Kun ensi kertaa astuin Shawmut Opiston isoon saliin, jossa minun tuli
pitää luentoni, huomasin lähellä salin ovea noin 40 vuoden ikäisen
herran. Hän oli liian vanha, jotta olisin voinut häntä pitää
ylioppilaana, ja kun en ollut häntä nähnyt, kun tri Leete minulle
esitteli laitoksen professorit, olin jonkun verran utelias tietämään,
mistä syystä hän läsnäolollaan kunnioitti ensimäistä luentoani.
Sydämellinen vastaanotto, joka oli osakseni tullut professorien
puolelta, se tosiasia, että ylioppilaat täyttivät joka paikan salissa,
vaikuttivat minuun kannustavasti ja kun yliopiston johtaja tri White oli
muutamilla imartelevilla sanoilla esittänyt minut elävänä todistajana
19:nnen vuosisadan sivistyksestä, aloin luentoni mitä paraimmassa
mielentilassa.
Puheeni oli tietysti kokonaan niiden sanojen vaikutuksen alaisena, mitkä
tri Leete oli minulle lausunut 19:nnen ja 20:nnen vuosisadan eduista ja
varjopuolista toisiinsa verraten.
Minä selitin, että kuulijoiden ei pitänyt minulta odottaa mitään
yleiskatsausta kummankin vuosisadan sivistyksen omituisuuksista, ei
myöskään mitään nykyisen asiaintilan ylistystä. Minä tahdoin vaan
kosketella eräitä olosuhteita, joita voidaan pitää kummankin vuosisadan
tunnusmerkkeinä.
Yhdeksännentoista vuosisadan ajanhengen tunnusmerkkinä kuvailin
mieletöntä kilpailua. Tässä inhottavassa taistelussa täytyi ihmisen
"pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla
ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka
avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiaan, houkutella ihmisiä
ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei
olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja
pettää velkojiaan"[1], voidakseen elättää niitä, joiden elättäminen oli
heidän velvollisuutensa. Minä osotin, että 19:nnen vuosisadan lopulla
"on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat
mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut
kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisien käsistä riistetyllä
leivällä"[2]. Minä esitin, että tämä mieletön ja tuhoisa kilpailu aina
oli jäytänyt ihmisten henkeä ja ruumista ja että tämä kalvava kuume
vielä oli pahentunut täydellisen köyhtymisen alituisesta pelosta.
Epävarmuuden kummitus oli vainonnut 19:nnen vuosisadan ihmistä askel
askeleelta, se oli hänen kanssaan istunut pöydässä, hänen kanssaan
noussut vuoteeseen ja kuiskannut hänelle: "Tee sinä työtä kuinka paljon
tahansa, nouse ani varhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan, ole viekas
ryöväri tai rehellinen palvelija -- et sittenkään koskaan voi olla varma
asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla
köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa --
et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu
joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi tai ettei tyttäresi täydy
joskus myydä itseänsä leivän tähden."[3].
[1] S. 227, 228.
[2] S. 227.
[3] S. 264.
Sata kolmetoista vuotta sitte raatoivat ihmiset kuin orjat, kunnes
olivat näännyksissä, saamatta silti edes varmuutta siitä, etteivät
köyhdy tai kuole tuskallista nälkäkuolemaa. Tänään, siunatun
yhdeksännentoista vuosisadan lopussa, vaeltakoon ihmiskunta vapauden,
turvallisuuden, onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden ruusunhohtoisessa
valossa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan nuoriso nauttikoon etevissä
kouluissa erinomaista opetusta ja valitkoon kolmivuotisen oppiajan
päätettyään vapaasti alansa. Työarmeijassa palvellessaankin sallikoon
työajan lyhyys heidän edelleen kehittää henkistä sivistystään ja jääköön
heille kuitenkin enemmän lepoaikaa kuin sata vuotta sitte olisi katsottu
sopivaksi tehtaissa, maanviljelystyössä ja muilla toimialoilla.
Vapaina kaikista suruista, ollen täydellisesti sopusoinnussa toisten
ihmisten kanssa, ilman valtiollisten puolueiden häiritsevää vaikutusta,
omistaen rikkauksia, jommoisia kansain historia ei tunne, voisimme
todella sanoa: "Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohitse. Sen kesä on
tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä"[1].
[1] S. 240.
Minä olin puhunut innostuksella, niin, syvällä liikutuksella ja odotin
ainakin suosiollista vastaanottoa puheelleni. Mutta ainoastaan
yksityisiä ja kylmiä suosionosotuksia kuului, kun olin lopettanut
esitykseni. Tuskin neljäs osa salissa olevista ylioppilaista katsoi
vaivakseen osottaa yhtyvänsä esittämiini mielipiteisiin ja nämäkin
harvat näyttivät enemmän kohteliaisuudesta kuin sydämellisestä
myötämielisyydestä tuovan julki suosionsa. Tämä kylmä vastaanotto oli
minulle sellainen pettymys, etten ollut tarpeeksi rohkea heti
jättääkseni istuinpaikkaani ja mennäkseni ylioppilasjoukkion läpi näiden
poistuessa salista.
Olin senvuoksi jotain puuhailevinani pulpettini ääressä, kunnes kaikki
olivat lähteneet tiehensä, lukuun ottamatta herraa, joka
sisäänastuessani oli kiinnittänyt huomiotani. Hän jäi ovelle seisomaan,
silminnähtävästi odottaen poistumistani.
"Te kuulutte yliopistoon", kysyin minä, peittääkseni hämillisyyttäni.
"Kuulun toki", vastasi hän huulillaan keveä hymy, joka vaati minua
edelleen kyselemään.
"Arvattavasti minulla on ilo teissä oppia tuntemaan yksi herroista
virkaveljistäni", jatkoin minä. "Nimeni on West."
"Vielä kuukausi takaperin olin professori Forest, teidän edeltäjänne
19:nnen vuosisadan historian opettajana. Nyt olen yksi pedelleista[1] ja
esimieheni on ystävällisesti antanut minun hoidettavakseni juuri tämän
salin."
[1] Pedelleiksi sanotaan eräänlaisia yliopiston vahtimestareja. Suom.
muist.
Viime päivinä olin kuullut niin paljon uutta ja hämmästyttävää, etten
juuri vähästä hämmästynyt.
Mutta että yliopiston professorin toimeksi voitiin antaa saman salin
puhtaana pitäminen, jossa hän sitä ennen oli opettanut, se kaikui niin
uskomattomalta ja avasi omaan vastaiseen uraani nähden niin
epämiellyttäviä näköaloja, etten voinut salata hämmästystäni.
"Ja mikä on aiheuttanut tämän kummallisen paikanmuutoksen?" kysyin minä.
"Vertaillessani ihmiskunnan sivistystä ja tilaa vuonna 1900 ja vuonna
2000 tulin toisiin johtopäätöksiin kuin te", vastasi Forest.
"Ette kai toki tahtone väittää, että ihmisillä viime vuosisadan lopulla
oli paremmat olot kuin nykyisellä polvella?" kysyin minä, samalla
hämmästyneenä ja uteliaana.
"Se on tosiaankin minun mielipiteeni", sanoi Forest.
"Tämän omituisen katsantokannan voin selittää vain siten, että teillä ei
ole ollut tilaisuutta persoonallisesti tutkia oloja, jotka teistä
näyttävät niin kiitettäviltä", huudahdin.
"Minun täytyy tietysti myöntää, että olen oppini saanut kirjastoistamme
ja että te 19:nnen vuosisadan sivistystä koskevien mielipiteittenne
tueksi voitte vedota persoonalliseen kokemukseenne", vastasi Forest.
"Sitävastoin ette kai niin hyvin tunne asian nykyistä tilaa. Te olette
ammentaneet tietonne 20:nnestä vuosisadasta yhdestä ainoasta lähteestä,
ja tämä lähde on tri Leete. Minä voinen siis väittää, että minulla on
tarkemmat tiedot teidän aikanne sivistyksestä kuin teillä meidän
oloistamme, koska minä voin vedota useampiin todistajiin kuin te."
"Sitte ette hyväksy mielipiteitä, joita esitin luennossani?"
"Teidän esitelmänne julkaistaan epäilemättä kaikissa hallituksen
lehdissä, siis melkein kaikissa maan sanomalehdissä", vastasi Forest,
välttäen antamasta suoraa vastausta kysymykseeni.
"Te puhutte hallituksen lehdistä", kysyin ihmeissäni. "Onko
hallituksella sanomalehtiä ja tarvitseeko se äänenkannattajia?"
"Tietysti hallituksella on omat lehtensä. Ja on yhtä vaikeaa kuin
epämiellyttävää julkaista lehteä, joka hallitusta moittii tai vastustaa.
Meillä on senvuoksi hyvin vähän sellaisia lehtiä."
"Mutta sanoihan tri Leete minulle: "Meillä ei ole puolueita eikä
politikoitsijoita, ja vallanhimo ja lahjojenotto ovat sanoja, joilla on
nykyään vain historiallinen merkitys."[1]. Ja nyt te puhutte hallituksen
vastustajista ja heidän sanomalehdistään?" Tätä lausuessani ilmeni
epäilystä sekä äänessäni että katseissani, mutta herra Forest ei siitä
joutunut hämilleen.
[1] S. 48.
Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi sitte: "Suokaa anteeksi
iloisuuteni, mutta tri Leete on suuri leikinlaskija ja hän on aina
varma, että leikkipuheellaan saa kuulijakunnan nauramaan! Todellakin!
Tämäpä on verratonta! Olisinpa tahtonut nähdä hänen naamansa, kun hän
teille kertoi nämä ilmestykset."
Ja Forest puhkesi uudestaan nauramaan, niin että kyyneleet silmistä
tippuivat.
"Pyydän anteeksi, herra West", jatkoi herra Forest, kun hänen
iloisuuteensa vastasin vaitiololla. "Mutta te ymmärtäisitte kyllä minua
ja yhtyisitte todennäköisesti nauruuni, jos tuntisitte tri Leeten yhtä
hyvin kuin minä ja sitte kuulisitte hänen puhuvan politikoitsijoiden
puutteesta. Mutta tahdon tässä heti selittää", lisäsi herra Forest
rauhallisemmalla äänellä, "etten suinkaan halveksu tri Leeteä. Hän on
hiukan häikäilemätön kujeilija ja ovela politikoitsija; muutoin niin
hyvä mies, kuin meidän aikanamme suinkin on mahdollista."
"Tri Leete on politikoitsija?" kysyin uudelleen hämmästyen.
"Onpa kylläkin. Tri Leete on hallituspuolueen vaikutusvaltaisin johtaja
Bostonissa. Hänen vaikutustaan saan kiittää, että vielä olen yliopiston
kanssa tekemisissä."
Forest huomasi, etten käsittänyt tätä selitystä ja lisäsi sentähden:
"Kun minä, vertaillessani kummankin vuosisadan sivistystä, tulin siihen
johtopäätökseen, että kommunismi oli osoittautunut erehdykseksi, pantiin
minut syytteeseen opiskelevan nuorison viettelemisestä ja
turmelemisesta. Tuomio, tällaisissa tapauksissa tavallinen, kuului:
"houruinhuoneeseen suljettava." Sillä meidän vallanpitäjiemme mielestä
voi vain mielipuoli nousta parasta yhteiskuntajärjestystä vastaan, mikä
ihmiskunnalla milloinkaan on ollut. Tri Leete selitti kuitenkin, että
minun mielipuolisuuteni oli niin vaaratonta laatua, että sulkeminen
houruinhuoneeseen oli tarpeeton, samalla kun se tulisi kalliiksikin.
Minä voisin vielä ansaita ylläpitoni, toimittamalla helpompia töitä
yliopistorakennuksessa. Siten olisin professoreille ja ylioppilaille
elävänä varoituksena, että olisivat varovaisia puheissaan ja opeissaan."
"Ylioppilaat näyttävät olevan teidän mielipidettänne, sillä he ottivat
puheeni hyvin kylmästi vastaan", huomautin, kääntääkseni keskustelun
toisaalle ja estääkseni isäntäni ominaisuuksia enää joutumasta puheen
alaisiksi.
Forest'in läpitunkevat, harmaat silmät katselivat silmänräpäyksen ajan
omiini. Sitte hän sanoi ystävällisesti.
"Uskon, että olette puhuneet vakaumuksenne mukaan, herra West. Mutta
eikö teistä ole tuntunut, ettette ole tehneet oikeutta ajallenne ja
aikalaisillenne. Pakottiko kilpailu tosiaankin jokaisen pettämään
naapuriaan, nylkemään työmiehiään, kuristamaan velallisiaan ja
riistämään leivän toisen suusta? Olivatko tosiaankin teidän aikanne
useimmat ihmiset pettureita ja verenimijöitä? Olivatko kaikki työmiehet
orjia, jotka joka päivä tekivät työtä, kunnes nääntyivät?
Aikakauskirjoista ja historiallisista teoksista tiedän hyvin, että
suurten ammattiyhdistysten jäsenet teidän päivinänne usein tekivät
lakkoja, koska pitivät kahdeksaa tuntia työpäivänä ja kieltäytyivät
hyvää maksuakin vastaan tekemästä työtä 9 tai 10 tuntia. Siitä päättäen
teillä oli voimakas, ylpeä ja riippumaton työväenluokka, ja minusta on
melkein loukkaus sanoa heitä orjiksi. Ja mitä tyttöihin tulee, olen
lukenut valituksia siitä, että perheenemäntien teidän aikananne oli
hyvin vaikeata saada itselleen apulaista ja että keittäjättäret ja
palvelijattaret kykynsä mukaan saivat kahdesta viiteen dollariin
viikossa ynnä ruoan. Siveällä tytöllä ei siis ollut mitään syytä "myydä
itseään leivästä." Tosin ei teidänkään päivienne sivistys ollut
likimainkaan vioista vapaa. Itse asiassa ei mikään maan päällä ole
täydellistä. Mutta teidän kuvauksenne 19:nnen vuosisadan sivistyksestä
oli niin synkästi väritetty, että ylioppilaat, jotka hekin tietävät
jotain noiden päivien historiasta, eivät mitenkään voineet innostua
luennostanne. Se tuskin olisi voinut olla mahdollista jo siitäkin
syystä, että useat näistä nuorista miehistä eivät lähimainkaan niin
ehdottomasti ihaile nykyisiä oloja kuin te. Puhun aivan suoraan, herra
West, ja toivon että annatte anteeksi avomielisyyteni. Tahtoisin tehdä
teille palveluksen, kuvaamalla teille olojamme, laitoksiamme ja
ihmisiämme aivan sellaisina kuin ovat."
Hänen äänessään oli niin lämmin sävy ja hänen katseensa niin
ystävällinen, etten voinut olla poismennessäni puristamatta hänen
kättään, vaikkakin kaikki hänen sanansa olivat suunnatut ystäviäni ja
omia mielipiteitäni vastaan ja senvuoksi minuun koskivat. Menin
alakuloisena kotiin, mielessäni punniten niitä vastaväitteitä, joita
Forest oli esittänyt luentoani vastaan.
Tapasin tri Leete'n ja naiset yhdessä. Edith kysyi minulta, oliko
ensimäinen esiintymiseni professorina käynyt toivomusteni mukaan.
Periaatteeni on olla aina suora ja rehellinen. Minä kerroin sentähden
ystävilleni asiain menon, luentoni pääsisällyksen, kylmän vastaanoton,
jonka se sai osakseen, ja oman pettymykseni. Mainitsin myös, että herra
Forest oli arvostellut puhettani, ja myönsin, että hänen eroava
mielipiteensä oli oikeutettu sikäli, että olin väittänyt kaikissa
19:nnen vuosisadan ihmisissä olleen ne paheet, jotka kilpailu minun
aikanani oli kasvattanut ainoastaan yksityisissä. Sanoista, jotka Forest
oli lausunut tri Leete'stä, en luonnollisesti maininnut mitään.
Minun kertomukseni ei nähtävästi tehnyt tri Leete'en aivan mieluista
vaikutusta. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Arvelen, että
häikäilemätön kilpailu 19:nnen vuosisadan lopulla ehdottomasti
pienemmässä tai suuremmassa määrässä turmeli koko kansan -- useimmissa
tapauksissa suuremmassa määrässä. Senvuoksi pidän luentoanne
erinomaisena esityksenä johtavista periaatteista enkä luule, että teidän
olisi syytä tuumaakaan väistyä omaksumastanne kannasta. Kylmän
vastaanoton, jonka saitte osaksenne, ei tarvitse teitä huolestuttaa. Se
on Forest'in opettaja-ajan seurauksia. Hän on ylioppilaittemme päihin
kylvänyt väärät mielipiteensä, sokean kunnioituksensa vapaata kilpailua
ja vastenmielisyytensä asiain nykyistä järjestystä kohtaan. Teidän
tehtävänne on nyt selittää noille nuorille miehille kummankin
yhteiskuntajärjestyksen arvo toisiinsa verraten. Alinomaa koettamalla
johtaa ylioppilaita harhaan panee Forest kärsivällisyytemme lujalle
koetukselle. -- Onko hän teille maininnut olleensa teidän edeltäjänne?"
"Hän teki sen, kun häneltä kysyin, kuuluiko hän opettajistoon. Hän
sanoi, että hänet oli erotettu "kerettiläisyyden" tähden ja että hän saa
teitä kiittää siitä, että pääsi verrattain lievällä rangaistuksella."
"Forest'in tapa ei ole salata mielipiteitään, ja uskallan siis olettaa,
että hän on teille antanut kauniin kuvauksen tri Leete'stä", sanoi
isäntäni hymyillen.
Asiain sillä kannalla ollen oli minusta tarkoituksenmukaisinta toistaa
mielipiteet, jotka Forest oli lausunut tri Leete'stä, varsinkin kun ne
eivät olleet ilkimielisiä, vaan pikemmin imartelevia isännälleni. Voin
ehkä lisätä, että olin hiukan utelias kuulemaan, mitä tri Leete'llä oli
sanottavaa Forest'in väitteeseen, että hän oli politikoitsija ja
hallituspuolueen johtaja.
Sanoin siis: "Forest nauroi sydämellisesti, kun toistin sananne, ettei
teillä ole puolueita eikä politikoitsijoita. Hän sanoi teitä
leikinlaskijaksi, ovelaksi politikoitsijaksi, hallituspuolueen
johtajaksi ja kunnon mieheksi."
Tri Leete hymyili hiukan tuimasti, kun hän vastasi: "Se on
luonteentodistus, josta minun oikeastaan pitäisi olla ylpeä, koska sen
on lausunut morkkaajaksi muuttunut arvostelija. Mitä tulee Forest'in
väitteeseen, että olisin politikoitsija, voin siihen vaan vastata, etten
koskaan ole ollut missään virassa; ja se seikka, että hallitus
erikoistapauksissa kysyy neuvoani, ei kai tehne minua hallituspuolueen
johtajaksi, sillä se kunnia on tullut usein muidenkin kansalaisten
osaksi. Valtiollisia puolueita meillä ei ole. On tietysti muutamia
parantumattomia moittijoita, joita, niinkuin Forest'ia, on mahdoton
tyydyttää, ja joitakuita radikaalisia riitapukareita. Mutta heihin ei
panna paljon huomiota, kunhan vain eivät häiritse ihmisten rauhaa. Jos
he sen tekevät, lähetämme me heidät parannuslaitokseen, jossa heitä
hoidetaan sopivalla tavalla."
Vaikka viimeiset sanat lausuttiinkin tavallisella kevyellä
keskustelusävyllä, tekivät ne kuitenkin minuun syvän vaikutuksen. "Jos
he sen tekevät, lähetämme me heidät parannuslaitokseen, jossa heitä
hoidetaan sopivalla tavalla." Eikö tämä todistanut oikeaksi Forest'in
väitettä, että ne, jotka uskalsivat vastustaa kommunismia, melkein aina
tuomittiin suljettaviksi houruinhuoneeseen.
Epämieluisat ajatukseni keskeytti Edithin hempeä ääni: "Minä arvelen,
rakas isä", sanoi hän, "että herra Forest on yhtä kunniallinen kuin
hyväätarkoittavakin mies, ja hänen pitäisi sallia lausua ajatuksensa,
vaikkapa ne olisivat vääriä tai omituisiakin. Ylioppilaat epäilemättä
lopuksi huomaavat, että meidän yhteiskuntajärjestyksemme on niin hyvä
kuin se olla voi. Sitäpaitsi on huvittavaa kuulla joskus toisiakin
mielipiteitä."
Isällisellä hellyydellä laski tri Leete oikean kätensä Edithin runsaille
kiharoille ja sanoi: "Naiset Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n hovissa
pitivät myös erittäin huvittavina mielipiteitä, jotka aiheuttivat
vallankumouksen ja maksoivat monille "huvitetuista" naisista ja
herroista heidän päänsä, jotka giljotiini katkaisi. -- Ajatukset ovat
tulikipunoita, jotka helposti voivat aiheuttaa tulipalon, jollei niitä
tarkasti valvota."