa, ja
että jälellä olevat maat olisivat olleet varattavat Yhdysvaltain
asukkaiden lapsille ja jälkeläisille. Vastenmielisyys enempää
siirtolaisuutta vastaan oli varsinkin saksalaisten ja irlantilaisten
dynamiitti sankarien syy."
"Voin kuvitella mielessäni", vastasi Forest, "että monet teidän
aikananne siirtolaisten tavat ja omituisuudet olivat synnynnäisille
amerikalaisille vastenmieliset ja että dynamiittisankarien rikokset maan
lakeja vastaan, joka oli vieraanvaraisesti ottanut heidät vastaan,
vaikuttivat syvää suuttumusta englantilais-amerikalaisissa. Siitä
huolimatta luulen, että teidän aikalaisillanne oli täysi syy edistää
siirtolaisuutta. Ankara lakien käyttäminen _kaikkia_ sen rikkojia,
niinhyvin _maassa syntyneitä_ kuin _maahan muuttaneita_, vastaan olisi
ollut maalle hyödyksi ja tehnyt tarpeettomiksi kaikki yritykset
rajoittaa siirtolaisuutta. Todella haitallisia siirtolaisia ei
kuitenkaan olisi voitu estää maahan pääsemästä, jos he vaan sinne
tahtoivat päästä; sillä jos Yhdysvaltain satamat olisi suljettu heiltä,
olisivat he tulleet maahan Mexikon tai Kanadan kautta."
"Samat näkökohdat tuotiin minun aikanani usein esiin", huomautin
myöntäen.
"Sen verrattain vähäisen vahingon, minkä siirtolaiset aiheuttivat,
korvasi monin kerroin se hyöty, minkä Yhdysvallat saivat Europasta
tulevasta ihmisvirrasta", jatkoi Forest. "Se yksinkertainen tosiasia,
että sadattuhannet terveet ihmiset, joiden kasvatus oli Europan maille
maksanut satoja miljoonia dollareja, astuivat Amerikan mantereelle, oli
Yhdysvalloille suuri voitto. Noiden miesten ja naisten pelkkä läsnäolo
kohotti maan hintaa siellä, minne he asettuivat, siten rikastuttaen maan
omistajia. Monet siirtolaisista olivat opinkäyneitä työmiehiä ja
käsityöläisiä, toiset taiteilijoita ja tiedemiehiä. Mutta nämä miehet ja
naiset eivät tunteneet maan tapoja, liike-elämää ja muita olosuhteita,
eivätkä monasti englannin kieltäkään. Heidän täytyi sentähden täällä
toimintaansa _alkaessaan_ tyytyä alhaisimpiin paikkoihin. Senkautta he
luonnollisesti nostivat enemmän tai vähemmin korkeampiin paikkoihin ne,
jotka jo asuivat Yhdysvalloissa."
"Monet näistä ihmisistä, jotka tulivat tänne kaikista osista Europaa,
olivat kykeneviä ja sivistyneitä ihmisiä, joista aikaa myöten tuli
vanhempien uudisasukasten edistyviä kilpailijoita. Mutta alituinen
ihmisvirta, joka valui Europasta Yhdysvaltoihin, rikastutti ja kohotti
kuitenkin alinomaa Amerikan kansaa, ja sentähden olivat kaikki
siirtolaisuutta vastaan suunnatut iskut epäviisaita. Lainlaatijat, jotka
puolustivat sellaisia toimenpiteitä, muistuttavat minusta miestä, joka
tahtoi teurastaa hanhen, joka joka päivä muni kultamunan."
Hetken vaitiolon jälkeen päätti Forest selityksensä seuraavasti: "On
tietysti mahdotonta esittää sellaisia ehdotuksia yhteiskunnan
parantamiseksi, että kaikkien sellaisten ehdotusten tulee sisältää kaksi
perusaatetta. Kaikkien parannusehdotusten tarkoituksena pitäisi olla
_poistaa inhimillisestä yhteiskunnasta ansaitsematon köyhyys_
hävittämällä sen pelko tarkoituksenmukaisten vakuutuslaitosten avulla ja
_säilyttää vapaa kilpailu_, tuo valtava voima, joka alituisesti
kannustaa jokaista käyttämään paraat voimansa itsensä ja ihmiskunnan
kohottamiseksi korkeammalle asteelle."