Eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä astuu Malakias Kirsi
porraskuistilta pihaan ja pälyilee ympärilleen levottomasti. Silmiin on
palannut talvellinen tuijottelu ja valkuaisiin verestävä reunustus. Hän
on joutunut uudelleen makuun, suonissa polttaa jano ja viina.
Hän astuu yli pihan tarhakartanolle, mutisee ja peloissaan ympärilleen
katselee. Käy ohi tallin, jonka oven yläpuoli retkottaa auki. Malakias
tuijottaa mustaan oviaukkoon.
-- Mitä... sekin ka-katsoo? mutisee.
Pääsee ohi. Saapuu portinalukseen. Vanha ruumenrekikin on siihen tielle
kesäksi jäänyt. Toinen antura ketarasta irrallaan, perästä ylhäällä
siirollaan kuin häntä. Malakias pysähtyy kummastelemaan, tarkastaa
rekeä. Mikä siinä on? Häntäänsä nostelee... ruumenkelkka! Malakias
potkasee. Kelkka koskee äkeeseen ja kalahtaa. Alkaa hieman suuttua mies
ja potkasee uudelleen. Äes vastaa jurosti ja kelkka välinpitämättömän
särkyneesti. Jalkaan koskee. Malakiaksen tekee mieli lyödä. Mutta äes
seisoo rauhassa väärine piikkeineen, ei tule päälle, mutta ei
pakenekaan. Malakias alkaa tuntea haluttomuutta. Väärät ja paksut
piikit uhkaavat. Mies kääntää selkänsä ja alkaa leppyä.
Siinä on lammasnavetan ovi. Karjatarhassa paahtaa ihana helottava
kesäaurinko. Oviaukosta näkyy pimeyttä. Malakias tuijottaa. Siellä on
varmaan joku. Tuijottaa, tuijottaa... mikä siellä? Silmät? Ne nousevat
pimeyden uumenista navetan perältä... Ovatko ne? Malakias eroittaa niin
hämärästi... Silmät... markkina-neidin...
Mies astahtaa lähemmäksi lammasnavettaa. Onko siellä? Lammasnavetan
hajusta hän... pitää. Niinpä se kuin vetää. Panisiko pitkälleen ja
nukkuisi?... Huusiko joku?
Iiska vain puuhevoselleen huutaa pihassa, joku naapurintyttö toverina.
Isä alkoi kuullella, mutta unohti kohta mitä piti kuullella.
Lammasnavetta on niin ikään unohtunut seläntaakse. Mies ei ajattele
mitään, astuu vain ladon ja navetan välysestä kartanon taakse. Polku
vie tuulimyllylle... Tuulimylly, ajattelee hän, astuen ohra- ja
perunapellon välistä piennarta. Mieleen menee samalla, että juuri tänne
hän oli aikonutkin, mutta ei muista kuolemakseen mitä varten... Siinäpä
on silta rämpällään. Siltapuu on pystössä ja kurottaa pitkällään kuin
lyödäkseen. Jostain tuntemattomasta syystä alkaa syyllisyydentunto
taas hätyyttää. Joku uhkaa jotenkin, vaistoaa hän. Mieli menee
alakuloiseksi, niin alakuloiseksi ja painuneeksi että sydäntä aikaa
ahdistaa tuttu tuska. Askel alkaa hätiä. Hän astuu piennarta, kohti
tuulimyllyä. Sieltä tuulimyllyn takaa näkyy riihi.
... Mitä siitä riihestä? Ei muista kuolemakseen.
Astuu, astuu. Lapset huutavat pihassa, mutta Malakias ei sitä kuule.
Siinä kasvaa rehevästi ohra, jota keväällä niin intomielin kylvi. Mutta
Malakias ei näe työnilonsa nousevaa hedelmää. Etäämmältä häämöttää
kesanto, joka siellä koskematonna työntää rikkaruohoa. Mutta Malakias
ei näe sitäkään. Hän on irtautunut luonnosta, mennyt rikki. Hän on
elävän luonnon keskellä vieras. Hän vain astuu kuin muukalainen.
Mieliala painuu painumistaan. Tekisi mieli itkeä. Ihminen on niin
huono... Elämä on niin raskas... Mahtaako Jumalakaan tästä mitään
välittää?... Kun saisi nukkua... tuossa ojassa... Panisivat multaa
päälle... Ojaan... Ne eivät pane... Vievät hautaan... viekööt...
Mylly on siinä. Siipi rikki. Irvistelee... siipi. Olkoon!... Minä en
välitä...
Käy ohi tuulimyllyn, riihen luo. Taas ovet auki... mikä niitä ovia
aukoo?... Riihenovi... sarana poikki...
Hän pistää käden taskuun, saa sieltä sormiinsa nuoraa. Katsoo sitä,
tuijottaa siihen, muistaa, nyökkää päätä. Saa kiirettä kantapäihinsä,
aikoo pujahtaa riiheen pälyen ympärilleen.
-- Malakias! kuuluu Eliisan kirkas, hätivä huuto lammasnavetan
välysestä.
Malakias pelästyy, putoaa riihenkynnykseltä maahan, huohottaa ja kätkee
vikkelästi nuoran taskuunsa. Eliisa huutaa uudestaan. Malakiaksen katse
kirkastuu. Hän alkaa juntustaa takaisin entisiä jälkiään. Tuulimyllyn
nurkkauksessa he kohtaavat.
-- Täälläpä sinä! pääsi Eliisalta helpotuksen huudahdus.
Kuin pahanteosta tavattuna astelee Malakias vastustelematta vaimonsa
jälessä. Eivät virka kumpikaan mitään.
Tultuaan yksin kamariin, hiipii Malakias vikkelästi kätkönsä luo,
löytää pullon, nostaa sen himosta hehkuville huulilleen. Ne elehtivät
kuin nänniä etsivät lapsen huulet.
Malakias juo.
* * * * *
Kirsissä on lääkäri ja pastori Rapinen. Emäntä oli hädissään tuottanut
molemmat.
Lääkäri oli tullut ulos ja kävelee kartanolla tupakoiden ja
tarkastellen syrjästä Iiskaa, joka leikkii yksin ajaen hiekkaa
puuhevosella ja pienillä rattailla. Kaivonkannella löytää hän sopivan
istumapaikan. Silmissä on rasittunut, synkkä ilme. Katse seuraa lasta
askel askeleelta.
Hän ravistautuu hermostuneesti ja astuu sitten nopeasti jälleen sisään
tuparakennukseen.
Melkein kohta ilmestyy pastori portaille, katsellen ympärilleen aivan
kuin etsien jotain.
Silloin kuuluu laukaus asuinrakennuksesta. Muutama silmänräpäys
myöhemmin hyökkää Eliisa hajalla hapsin suoraa päätä kaivoa kohti.
Pastori huomaa tarkoituksen ja rientää jälessä. Puolipihassa saavuttaa
hän Eliisan ja tarttuu lujasti kiinni. Vaimo kääntää hurjistuneet
kasvonsa päin. Katsoo ensinnä pitkään, sekavana, aivan kuin
ymmärtämättä mistä on kysymys. Vihdoin silmä välähtää ja hän kähisee:
-- Mitä te minusta...?
Ja riuhtasee.
-- Rauhoittukaa, pyytää pastori hiljaisella, kehoittavalla äänellä ja
katsoo vaimoa polttaviin silmiin.
-- Laskekaa! pyytää Eliisa valittavalla, hiljaisella itkuäänellä ja
riuhtasee. Pitelijän täytyy lujittaa otettaan.
Eliisa on kääntänyt selkänsä pastoriin ja huohottaa syvästi. Sitten
pääsee häneltä uikertava, viiltävä valitus. Hän käännähtää päin
pastoria, silmistä hehkuu tuska. Hän nostaa käden kuumalle otsalleen,
luo aran syrjäkatseen pastoriin ja kuiskaa:
-- Nyt... minä... rakastin.
Hän katsoi hetkisen syrjittäin, kysyvänä ja pelästyneenä pastorin
silmiin. Mutta aivan kuin raivopuuskaus olisi alkanut hänen sielustaan
kuohua, hän tempautui pitelystä irti rajulla voimalla. Pastori sai
ponnistaa kaikkensa pidättääkseen, mutta ei voinut liikutukselta saada
sanaakaan sanotuksi.
Ovipieleen portaille ilmestyy vanha Siimon niin pelästyneenä, että ei
hievahda, suu on vain älyttömästi ammollaan.
Lääkäri tulee ovesta. Pastori kiinnittää huomiota hänen kalpeuteensa ja
hitaisiin liikkeisiinsä. Väristys käy läpi ruumiin. Hän ymmärtää, että
Malakiaksen luoti on tehnyt tehtävänsä. Lääkäri lähenee epämääräisesti
astuen, silmät harhailevat neuvottomina. Eliisa lävistää häntä
katseillaan, mutta ei kysy.
Jostain syystä lääkäri nyökäyttää, tuskin näkyvästi, päätään. Eliisa
ymmärtää sen vastaukseksi. Kädet nousevat itsestään taivasta kohti ja
rinnasta nousee koristen käheä kuiskaus:
-- _Kuka hänet murhasi_?
Hän lävisti katseellaan vuorotellen lääkäriä ja pappia. Kumpainenkin
värisi.
-- _Kukako_? äänsi lääkäri hiljaa.
Mutta leski ei vastannut, hän lähti vain astumaan tupaa kohti, pään
asenteessa ja silmissä jonkunlainen ylenkatseen vivahdus.
Kumpaisellekaan herroista ei tullut mieleenkään puhua itsemurhasta.
Kysymys poltti lääkäriä kuin tuli. Hän yritti torjua kummallisen
kysymyksen salaperäistä okaa, mutta se vaani piinaavana joka puolella.
_Joku_ syytti häntä, hänen seurapiiriänsä, hänen elintapaansa. Se
kuiskutti, piinasi, kirkui. Hädissään hän höpisi ääneen:
-- Tämäpä kummallista...
Tämä oli alkanut jo aikaisemmin tuvassa. Eliisa oli syyttänyt -- nimeä
mainitsematta -- syypäitä siihen, että hän menettää miehensä, lapsensa,
elämänsä nyt juuri, kun he olivat pelastumaisillaan, kun Malakias ja
hän olivat saavuttamaisillaan _elämän_...
Portin ulkopuolella kurkkii talon tuttu viinatrokari. Mutta nähtyään
pihassa herroja, hiipii takaisin.
Mennessään huomaa Eliisa pienen Iiskan hyljättynä ja peloissaan
pälymässä vajan ovella.
Äidin silmässä välähtää jotain vapautuvaa. Hän kurottaa käsiään. Lapsi
juoksee kohti. Äiti nostaa syliinsä, puristaa rajusti, niin rajusti,
että vahva poika alkaa valittaa. Samassa hän käännähtää ympäri, iskee
kummallisesti kiiluvat silmänsä tohtoriin, joka juuri on rientämässä
takaisin sisään, ja poikaa osoittaen kysyy:
-- Tuleeko _häneenkin_?
-- Mitä? kysyy tohtori arasti.
-- Se _tauti_?
... Oliko hänen suunsa hymyssä?
Lääkäri laski katseensa, ravisti epämääräisesti päätään.
Silloin Eliisa pyörtyi.
Apuun rientäessään yritti lääkäri selittää ettei hän oikeastaan _sitä_
tarkoittanut, mutta pyörtynyt oli tiedotonna, eikä kuullut mitään.
Herrat alkoivat kantaa häntä tupaan.
Vanha Siimon seisoi edelleen äskeisessä paikassaan, suu älyttömästi
ammollaan.
Iiska oli Eliisan pyörtyessä joutunut yksin. Kun äitiä kannettiin,
taapusti lapsi pelästynein katsein jälessä ja rupesi portaissa hiljaa
itkemään.