Malakias äkkäsi heti, että Esa oli ottanut ryypyn ja että takin
povitaskussa pullotti. Outo, epäselvä ajatusvirta kulki läpi aivojen.
Malakias oli huomaavinaan, että siinä törmäsi vastakkain jotain.
Tahi oikeammin: joku jonkunaikaa levännyt mahti tuntui heräävän,
avaavan suutaan ja haukottelevan. Sitä asettamaan ja nukuttamaan ryntää
toinen sillä aikaa valtaan ja herruuteen päässyt. Malakias astelee Esan
vieressä. Esa juttelee kiihkeästi miten paikkakunnan sanomalehteen on
kirjoitettu heidän kylältä sellainen häväistysjuttu, että sen
kirjoittajalle pitää antaa sellainen muistutus, ettei enää toista
kertaa rupea kyläänsä häpäisemään.
Opas johti Malakiasta pois kulkutieltä, kohti hieman syrjässä olevaa
metsäistä saareketta. Huomatessaan tämän, pysähtyi Malakias ja sanoi,
että emäntä ja poika odottavat kylässä hevosen luona, eikä hän voi
tulla. Esa kohotti hieman takkinsa rintapieltä -- sieltä näkyi
pullonsuu -- ja katsoi merkitsevästi Malakiaksen silmiin. Tämä ravisti
päätään, otti askeleen jo palatakseen ja virkahti:
-- En minä! Mutta mitä on kirjoitettu ja kuka?
Esa lähti mukana astumaan takaisin. Matkalla kylään hän kertoi.
Sanomalehteen oli nyt kirjoitettu, että meillä Takamäen kylällä on
isäntäin kesken se viinanpoltto-osuuskunta ja kerrottu juurtajaksain
miten se on järjestetty. Vielä selitetään sekin miten me olemme
liikenevän viljamme laittaneet kaikki viinaksi, joten meiltä ei ole
liiennyt paljo mitään yleiseen kulutukseen.
Aluksi Malakias kuulteli välinpitämättömänä, aivan kuin asia ei
ollenkaan kuuluisi hänelle. Mutta kun paljastuksessa ilmeni sen
jatkuessa seikkoja, jotka silloin tällöin hälppäsivät välittömästi
hänenkin liikavarpaitaan, alkoi hänen mielenkiintonsa herätä. Hän tunsi
siinä, että kylän uusi kansakoulunopettaja lie -- hän alkoi kohta
epäillä opettajaa -- ryhtynyt paljastamaan maailmalle kylänmiesten
salaisuutta, jonka säilyttämisestä oli miehissä ylpeilty parisen vuotta
ja pidetty sitä kylän kunniana. Oli oikein sovittu siitä, ettei kukaan
saa päissään siitä mitään puhetta ottaa, silloin kun tulee helposti
sanoneeksi liikoja. Tämä yhteinen salaisuus oli sitonut Takamäen
kyläläiset entistään paljon lähemmin yhteen. Ennen oli kylällä ollut
sonni- ja puimakoneosuuskunnat, mutta varsinkin viimemainittu pyrki
muuttumaan vain riidan aiheeksi. Mutta sitte kun tuli tämä
viinanpoltto-osuuskunta, pääsivät miehet lähemmäksi toisiaan ja
muodostivat ikäänkuin valtion valtiossa, omine viinankeittohommineen,
seuranpitoineen, lakineen ja valtiosalaisuuksineen.
Tämän johdosta Takamäen kylä entistä enempi eristäytyi muista pitäjään
kylistä. Ennen oli silloin tällöin hienokseen nuruttu, kun piti olla
niin kaukana kirkolta ja pitäjäläiset tuntuivat heitä pitävän itsestään
jälkipajulla olevina. Mutta nyt olivat takamäkeläiset nousseet jollain
tavoin johtavaan asemaan, ainakin omasta mielestään. He kun olivat ajan
suuren tarpeen, viinakysymyksen, ratkaisseet niin ettei ollut kellään
omalla kylällä puutetta, antaneet yleiseen kulutukseen vain sen
verran viljaa, että kruunun silmä peitettiin ja käyttäneet loput
viinankeittoon. Jotkut olivat sanoneet heille, että sellainen on
laitonta. Mutta arvostellessaan ajan elämää ja ihmisten edesottamisia
mieskarohissa, sanoivat he kaikin hammasten välistä ja sylen
piristessä, että he antavat sellaisille laeille passituksen, joka ei
vie kunnianpaikkoihin.
Niin eli ukoissa, jotka koko sielultaan olivat muuten porvarillisen
mailmankatsomuksen läpitunkemia, se ajatus, että Takamäki oli,
näinä poikkeusaikoina, jollain tavoin kohonnut itsenäiseen,
riippumattomaan asemaan, niin että Suomen tasavallalla ei ole ainakaan
sen elintarve- ja viina-asioissa minkäänlaista sanomista. Jos taas
valtiovalta poliisiensa ja oikeutensa kautta sekaantuisi Takamäen
sisällisiin asioihin, he olisivat valmiita rikkomaan kaikki
diplomaattiset suhteet ulkomaailman kanssa, jos niikseen tulisi.
Se oli kaikki vapaudentuntoa, suurta vapautta, etuja ja oikeuksia
tuottavaa takamäkeläistä politiikkaa, joka ei tahtonut enää tietää
mitään velvollisuuksista.
Kaikki he olivat mieleltään kirkollis-uskonnollisia. Jumalaa ei saanut
pilkata eikä sakramentteja hylkiä. Piti käydä silloin tällöin
kirkossa. Ja kun kylään tuli raamatunselitys, kuului kristillisiin
velvollisuuksiin mennä sinne. Kaikesta tästä olikin Takamäki ollut pari
miespolvea kirkonkirjoissa erittäin kehutussa maineessa. Mutta sillä he
uskoivatkin täyttäneensä velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Kun Jumala
ja kirkko eivät vaatimuksiaan vain ruvenneet lisäilemään, tulisivat
takamäkeläiset olemaan aina velvollisuuspaikallaan aivan yhtenä
miehenä.
Maallinen järjestys sitä vastoin näytti pyrkivän aina muuttumaan heidän
vahingokseen ja sitä he moittivat sanoin ja teoin. Verot kasvoivat,
hevosenkenkäin ja naulain hinnat nousivat, päivämiesten ja palvelijain
palkat ja... Mutta mitään helpotusta mistään ei kuulunut. He alkoivat
epäillä jo koko esivaltaa ja eduskuntaa. Säätävät lakeja ja purkavat
niitä. Ei lempokaan tiedä mikä milloinkin on voimassa. Kun siitä saa
tiedon, on jo muutettu. Käskee niitä sitte totella!
Alkoi näyttää viisaimmalta elää tätä maallista elämää oman järkensä
mukaan piittaamatta mitään herrain laeista. Varsinkin kun ollaan rehtiä
miehiä muutenkin.
Se tuntui mukavalta ja vapaalta. Varsinkin kun koko kylä oli niin
yhtä mieltä. Vallankumouksen vapaus oli vihdoinkin tullut
Takamäellekin. -- --
Malakias on kuullut ystävänsä selostuksen kirjoituksesta. Sanomalehti
on hänellä kädessään. Malakias ei nyt rupea lukemaan tiellä, mutta
hänellä on lehti kotona, siellä hän lukee. Molemmat ovat varmoja, ette
kirjoittaja on viime syksynä kylän koululle tullut uusi opettaja,
Sinisalmi. Hän oli näyttänyt jos viime talvena olevan suuri
raittiusintoilija.
Malakias huomasi joutuneensa tilaan, jolloin hän ei ollut ollenkaan
selvillä, mitä tulee ajatella ja tahtoa. Viime aikoina oli hän elänyt
aivan kokonaan sellaisessa mielentilassa, jolloin raittius on hyvin
tärkeä, jopa suorastaan pelastava elämänarvo. Mutta jos nyt joku menee
innottelemaan siihen määrään, että kyläkunnan hyvä maine pilataan
sanomalehtikirjoituksella, varsinkin kun sen tekee mies, joka on vasta
äsken tullut kylään, eikä tiedä kuinka siivo ja hyvä kylä Takamäki on,
sellainen vaatii että miesten pitää tarttua asiaan.
Toiselta puolen on hän hieman arka. Kaikki tietävät että hän on ollut
juoppohulluna. Hän on itse sitä kauhistunut. Ihmiset tietävät että
heillä on ollut hädässä pappi ja lääkäri. Sitten vielä menee mieleen
_sekin_. Ne taitavat aina sitäkin muistaa? Hän on ajatellut ettei hän
enää ryyppää. Hän muistelee kironneensa viinan. Yhtäkkiä ajattelee:
todellakohan minä olen aikonut pysyä aivan raittiina? Yritti saada
siitä selvää mielikuvaa. Mutta ajatus tuntui värisevän kuin hermostunut
käsi, joka yrittää lankaa hienon neulan silmään.
Malakias ei nyt juuri tässä Kirkonkylän maantiellä voi aivan
ehdottomasti sanoa, onko hän päättänyt olla raitis _aina_, vai
toistaiseksiko vain? Tämä ajatus keskittää niin kokonaan hänen
huomionsa, että juoppohulluuden kamalat kokemukset, sitä seurannut
parantumisen ilo ja uuden elämän keväinen nousu muistuttavat tajunnan
takalistolla olemassaolostaan aivan kuin paksun sumun takaa, joka
pidättää ääniaallotkin.
Vaeltaessaan tässä sumussa löytää Malakias itsensä ajattelemasta
Riitaluhdan Esan taskussa palkkerehtavaa pulloa. Sitä vain, että Esalla
on nytkin pontikkapullo.
Mutta hän näkee vaimonsa ja poikansa jo hevosen luona tuossa pihassa.
Poju kuopii maata hieman levottomasti. Esa juttelee, että illalla
pitäisi kokoontua miehiä vähäsen pitämään tuumaa siitä, mitä asian
vuoksi on tehtävä. Malakias lupaa tulla. Hänellä on joku epämääräinen
tunto siitä, että hänen pitää sinne mennä, muuten kylän maine on
vaarassa eikä se tule puhdistetuksi. Hän on johtavia miehiä,
kansakoulujohtokunnan jäsen, omistaa hyvän oriin ja kantakirjatamman.
Hänen kylvönsä on kylvettynä...
Ja mikä se sitten on se Sinisalmi? Lähtee kirjoittelemaan kylästään
roskaa. Ryyppää tahi ei, se on kunkin oma asia, se ei kuulu toiselle.
Ja jos keittääkin...
Esa meni omaa hevostaan laittelemaan. Eliisa katsahti vakoillen
Malakiaksen silmiin, mutta niissä ei ollut mitään merkkejä tuoreesta
ryypystä. Hän lausui jonkun iloisen sanan, mutta Malakias oli
mietteissään. Vasta kun he olivat maantiellä ja Iiska taas aikoi hamuta
suitsia, kun Malakias jännitti ohjaksia ja Pojun lautaset alkoivat
tuutia ja ihmiset väistyivät kahden puolen leveätä tietä, vasta silloin
rupesi Malakiaksen katse kirkastumaan.
Eliisa alkoi muistellen jutella jotain rovastin saarnasta, mutta ei
kiittänyt sitä.