XIV.

Kylänmiehiä oli kokoontunut Riitaluhdan kamariin. Itse Esa, Kirsin

Malakias, Sumun Heikki, Heikkilän Ville ja Napamäki. Kirkosta tultua

oli saatu uusi Jobin posti. Kylän parhain viinankeittäjä, Tappurainen,

oli joutunut tehtaineen keskellä kirkonaikaa nuuskijain käsiin. Tehdas

oli hävitetty, 75 litraa viinaa, samoin suuri määrä ainaa. Miehet

olivat jo tottuneet pitemmän aikaa elämään tehtaan ja varaston

menettämismahdollisuuden epätiedossa, niin että vahinko ei sellaisenaan

aivan erikoisesti harmittanut muita kuin Sumun Heikkiä, joka oli

rikkain ja lihavin ja itarin, eikä ollut eläissään tottunut

luovuttamaan penniäkään hyppysistään tuntematta jonkun aikaa

jälkeenpäinkin epäilystä, että oli antanut vetää itseään nenästä.

Vaan tässä oli jotain muuta. Tappurainen oli parhain heidän

keittäjistään. Mutta mies oli suuri lurjus ja ennakolta laskematon. Jos

hän ottaa kurit päälleen, niin selittää ja paljastaa koko osuuskunnan

ja joudutaan kaikin vastaamaan. Tähän asti oli mennytkin hyvin.

Keittäjäin kanssa oli ollut sopimus, että jos kiinni joutuvat ja

sakkoihin ja linnaan, niin isännät maksavat sakot ja elättävät perheet

vankeusaikana. Eikä sellaista ollut vielä sattunut kuin yhden kerran.

Niin hyvin oli onnestanut. Viinaa oli keitetty ja pysytty sillä hyvissä

taskurahoissa. Mutta tämä Tappurainen oli juonikkomies. Nyt pitäisi

saada sitä vielä yli puhua, ettei vain seota heitä asiaan. Luvata

vaikka jotain erityistä lisäkorvausta.

-- Ei se mitään tarvitse, on saanut osansa ja hyvän palkan, muistutti

ehdotusta vastaan Sumu.

-- Maksaisi hänelle, perhanalle, ainakin lupaisi, myönteli Napamäki.

-- Kyllä tämä on sellaista kauppaa, jossa komplotin jäsenten täytyy

myös _täyttää_ lupauksensa, sanoi Heikkilä ja naurahti.

-- Se siinä onkin, olla niiden _kaikellaisten_ kanssa komplotissa!

tuskitteli Sumu tukkaansa kynsien. -- Mutta mistä niitä ottaa

luotettavia tähän aikaan?

Esan suu meni nauruun.

-- Luotettavia lainrikkojia, virkkoi.

Sumu kiivastui:

-- Niin, mutta eihän se sellainen mikään laki?... Piruko sitä pitää,

enempää kuin sitäkään, joka käskee grammottain punnita leivän isännälle

ja emännällekin?

Sumu katsoi tutkien vuorotellen jokaisen naamaan. Jatkoi:

-- Kuka niitä sellaisia lakia tottelee? Mitä siihen kenenkään tulee

syönkö minä vai juonko ja paljoko vai vähän, kun se on mun omaa

ruistani? Ja tätä hallituksen huushollaamista tämän viinan kanssa, sitä

en minä ole ikänä ymmärtänyt muuksi kuin herrain juonitteluksi. Ensin

ne ottivat viinankeittoluvan talonpojilta ja antoivat porvareille. Nyt

muka kielletään kokonaan, mutta herrat vedättävät valtion laivoilla

ulkomailta ja juovat niinkuin ennenkin.

-- Entä apteekkarit ja tohtorit! huudahti Esa, ottaen piipun suustaan,

että voi paremmin sanoa. -- Tämäkin meidän apteekkari... voi pentelettä

kun on rikastunut tentunkaupalla.

-- Ja tohtori, huomautti Heikkilä matalalla äänellään ja katsoi

kulmainsa alta Esaa.

-- Niin, sanoi Esa, alentaen ääntään kuiskaavaksi. -- Joka

spriireseptistä ottaa kymmenen markkaa ja ilman tautia kysymättä antaa

niin paljo kuin vain miehet pyytävät. Kuinka ei lääkäriä ja apteekkaria

sakoteta ja linnaan tuomita, kun muita tuomitaan?

Hän pani leukansa kysyvästi pitkälleen ja tutki silmillään jokaista

seuran jäsentä vuorotellen.

Napamäki mörähti:

-- Eikä niistä edes sanomalehtiin kirjoiteta.

-- Niin, kun ei edes se Peetarin häjy suutari, sosialisti, ihmetteli

Esa.

-- Bolsevikki se nyt on, selitti Napamäki.

-- Noo polse- eli menseviikki, sitä pirummin sopisi sellaisen. Vai eikö

ne nekään vihaa herroja niinkuin meitä talonpoikia? kysyi Esa.

-- Ee-ei tokikaan, selitti Sumu. -- Molemmathan ne ovat meidän

niskassa, jotta me elättäisimme heitä.

Alempi huulensa ulottui pitkälle ylähuulen ylitse, kun hän nauroi

hartaasti, katkeruuden säteillessä silmistä ja lihavan ruumiin

hyllyessä.

-- Halvalla, mörähti taas Napamäki.

-- Halvalla, niin, sepä se! totesi Sumu jatkaen: -- Ennen ei niille

kelvannut meidän kasvattama ruisleiväksi, kun saivat Saksan ja Amerikan

nisut. Nyt kun sitä ei saada, nyt kelpaa meidän ruis. Hintaa emme

kuitenkaan saa määrätä me, vaan he ja hallitus, ja halvan jos halvan.

Mutta menepäs pyytämään lääkäriltä voidelappua, apteekkarilta

sormipullollista troppia, tahi Peetarin suutarilta puolipohjia

kenkiisi, itse he määräävät hinnan ja sellaisen hinnan että oikein

hävettää... tphyi lempo sentään!

-- Kyllähän tuota, mekin nyt olemme saaneet, tuota, hintoja, yritti

Heikkilä ja katsoi kulmainsa alta ikäänkuin leikillään moittien Sumuun.

Tämän alahuuli työntyi entistä pitemmälle, ja ylähuuli vetäysi sisään

ja ylöspäin paljastaen ruskeat ja harventuneet hammasrivijäännökset.

-- Sinäkin! Oletko nyt sitte niin rikastunut, ettet enemmälle

kartanollasi sijaa löydä? Sumu sanoi sen kiivaudella ja sydämen

pohjasta. Mutta kun toiset rupesivat nauramaan, lievensi hänkin, silmä

alkoi hymyillä, kun ruskea hammasrivi vielä uhkaavasti irvisti.

Esa käänsi asian nyt oikealle tolalleen, kysymykseen, jota varten oli

kokoonnuttu, nim. sanomalehtikirjoitukseen ja sen kirjoittajaan. Kaikki

eivät olleet kirjoitusta nähneet ja Esan piti se sen vuoksi lukea.

Se oli "Kirje Takamäenkyliltä" ja sanottiin siinä m.m.

"Se ei ole ollenkaan kumma, jos viinateollisuus täällä niin rauhassa

saa kukoistaa, kun melkein kaikki kylän isännät ovat samassa juonessa.

En tiedä varmaan, mutta niin kerrotaan, että heidän keskuudessaan on

suuri viinankeitto-osuuskunta, jolle kukin luovuttaa viljaa heidän

keskenään sopimasta hinnasta. Viinankeittäjille on taattu, että jos

kiinni joutuvat, niin perheitten elatus maksetaan linnassaolo-ajalta ja

sakot ja vielä korvausta. Ja mökkiläiset ovatkin ottaneet niin

ammatikseen viinan keittämisen ja kauppaamisen, ettei kukaan enää tahdo

muihin töihin joutaakaan. Ikävintä on vielä se, etteivät asianomaiset

viranomaiset tartu asiaan, vaikka heille on ilmoitettu monta kertaa.

Mutta tätä ei sovi ihmetellä, kun kerrotaan että nimismies saa

Takamäestä joka viikko pontikkalekkerin omiin tarpeisiinsa. Koko

Takamäen kylä on tullut niin huonomaineiseksi, että on ihmisiä, jotka

sanovat, että ne saisi kaikki miehet ja ison osan akkojakin kulettaa

linnaan näistä viinarikoksista. Juoppous on kasvanut niin, että

juoppohulluus on muuttumassa oikein vasituiseksi Takamäen taudiksi."

Alkoi kuulua murinaa joka taholta. Esa pysähtyi.

-- Katos vietävätä, kuinka kovin hävyttömästi.

-- Jopa likaa opettaja pesänsä.

-- Opettajako tämän sitte...?

-- Opettajapa tietenkin. Mutta kun oikein tuosta taudistakin. Eihän

ihminen itse tautiansa.

Malakias sekaantui asiaan myöskin:

-- Minua se vissiin sillä juoppohulluustaudilla?

Hänen poskensa punottivat. Suu yritti hymyyn, silmästä pilkisti

suuttumus.

-- Ja valehtelee vielä, kiivaili Sumu. -- Jos nyt on yksi vähän

sairastellut, niin eihän täällä ketään muuta? Ja se yksikin on nyt

terve kuin pukki, näkyy olevan, eikä kuulu maistavankaan. Siitä pitää

vastata. Kirjoita sinä Esa ja hauku.

-- Ei, sanoi Esa. -- Ei se sillä ole hyvä. Tämän kirjoituksen vuoksi

nyt jo on hävitetty paras kyyneltehdas. Nimismiestä on julkisesti

vaadittu käymään kimppuumme eikä hän uskalla olla tulematta. Tähän

kylään on tullut piru miehekseen. Saatte nähdä, että jos hän saa täällä

olla, niin muutaman viikon päästä ei Takamäen kuusenjuuri enää heru

teille tippaakaan ja moni meistä on sakotettu ja kylä häväisty.

Esa hengähti. Suuttumus, joka hänen puhuessaan aste asteelta nousi,

salpasi jo hengitystä. Puukonarpi poskessa oli alkanut punottaa. Toiset

kuultelivat vaieten mihin ehdotukseen Esan puhe päättyisi. Hän jatkoi:

-- Kun Jumala panee meille taudin, emme saa enää sairastaakaan rauhassa

kodeissamme, vaan meidän kipumme vedetään sanomalehtien palstoille,

meiltä viedään kotirauha ja kunnia.

Joukko mumisi ja murisi ja alkoi vähitellen tajuta mistä on kysymys.

Mikä vaihtoi hermostuneesti polvea toisen päälle, kuka kynsäsi päätä,

ken sylkäsi.

Esa jatkoi:

-- Tämä kylä on ollut aina kuuluisa yksimielisyydestään. Kylän asioita

ei ole juoruttu mihinkään. Ja täällä on ollut niin siivoa elämää että

papitkin ovat kehuneet. Mutta nyt tulee tänne muka lasten opettaja,

joka alkaa kellottaa kylän asioita koko maailmalle.

-- Panee pois sen sellaisen! örähti Napamäki. -- Pois!

Sumu oli asiassa mukana:

-- Niin, pannaan juutas pois, meidän vallassahan se on, pinnisti mies

kiinteästi kurkustaan kitisten.

-- Mutta se riippuu johtokunnasta, sanoi Esa ja katsahti Kirsiin

kysyvästi. -- Esimies on Nevalainen ja se taitaa olla opettaja-hyvän

kanssa samaa mieltä. Ei muka ryyppää. Ja sitte Luhtasmäen emäntä, joka

pitotilaisuudessakin siitä raittiudesta väkättää kuin väkkärikello.

Hän, muka, ettei heillä ryypätä eikä kieltolakia rikota. Tässä meidän

puolella ei taida oikein selvästi olla muita kuin Kirsin Malakias, vai

oletko sinäkään?

Malakias rykäsi teennäisesti. Esa oli pannut kysymyksellään hänet

ikävään koetukseen. Hänen päänsä oli kuumentunut jo sen johdosta,

että sanomalehtikirjoituksessa oli niin avonaisesti viitattu

hänen sairauteensa. Masentava nöyryytyksentunne ja kiivas

kunnianpuolustusvaisto kamppailivat keskenään. Nyt tuli taas uusi

vaikeus: ruvetako näiden kylänmiesten ja osuuskuntatoverien kera

puhdistamaan kylän mainetta yrittämällä ajaa pois opettaja, vai

asettuako johtokunnan raittiiden jäsenten kannalle ja jättää

sanomalehtikirjoittelu opettajan omaksi yksityisasiaksi? Hiki kihosi

hänen otsalleen. Miehet odottivat vastausta. Tuli epämääräinen:

-- Mikä tuossa olisi parhainta?

-- Panna pois! huusi korotetulla äänellä Sumu.

-- Kyllähän minä, mutta en minä usko, että se käy niin helposti, pitää

olla jokin laillinen syy.

Kirsi huokasi helpotuksesta. Hän oli vihdoinkin jotain sanonut

puolustuksekseen.

-- Laillinen, matki Esa. -- Onko tämä kylän kunnianloukkaus laillista,

häh? Eikö se ole lainrikos?

-- Kirjoittaa siitä, että kylässä rikotaan kieltolakia, virnisti

Heikkilä, kurkistaen pilkallisesti mustilla silmillään kulmakarvainsa

takaa ensin Esaa ja sitten muita.

Napamäki nauroi hörötti.

-- Hyviä tässä ollaan kaikin... nimismiestä ja tohtoria myöten. Ei

yhtään kompastusta lakiin. Yli hypätään niin että hiu vain!

Vähitellen mieliala lauhtui. Ei oikein löydetty pohjaa miten aloittaa

hyökkäys opettajaa vastaan. Kun muuta ei näytty aikaan saatavan, uhkasi

Sumu että vielä tässä jää sekin keino, että jotain kiusoja sille sopii

hommata ja tehdä olo ikäväksi, jos ei kerran kylän kunnianloukkauksesta

kukaan enää välitä.

Loppu keskustelua kohdistui itsesuojeluvaiston pakottamana siihen,

miten pitäisi saada tukittua Tappuraisen suu. Jonkun pitäisi käydä sen

mökillä. Mutta mitä saisi luvata? Syntyi kiista siitä, paljonko vai

vähän, ilman että puhuttiin summista. Ehdotettiin, että Esan pitäisi

lähteä. Mutta Sumu pelkäsi itsekseen että Esa lupaa liika paljon ja

ehdotti, että sinne menee pari miestä. Silloin ehdotettiin Sumu

toiseksi. Napamäki hyväksyi sen örähtäen ja hankkiusi kotiin. Silloin

alkoi Heikkiläinen epäillä, että jos sinne Sumu menee, niin se

itaruudessaan ei lupaa Tappuraiselle mitään, mutta sitä vastoin saa

kiihotetuksi, että Tappurainen rupeaa tekemään kiusaa kylänmiehille.

-- Mene itse! kiljasi Sumu. Pahako häneen pyrkii. Jos sulla on rahaa,

niin tuppaa taskut täyteen kakaroillekin. Lempo tuota, ei se sakkokaan

niin suuri ole, jos tullakseen on, eikä se niin kovin paljo kunniaa

leikkaa. Helsingissä on suurilla herroilla, oikein pääjehuilla seura,

jonka jäsenet ovat luvanneet rikkoa kieltolakia ja antaa sakottaa

itsensä kaikin, jos yhtä sakotetaan. Meidänkin nimismies ja tohtori ja

apteekkarikin on siinä. Apteekkari sanoi. Kehoitti minuakin. Mutta minä

sanoin: sikako häneen jäsenmaksuja maksamaan herrain hyväksi. Ryyppään

minä muutenkin, sen kun ryyppään ja rikon. Mutta ei se mikään häpeä

ole, kun kerran herrat edellä. Paha hänestä suuria maksakoon

Tappuraiselle.

Heikkiläinen luimisteli taas kulmainsa alta ja äänsi hiljaa:

-- Istuu herrain kelkkaan.

-- Entä sitte, tässä asiassa! intoili Sumu.

-- Sitä vain, ettei näistä rikoksista herroja tuomita, mutta kyllä

talonpoikia. Olisit edes sen lainrikkojaliiton virallinen jäsen ja

näyttäisit tuomarille rikkurikirjaasi. Mutta nyt olet vain ulkojalka,

tavallinen syntisäkki, jota ei helpoteta.

-- Minä olen herrain tuttu! huusi Sumu. -- Kyllä mä osaan konstit.

Joukko alkoi osoittaa hajautumisen merkkejä.

Mutta silloin Esa otti pullon ja virkkoi:

-- Te ootta sellaisia... nahkahousuja. Annan edes ryypyn.

-- Oliskin pitänyt alkaa siitä päästä, örisi Napamäki nauraen. --

Olisit antanut kohta ryypyt, niin opettaja olisi jo pellolla.

Otti.

Viimeksi tuli tarjoilijan eteen Malakias.

Näki, että hänen otsaansa ja poskiaan valuivat valtaavat hikivirrat.

Miehen poski vavahteli. Kasvoilla asusti hätivä epämääräisyys ja kauhu.

Huuli yritti toisinaan naurua, mutta pysähtyi noloon totisuuteen.

-- Otatko? kysyi Esa tarjoten pikaria.

Malakias epäröi silmänräpäyksen. Tarttui sitte hieman hätäisesti

pikariin ja kaasi suuhunsa.

Esa tarkasteli Malakiasta, ilmeisesti levottomana ja epätietoisena

siitä mitä oli tehnyt.

Malakias kävi punaiseksi. Hän itse tunsi tulta veressään. Se poltti ja

huumasi. Tilanne häipyi mielestä kuin usva. Hänen tilallaan alkoi olla

joku uusi olento. Mikä? Sitä hän ei kysynyt. Suonissa poltti. Hän tunsi

siitä johtuvan kärsimyksen ohella huumaavaa nautintoa. Malakias unohti

kaikki. Hän ei ajatellut enää itseään, eikä mitään. Hän tunsi vain

polttoa suonissaan ja polton äärillä hivelevää huumaavaa hekumaa...

Hän ojensi pikarin uudelleen Esan täytettäväksi, tuijottaen vihaisesti

tämän silmiin. Esa hieman epäröi.

-- Anna toinen! pyysi Malakias matalalla äänellä.

-- Maistuiko? kysyi Esa.

-- Poltti!

-- Rinnassako?

-- Anna pian!

Malakias Kirsin pikaria pitelevä käsi vapisi.

Esa täytti pikarin.

Malakias tyhjensi sen. Hänen kasvoilleen ilmestyi merkillinen ilme. Oli

vaikea tietää oliko se naurava vai itkevä.

Hän oli jo mennyt rappusille toisten mukana, mutta pyörähti siitä

takaisin Esan puheille. Vannotti tältä mukaansa pontikkapullon ja sai.

Pihassa mennessään vilahti hänen päänsä läpi aivan kuin hyvin

kaukaisena muistona muuan elämys äskeisiltä onnen viikoilta. Mutta se

häipyi heti yleiseen, nautinnontunnon humuavaan unhotuksen

sekamelskaan.

* * * * *

Malakias astui. Jalat tahtoivat käydä ristiin. Kukaan ei niitä

ajatellut. Joku tuntui aivan kuin pään sisässä laulavan:

"Pontikkaa on... pontikkaa... pontikkaa... hih!... piruja!"

Naurahdus.

-- Hih!

Tuliko joku jälessä? Hän katsoi.

Ei ketään näkynyt.

Läheisen tienvieripuun alaoksalla laulahti kivikikkari. Sitä ei

Malakias kuullut. Kävi ohi hoiperrellen hokien tai laulaen:

-- Pon-pon-pont-pon-tikkaa-kaa.

Mies pysähtyi, seisoi horjuen ja kuulteli. Pyöritti päätä, ärjäsi:

-- Soita mitä soitat!

Yritti astua eteenpäin.

Äskeisistä tovereista oli pari syrjästä salaa peräillyt ja seurannut

hänen liikkeitään juhannuksen aikaisena kesäisenä yönä. Luonto

hymähteli elämän-nousun elinvoiman tunnossa. Viileä kesäkuinen ilma

leyhähteli. Lintu visersi. Kaukaa kuului rääkän laulu. Käki kukahti

pariin kertaan.

Malakiasta odotetaan kotona.

Hän astelee harhailevin ottein. Ei näe mitään. Ei kuule.

* * * * *

Esa ja Heikkilän Ville lakkaavat seuraamasta. Katsovat toisiaan ja

haastavat hiljaa, kasvoilla pelästynyt ilme.

Malakias tallustaa, jalat käyvät ristiin. Väliin yrittää laulahtaa.

Yhtäkkiä pysähtyy. Katsoo suoraan eteensä kuin kuullellen ja kysyen.

Hiljaa, pelästyneenä:

-- Missä minä...?

Kädet menevät avuttomasti ristiin ja koko ruumis vapisee.

-- Ii-iska! Ii-iska... isän poika.

Suu menee lasta mielistelevään hymyyn.

-- Isän poika, jatkaa hän kuiskauksiaan, Astuu. Muistaa pullon. Juo,

ähkäsee. Nostaa käsiään, huutaa tuskaisena:

-- Ii-iskaaa!

Astahtaa, horjuu. Silmäin eteen ilmestyy jostain Eliisa, pysähtyy.

-- Je-esus!... pääsee Eliisalta. Malakias tuijottaa tylsänä. Kun Eliisa

koskettaa, alkaa Malakias vapista.