Kun olin jättänyt herra Forestin viimeisen keskustelumme jälkeen, olin
osittain hänen selitystensä, osittain omien havaintojeni kautta tullut
vakuutetuksi siitä, että kommunismi ei ollut, niinkuin tri Leete väitti,
perustanut inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotista valtakuntaa, vaan
päinvastoin monessa suhteessa vienyt ihmiskuntaa alaspäin!
Minulle oli selvää, että minun täytyi suoraan kertoa tri Leetelle
kantani muutos ja jättää opettajatoimeni Shawmut-Collegessa, huolimatta
välttämättömistä huonoista seurauksista.
Tri Leete oli kohdellut minua mitä suurimmalla hyvyydellä. Olin varma
siitä, että rakastettava isäntäni olisi minulle suonut ystävyytensä
siinä tapauksessa, etten heti alusta olisi kommunismiin innostunut. Hän
olisi varmaan sietänyt toisia mielipiteitä, kunhan en vain olisi
julkisesti ryhtynyt hallitusta vastustamaan. Ehkä hän olisi suostunut
liittoonikin Edithin kanssa. Mutta nyt olivat asiat vallan toisin.
Mielipiteitteni muutos oli varmaan tuntuva tri Leetestä peräti
vastenmieliseltä. Hän oli minua suosittanut miehenä, joka oli
erikoisesti sopiva Forestin seuraajaksi 19:nnen vuosisadan historian
professorina. Nimitykseni oli kokonaan hänen suosituksensa ansio ja
kommunismista luopumiseni täytyi ehdottomasti vahingoittaa tri Leeten
arvoa kansalaisten silmissä. En epäillytkään, että tämä koskisi syvästi
isäntääni. Olihan äkillinen mielipiteitteni vaihdos
yhteiskuntajärjestykseen näin seuraus siitä, etten tuntenut
kansantaloudellisia ja yhteiskunnallisia oppeja ja kokemuksia. Siitä
huolimatta täytyi luopumiseni vahingoittaa minua suuresti tri Leeten
perheessä ja valtiollisissa piireissä. Eikö minua täytynyt katsoa
pintapuoliseksi, mitättömäksi ja kiittämättömäksi ihmiseksi, joka en
ainoastaan ollut muutamassa viikossa muuttunut omaisuuden yhteyden
innokkaasta puolustajasta tämän opin jyrkäksi vastustajaksi, vaan myös
käytöksellään saattanut hyväntahtoisen ystävänsä sangen kiusalliseen
asemaan?
Ja mitä oli Edith ajatteleva mielenmuutoksestani ja luopumuksestani
professorin virasta? Hän rakasti ja kunnioitti isäänsä. Tulisiko hänen
nuori taipumuksensa tässä vaikeassa taistelussa osottautumaan
elinvoimaiseksi? Sokean ihastukseni uuteen asiain järjestykseen oli
hallituksen sanomalehdistö tehnyt koko maalle tunnetuksi. Luopumiseni
tästä opista heti sen jälkeen, kun lähemmin olin tutustunut siihen ja
sen toimeenpanemisen seurauksiin, asetti hallituksen äänenkannattajat
sangen kiusalliseen, melkeinpä naurettavaan asemaan. Oli arvattavaa,
että minua kohdeltaisiin periaatteettomana kansan villitsijänä, ehkäpä
vaarallisena roistonakin. Luonnollisesti voin odottaa, että minut
pistettäisiin jonkin kolmannen luokan toiseen asteeseen ja minulle
määrättäisiin mahdollisimman epämiellyttävä työ, mitä keksiä voi, --
jollei minua vaan teljettäisi suoraa päätä houruinhuoneeseen. Voisinko
enää ajatellakaan vaatia Edith Leeteä, joka oli kasvanut arvossapidetyn
isänsä kodissa kuin kukkanen hyvin hoidetussa puutarhassa, jakamaan
kohtalonsa miehen kanssa, jota ihmisten täytyi pitää joko heikkopäisenä
lavertelijana tai periaatteettomana teeskentelijänä, jolle paikka
kolmannen luokan toisessa asteessa oikeastaan vielä oli aivan liian
hyvä.
Pelko, että kadottaisin Edithin rakkauden, työnsi joksikin aikaa kaikki
muut ajatukseni syrjään; sillä Edith Leetessä rakastin Edith Bartlettia
ja ajatus, että Edith voisi minusta luopua, painoi kuin alppivuori
sydäntäni. En koskaan eläissäni ollut tuntenut itseäni niin toivottoman
kurjaksi, kuin kulkiessani tri Leeten taloa kohti viimeisen keskusteluni
jälkeen herra Forestin kanssa.
Silmänräpäyksen punnitsin mielessäni ajatusta lopettaa kurja, toivoton
elämäni omalla kädelläni; mutta sitte päätin kestää kohtaloni kuin mies.
Astuin siis tri Leeten taloa kohti, lujasti päättäneenä sanoa
ystävilleni suoraan totuuden ja tehdä velvollisuuteni kunniallisena
miehenä.
Tapasin tri Leeten, joka aina muulloin oli ystävällinen ja tyven,
kiihoittuneessa mielentilassa. Hänen katseensa oli huolestunut ja
samalla uhkaava. Ennenkuin ehdin häntä puhutella, pysähtyi hän huoneen
läpi kulkiessaan eteeni ja sanoi:
"Olen saanut luotettavan tiedon, että yhteinen ystävämme Fest tahtoo
nostaa radikaalit kapinaan. Viimeisinä päivinä on pidetty useampia
salaisia kokouksia ja minä tiedän, että Festillä on aikomus alkaa kapina
täällä Bostonissa."
"Kuinka aiotte tehdä tyhjäksi hänen yrityksensä?" kysyin minä. "Aiotteko
kutsua kokoon kansalaiset ja antaa vangita salaliittolaiset? Olen
kaikissa tapauksissa käytettävissänne", lisäsin, iloissani, että voin
isäntääni palvella ainakin radikaaleja vastaan. Sillä minä inhosin
heidän oppejaan vielä enemmän kuin heidän johtajiaan.
"Epäilen, tokko on valtiollisesti viisasta julaista kehoitusta
kansalaisille", vastasi tohtori. "Sellaisen toimenpiteen kautta saisi
salaliitto vaan liian suuren merkityksen. Olisi pitänyt antaa tuo Fest
lääkärien hoitoon heti, kun hän viime kerralla jätti taloni. Hän
yksinään on vaarallinen. Hänen kannattajansa eivät itsessään merkitse
suuria. Mutta kapina voi aina tulla vaaralliseksi sellaisen miehen
ollessa johtajana, jossa, kuten Festissä, rohkeuteen ja persoonalliseen
voimaan yhdistyy jonkinlainen raaka kaunopuheisuus. Varovaisuuden vuoksi
olen antanut käskyn vangita salaliiton päämiehen ja viedä hänet varmaan
paikkaan lääkärin hoidettavaksi."
Minä en voinut tätä askelta hyväksyä, vaikka se olisikin tehonnut.
Minuun vaikutti epämiellyttävästi, ettei tahdottu kohdella valtiollista
vastustajaa avonaisesti sellaisena ja tehdä häntä vaarattomaksi, vaan
että taas tässäkin tapauksessa lörpöteltiin parannuslaitoksesta ja
lääkärin hoidosta. Katsoin kuitenkin tällä kertaa hyödyttömäksi esittää
mielipidettäni tällaisesta valtiollisten vastustajain kohtelusta ja
kysyin herra Leeteltä vain, olisiko hänellä joitakuita minuutteja aikaa
uhrata omille asioilleni. Katsoin velvollisuudekseni puhua nyt
avonaisesti Edithin isän kanssa.
Ystävällisesti, kuten aina, kääntyi tri Leete puoleeni ja pyysi minua,
jos ei minulla ollut mitään sitä vastaan, lykkäämään keskustelumme
seuraavaan aamuun.
Suostuin siihen.
Menimme ruokailuhuoneeseen ja istuuduimme pöytään. Rouva Leete oli
tuottanut keittolaitoksesta kevyen illallisen; mutta kellään ei ollut
ruokahalua. Olimme kaikki levottomia.
Tri Leete katsoi kelloaan.
"Festin pitäisi jo olla virkamiesten ja lääkärien hallussa", sanoi hän.
"Odotan vaan tietoa siitä."
Kun oli kulunut muutamia minuutteja levottomassa odotuksessa, kuulimme
kadulta melua. Suuri kansanjoukko täytti eteisen ja ruokailuhuoneen.
Etumaisena oli Fest, joka nähtävästi oli kestänyt kiivaan taistelun.
Hänen villainen paitansa oli revitty ja teurastuspiilusta, jota hän piti
oikeassa kädessään, tippui verta.
"Tässä olen taas, tri Leete", huusi hän mahtavalla, hiukan käheällä
äänellään. "Olen teitä varoittanut ja sanonut teille, etten enää koskaan
astuisi taloonne ystävänä. Ja koska te, kirottu vanha teeskentelevä
tyranni, olette antaneet käskyn sulkea minut, terveen ihmisen,
houruinhuoneeseen, olen minä päättänyt, että teidän vielä tänä iltana
pitää kuolla. Bostonin kansa pitää vapautettaman teidän
hirmuvallastanne."
Minä sieppasin veitsen ja astuin tri Leeten sivulle, valmiina
suojelemaan häntä ruumiillani.
Mutta tässä silmänräpäyksessä väkijoukon huomio kiintyi Forestiin, joka
tunkeutui joukon läpi, hyppäsi ruokapöydälle ja hetkeäkään odottamatta
huusi: "Te kaikki tunnette minut ja tiedätte, että olen tämän miehen
vihollinen." Samalla hän osotti tri Leeteä. "Kun en tahtonut puolustaa
viheliäistä hallitustamme, erotettiin minut professorinpaikastani ja tri
Leete oli se, joka osotti minulle renginpaikan yliopistossa."
"Sepä on aivan tuon kurjan ukkorähjän tapaista", huusi eräs
likaisennäköinen mies.
"Senvuoksi sanon: Alas hallitus, joka tahtoo kuristaa puhevapauden!"
puhui Forest edelleen. "Alas hirmuvalta! Mutta älkäämme teurastako tätä
vaivaista vanhaa syntistä. On arvotonta meidän kaltaisille voimakkaille,
aseellisille miehille, aivan sopimatonta, tappaa aseeton, vanha ihminen.
Sulkekaamme hänet samaan hulluinhuoneeseen, johon hän tahtoi lähettää
ystävämme Festin."
"Niin! Aivan oikein! Sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen!" mylvivät
radikaalit.
Oli selvää, että Forest koetti pelastaa tri Leeten henkeä. Katseeni
sattui Edithiin. Hän oli kuolonkalpea, mutta tyven. Hän oli kietonut
vasemman käsivartensa isänsä ympäri ja hänen katseensa kohtasi minun
katseeni ystävällisenä, kuten aina. Onnettomuudeksi huomasi Fest tämän
Edithin katseen ja hänen mustasukkaisuutensa purkausi uudella vimmalla
esiin.
"Te kirotut narrit", huusi hän kiukusta melkein tukehtuneella äänellä.
"Ettekö huomaa, että Forest koettaa pelastaa tuon kavalan ja vaarallisen
vanhan tyrannin hengen? Mutta sen ei pidä häneltä onnistuman. Osanani
saaliista vaadin Leeten henkeä ja hänen elävän tyttärensä."
"Tee, mitä tahdot, Bob", huusivat jotkut joukosta.
"Jättäkää tämä talo, Forest", käski Robert Fest. "Minulla ei ole mitään
vihaa teitä vastaan. Mutta jos astutte tielleni, saatte kantaa
seuraukset."
"Niin kauan kun minä elän, ette tässä talossa murhaa tätä miestä",
vastasi Forest. "Teidän pitäisi hävetä, Fest! Teidän käytöksenne ei ole
kunniallisen miehen arvolle sopiva."
"Vaiti, narri", huusi Fest raivoissaan. "Tuo teeskentelevä lurjus Leete
on jo kyllin kauan pitänyt kansaa orjuudessa. Hänen täytyy kuolla, ja
jollet sinä väisty matkaasi, saat seurata häntä helvettiin."
Vimma, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, valtasi minut.
"Mitä on tämä vanha mies tehnyt, herättääkseen verenhimoasi, sinä kehno,
tunnoton pelkuri", huudahdin, hyökäten Festiä kohti, pistääkseni
veitseni hänen rintaansa. Mutta tusina käsiä teki minut aseettomaksi,
samalla kun Fest käski:
"Pistäkää tuo riemuvanhus säkkiin ja viskatkaa hänet mereen. Vaikka en
olekaan professorin silmissä kunniallinen mies, pidän kuitenkin sanani
ja olen tuolle esiinkaivetulle kummitukselle luvannut, että upotan hänet
kuin koiranpenikan, jos hän vielä kerran juoksee jalkoihini."
Hän kohotti verisen kirveensä ja astui tri Leeteä kohti, joka seisoi
liikkumattomana paikallaan, harmaat silmänsä suunnattuina raakaan
vihamieheensä.
Vielä kerran koetti Forest pelastaa vanhan herran henkeä, asettumalla
tämän eteen; mutta eräs mies, jolla oli siivoton parta ja pienet,
eläimellisesti kiiluvat silmät, iski pitkän veitsen uskollisen Forestin
rintaan. Sanoen: "Me olemme kuitit, Leete", hän vaipui maahan.
Edith taisteli kahden miehen kanssa, jotka koettivat häntä erottaa
isästään, kun Festin teurastuskirves putosi tri Leeten harmaaseen
päähän.
Sanaakaan sanomatta hän kuolleena vaipui lattialle.
Edith parkaisi äänekkäästi ja meni tainnoksiin. Fest otti hänet hänen
isänsä verellä tahrattuihin käsivarsiinsa.
"Hän kieltäytyi tulemasta vaimokseni", sanoi hän, irvistäen samalla
kertaa raa'asti ja ilkeästi. "Nyt hän on minun, ilman tyhmiä
avioliittomenoja."
Ja astuessaan Edithiä pois kantaen ovea kohti huusi hän kumppaneilleen:
"Pojat, lyökää kuoliaaksi kaikki hallituksen ystävät! Tunnin päästä
tapaan teidät raatihuoneella."
Tein viimeisen, epätoivoisen ponnistuksen, ravistaakseni päältäni
miehiä, jotka minua pitelivät kiinni ja -- heräsin 31 p:nä toukokuuta v.
1887 omassa vuoteessani. Vieressäni olivat eräs lääkäri ja palvelijani
Sawyer, jotka pitkän aikaa olivat turhaan koettaneet saada minua
heräämään syvästä, mesmeristin aiheuttamasta unesta.
Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin ajatuskykyni palasi; mutta sitte
syvä huokaus teki ahdistuksestani lopun.
Salaman nopeudella kulkivat hauskan ja samalla kuitenkin kauhean uneni
yksityiskohdat silmieni ohi. Uudelleen punnitsin mielessäni niitä
perusteita, jotka tri Leete ja Forest olivat mielipiteittensä
puolustukseksi esittäneet, ja tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi
tietäessäni, että elin 19:nnellä vuosisadalla enkä kommunistisessa
yhteiskunnassa, joka minusta tuntui jättiläiskokoiselta kuritushuoneelta
rangaistusvankien kapinan-aattona.
"Mieluummin tahdon kuitenkin tehdä vapaudessa raskasta työtä, kun joka
päivä vankilankaltaisessa yhteiskunnassa olla muutamia tunteja enemmän
joutilaana", sanoin ajatuksiin vaipuneena itsekseni. "_Sillä työ ei ole
mikään onnettomuus._ Ja ennenkuin taivun kommunistisen orjuuden
alaiseksi, tahdon mieluummin toimia muutamia vuosia kauemmin ja
kieltäytyä muutamista elämän mukavuuksista. Useimmat nautinnot, joita
tavoitamme, näyttävät sitäpaitsi haluttavimmilta niin kauan, kun meillä
ei niitä ole. Kun olemme saavuttaneet, mitä olemme tavoittaneet, ja sen
nautintoon tottuneet, kadottaa se melkein aina kaiken viehätyksensä."
Päätin vastaisuudessa uhrata paraat voimani kaiken sen edistämiseksi,
minkä täytyy olla ihmiskunnalle onneksi, mutta ennen kaikkea kehoittaa
tyytyväisyyteen, joka on inhimillisen onnen ainoa luotettava perusta.
Onnellisuushan ei suinkaan riipu niin paljoa hyvinvoinnista, kuin moni
luulee: niin, todellisuudessa maine ja rikkaus liiankin usein hävittävät
onnellisuuden. Tunnemmeko itsemme onnellisiksi vai emmekö, riippuu
suureksi osaksi elämänkatsomuksestamme.