KAHDEKSAS LUKU.

Kun olin jättänyt herra Forestin viimeisen keskustelumme jälkeen, olin

osittain hänen selitystensä, osittain omien havaintojeni kautta tullut

vakuutetuksi siitä, että kommunismi ei ollut, niinkuin tri Leete väitti,

perustanut inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotista valtakuntaa, vaan

päinvastoin monessa suhteessa vienyt ihmiskuntaa alaspäin!

Minulle oli selvää, että minun täytyi suoraan kertoa tri Leetelle

kantani muutos ja jättää opettajatoimeni Shawmut-Collegessa, huolimatta

välttämättömistä huonoista seurauksista.

Tri Leete oli kohdellut minua mitä suurimmalla hyvyydellä. Olin varma

siitä, että rakastettava isäntäni olisi minulle suonut ystävyytensä

siinä tapauksessa, etten heti alusta olisi kommunismiin innostunut. Hän

olisi varmaan sietänyt toisia mielipiteitä, kunhan en vain olisi

julkisesti ryhtynyt hallitusta vastustamaan. Ehkä hän olisi suostunut

liittoonikin Edithin kanssa. Mutta nyt olivat asiat vallan toisin.

Mielipiteitteni muutos oli varmaan tuntuva tri Leetestä peräti

vastenmieliseltä. Hän oli minua suosittanut miehenä, joka oli

erikoisesti sopiva Forestin seuraajaksi 19:nnen vuosisadan historian

professorina. Nimitykseni oli kokonaan hänen suosituksensa ansio ja

kommunismista luopumiseni täytyi ehdottomasti vahingoittaa tri Leeten

arvoa kansalaisten silmissä. En epäillytkään, että tämä koskisi syvästi

isäntääni. Olihan äkillinen mielipiteitteni vaihdos

yhteiskuntajärjestykseen näin seuraus siitä, etten tuntenut

kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia oppeja ja kokemuksia. Siitä

huolimatta täytyi luopumiseni vahingoittaa minua suuresti tri Leeten

perheessä ja valtiollisissa piireissä. Eikö minua täytynyt katsoa

pintapuoliseksi, mitättömäksi ja kiittämättömäksi ihmiseksi, joka en

ainoastaan ollut muutamassa viikossa muuttunut omaisuuden yhteyden

innokkaasta puolustajasta tämän opin jyrkäksi vastustajaksi, vaan myös

käytöksellään saattanut hyväntahtoisen ystävänsä sangen kiusalliseen

asemaan?

Ja mitä oli Edith ajatteleva mielenmuutoksestani ja luopumuksestani

professorin virasta? Hän rakasti ja kunnioitti isäänsä. Tulisiko hänen

nuori taipumuksensa tässä vaikeassa taistelussa osottautumaan

elinvoimaiseksi? Sokean ihastukseni uuteen asiain järjestykseen oli

hallituksen sanomalehdistö tehnyt koko maalle tunnetuksi. Luopumiseni

tästä opista heti sen jälkeen, kun lähemmin olin tutustunut siihen ja

sen toimeenpanemisen seurauksiin, asetti hallituksen äänenkannattajat

sangen kiusalliseen, melkeinpä naurettavaan asemaan. Oli arvattavaa,

että minua kohdeltaisiin periaatteettomana kansan villitsijänä, ehkäpä

vaarallisena roistonakin. Luonnollisesti voin odottaa, että minut

pistettäisiin jonkin kolmannen luokan toiseen asteeseen ja minulle

määrättäisiin mahdollisimman epämiellyttävä työ, mitä keksiä voi, --

jollei minua vaan teljettäisi suoraa päätä houruinhuoneeseen. Voisinko

enää ajatellakaan vaatia Edith Leeteä, joka oli kasvanut arvossapidetyn

isänsä kodissa kuin kukkanen hyvin hoidetussa puutarhassa, jakamaan

kohtalonsa miehen kanssa, jota ihmisten täytyi pitää joko heikkopäisenä

lavertelijana tai periaatteettomana teeskentelijänä, jolle paikka

kolmannen luokan toisessa asteessa oikeastaan vielä oli aivan liian

hyvä.

Pelko, että kadottaisin Edithin rakkauden, työnsi joksikin aikaa kaikki

muut ajatukseni syrjään; sillä Edith Leetessä rakastin Edith Bartlettia

ja ajatus, että Edith voisi minusta luopua, painoi kuin alppivuori

sydäntäni. En koskaan eläissäni ollut tuntenut itseäni niin toivottoman

kurjaksi, kuin kulkiessani tri Leeten taloa kohti viimeisen keskusteluni

jälkeen herra Forestin kanssa.

Silmänräpäyksen punnitsin mielessäni ajatusta lopettaa kurja, toivoton

elämäni omalla kädelläni; mutta sitte päätin kestää kohtaloni kuin mies.

Astuin siis tri Leeten taloa kohti, lujasti päättäneenä sanoa

ystävilleni suoraan totuuden ja tehdä velvollisuuteni kunniallisena

miehenä.

Tapasin tri Leeten, joka aina muulloin oli ystävällinen ja tyven,

kiihoittuneessa mielentilassa. Hänen katseensa oli huolestunut ja

samalla uhkaava. Ennenkuin ehdin häntä puhutella, pysähtyi hän huoneen

läpi kulkiessaan eteeni ja sanoi:

"Olen saanut luotettavan tiedon, että yhteinen ystävämme Fest tahtoo

nostaa radikaalit kapinaan. Viimeisinä päivinä on pidetty useampia

salaisia kokouksia ja minä tiedän, että Festillä on aikomus alkaa kapina

täällä Bostonissa."

"Kuinka aiotte tehdä tyhjäksi hänen yrityksensä?" kysyin minä. "Aiotteko

kutsua kokoon kansalaiset ja antaa vangita salaliittolaiset? Olen

kaikissa tapauksissa käytettävissänne", lisäsin, iloissani, että voin

isäntääni palvella ainakin radikaaleja vastaan. Sillä minä inhosin

heidän oppejaan vielä enemmän kuin heidän johtajiaan.

"Epäilen, tokko on valtiollisesti viisasta julaista kehoitusta

kansalaisille", vastasi tohtori. "Sellaisen toimenpiteen kautta saisi

salaliitto vaan liian suuren merkityksen. Olisi pitänyt antaa tuo Fest

lääkärien hoitoon heti, kun hän viime kerralla jätti taloni. Hän

yksinään on vaarallinen. Hänen kannattajansa eivät itsessään merkitse

suuria. Mutta kapina voi aina tulla vaaralliseksi sellaisen miehen

ollessa johtajana, jossa, kuten Festissä, rohkeuteen ja persoonalliseen

voimaan yhdistyy jonkinlainen raaka kaunopuheisuus. Varovaisuuden vuoksi

olen antanut käskyn vangita salaliiton päämiehen ja viedä hänet varmaan

paikkaan lääkärin hoidettavaksi."

Minä en voinut tätä askelta hyväksyä, vaikka se olisikin tehonnut.

Minuun vaikutti epämiellyttävästi, ettei tahdottu kohdella valtiollista

vastustajaa avonaisesti sellaisena ja tehdä häntä vaarattomaksi, vaan

että taas tässäkin tapauksessa lörpöteltiin parannuslaitoksesta ja

lääkärin hoidosta. Katsoin kuitenkin tällä kertaa hyödyttömäksi esittää

mielipidettäni tällaisesta valtiollisten vastustajain kohtelusta ja

kysyin herra Leeteltä vain, olisiko hänellä joitakuita minuutteja aikaa

uhrata omille asioilleni. Katsoin velvollisuudekseni puhua nyt

avonaisesti Edithin isän kanssa.

Ystävällisesti, kuten aina, kääntyi tri Leete puoleeni ja pyysi minua,

jos ei minulla ollut mitään sitä vastaan, lykkäämään keskustelumme

seuraavaan aamuun.

Suostuin siihen.

Menimme ruokailuhuoneeseen ja istuuduimme pöytään. Rouva Leete oli

tuottanut keittolaitoksesta kevyen illallisen; mutta kellään ei ollut

ruokahalua. Olimme kaikki levottomia.

Tri Leete katsoi kelloaan.

"Festin pitäisi jo olla virkamiesten ja lääkärien hallussa", sanoi hän.

"Odotan vaan tietoa siitä."

Kun oli kulunut muutamia minuutteja levottomassa odotuksessa, kuulimme

kadulta melua. Suuri kansanjoukko täytti eteisen ja ruokailuhuoneen.

Etumaisena oli Fest, joka nähtävästi oli kestänyt kiivaan taistelun.

Hänen villainen paitansa oli revitty ja teurastuspiilusta, jota hän piti

oikeassa kädessään, tippui verta.

"Tässä olen taas, tri Leete", huusi hän mahtavalla, hiukan käheällä

äänellään. "Olen teitä varoittanut ja sanonut teille, etten enää koskaan

astuisi taloonne ystävänä. Ja koska te, kirottu vanha teeskentelevä

tyranni, olette antaneet käskyn sulkea minut, terveen ihmisen,

houruinhuoneeseen, olen minä päättänyt, että teidän vielä tänä iltana

pitää kuolla. Bostonin kansa pitää vapautettaman teidän

hirmuvallastanne."

Minä sieppasin veitsen ja astuin tri Leeten sivulle, valmiina

suojelemaan häntä ruumiillani.

Mutta tässä silmänräpäyksessä väkijoukon huomio kiintyi Forestiin, joka

tunkeutui joukon läpi, hyppäsi ruokapöydälle ja hetkeäkään odottamatta

huusi: "Te kaikki tunnette minut ja tiedätte, että olen tämän miehen

vihollinen." Samalla hän osotti tri Leeteä. "Kun en tahtonut puolustaa

viheliäistä hallitustamme, erotettiin minut professorinpaikastani ja tri

Leete oli se, joka osotti minulle renginpaikan yliopistossa."

"Sepä on aivan tuon kurjan ukkorähjän tapaista", huusi eräs

likaisennäköinen mies.

"Senvuoksi sanon: Alas hallitus, joka tahtoo kuristaa puhevapauden!"

puhui Forest edelleen. "Alas hirmuvalta! Mutta älkäämme teurastako tätä

vaivaista vanhaa syntistä. On arvotonta meidän kaltaisille voimakkaille,

aseellisille miehille, aivan sopimatonta, tappaa aseeton, vanha ihminen.

Sulkekaamme hänet samaan hulluinhuoneeseen, johon hän tahtoi lähettää

ystävämme Festin."

"Niin! Aivan oikein! Sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen!" mylvivät

radikaalit.

Oli selvää, että Forest koetti pelastaa tri Leeten henkeä. Katseeni

sattui Edithiin. Hän oli kuolonkalpea, mutta tyven. Hän oli kietonut

vasemman käsivartensa isänsä ympäri ja hänen katseensa kohtasi minun

katseeni ystävällisenä, kuten aina. Onnettomuudeksi huomasi Fest tämän

Edithin katseen ja hänen mustasukkaisuutensa purkausi uudella vimmalla

esiin.

"Te kirotut narrit", huusi hän kiukusta melkein tukehtuneella äänellä.

"Ettekö huomaa, että Forest koettaa pelastaa tuon kavalan ja vaarallisen

vanhan tyrannin hengen? Mutta sen ei pidä häneltä onnistuman. Osanani

saaliista vaadin Leeten henkeä ja hänen elävän tyttärensä."

"Tee, mitä tahdot, Bob", huusivat jotkut joukosta.

"Jättäkää tämä talo, Forest", käski Robert Fest. "Minulla ei ole mitään

vihaa teitä vastaan. Mutta jos astutte tielleni, saatte kantaa

seuraukset."

"Niin kauan kun minä elän, ette tässä talossa murhaa tätä miestä",

vastasi Forest. "Teidän pitäisi hävetä, Fest! Teidän käytöksenne ei ole

kunniallisen miehen arvolle sopiva."

"Vaiti, narri", huusi Fest raivoissaan. "Tuo teeskentelevä lurjus Leete

on jo kyllin kauan pitänyt kansaa orjuudessa. Hänen täytyy kuolla, ja

jollet sinä väisty matkaasi, saat seurata häntä helvettiin."

Vimma, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, valtasi minut.

"Mitä on tämä vanha mies tehnyt, herättääkseen verenhimoasi, sinä kehno,

tunnoton pelkuri", huudahdin, hyökäten Festiä kohti, pistääkseni

veitseni hänen rintaansa. Mutta tusina käsiä teki minut aseettomaksi,

samalla kun Fest käski:

"Pistäkää tuo riemuvanhus säkkiin ja viskatkaa hänet mereen. Vaikka en

olekaan professorin silmissä kunniallinen mies, pidän kuitenkin sanani

ja olen tuolle esiinkaivetulle kummitukselle luvannut, että upotan hänet

kuin koiranpenikan, jos hän vielä kerran juoksee jalkoihini."

Hän kohotti verisen kirveensä ja astui tri Leeteä kohti, joka seisoi

liikkumattomana paikallaan, harmaat silmänsä suunnattuina raakaan

vihamieheensä.

Vielä kerran koetti Forest pelastaa vanhan herran henkeä, asettumalla

tämän eteen; mutta eräs mies, jolla oli siivoton parta ja pienet,

eläimellisesti kiiluvat silmät, iski pitkän veitsen uskollisen Forestin

rintaan. Sanoen: "Me olemme kuitit, Leete", hän vaipui maahan.

Edith taisteli kahden miehen kanssa, jotka koettivat häntä erottaa

isästään, kun Festin teurastuskirves putosi tri Leeten harmaaseen

päähän.

Sanaakaan sanomatta hän kuolleena vaipui lattialle.

Edith parkaisi äänekkäästi ja meni tainnoksiin. Fest otti hänet hänen

isänsä verellä tahrattuihin käsivarsiinsa.

"Hän kieltäytyi tulemasta vaimokseni", sanoi hän, irvistäen samalla

kertaa raa'asti ja ilkeästi. "Nyt hän on minun, ilman tyhmiä

avioliittomenoja."

Ja astuessaan Edithiä pois kantaen ovea kohti huusi hän kumppaneilleen:

"Pojat, lyökää kuoliaaksi kaikki hallituksen ystävät! Tunnin päästä

tapaan teidät raatihuoneella."

Tein viimeisen, epätoivoisen ponnistuksen, ravistaakseni päältäni

miehiä, jotka minua pitelivät kiinni ja -- heräsin 31 p:nä toukokuuta v.

1887 omassa vuoteessani. Vieressäni olivat eräs lääkäri ja palvelijani

Sawyer, jotka pitkän aikaa olivat turhaan koettaneet saada minua

heräämään syvästä, mesmeristin aiheuttamasta unesta.

Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin ajatuskykyni palasi; mutta sitte

syvä huokaus teki ahdistuksestani lopun.

Salaman nopeudella kulkivat hauskan ja samalla kuitenkin kauhean uneni

yksityiskohdat silmieni ohi. Uudelleen punnitsin mielessäni niitä

perusteita, jotka tri Leete ja Forest olivat mielipiteittensä

puolustukseksi esittäneet, ja tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi

tietäessäni, että elin 19:nnellä vuosisadalla enkä kommunistisessa

yhteiskunnassa, joka minusta tuntui jättiläiskokoiselta kuritushuoneelta

rangaistusvankien kapinan-aattona.

"Mieluummin tahdon kuitenkin tehdä vapaudessa raskasta työtä, kun joka

päivä vankilankaltaisessa yhteiskunnassa olla muutamia tunteja enemmän

joutilaana", sanoin ajatuksiin vaipuneena itsekseni. "_Sillä työ ei ole

mikään onnettomuus._ Ja ennenkuin taivun kommunistisen orjuuden

alaiseksi, tahdon mieluummin toimia muutamia vuosia kauemmin ja

kieltäytyä muutamista elämän mukavuuksista. Useimmat nautinnot, joita

tavoitamme, näyttävät sitäpaitsi haluttavimmilta niin kauan, kun meillä

ei niitä ole. Kun olemme saavuttaneet, mitä olemme tavoittaneet, ja sen

nautintoon tottuneet, kadottaa se melkein aina kaiken viehätyksensä."

Päätin vastaisuudessa uhrata paraat voimani kaiken sen edistämiseksi,

minkä täytyy olla ihmiskunnalle onneksi, mutta ennen kaikkea kehoittaa

tyytyväisyyteen, joka on inhimillisen onnen ainoa luotettava perusta.

Onnellisuushan ei suinkaan riipu niin paljoa hyvinvoinnista, kuin moni

luulee: niin, todellisuudessa maine ja rikkaus liiankin usein hävittävät

onnellisuuden. Tunnemmeko itsemme onnellisiksi vai emmekö, riippuu

suureksi osaksi elämänkatsomuksestamme.

Kommunistinen yhteiskunta vuonna 2000 Jatkoa ja vastaus Edward Bellamyn romaaniin "Vuonna 2000" · 第 8 / 8 题