Vainiot hulmahtelivat hienossa kesätuulessa. Joka soppi oli täynnä
auringonpaistetta. Aurinko ei vielä paahtanut, se huokui vain elämää.
Alkukesä oli niin terve, että se kuullosti oikein hihkuvan olemassaolon
ja luomisen riemussa.
Malakias Kirsi oli tehnyt työtä. Hän tunsi olevansa nyt juoksevan
elämän tasalla, saavuttaneensa useitten vuosien menetykset.
Hän rasvasi itse kirkkorattaita. Niitä, joilla ajettiin emännän kanssa
vuosia takaperin. Kilpa-ajorattaat saivat ruostua vajassa nyt.
Malakiaksella ei ollut mitään erityistä halua niihin. Muistaessaan
ettei kirkkorattaita käytetty koko viime kesänä, eikä emäntä ollut
kilparattaillakaan missään, kävi sielun läpi kiusaava vihlaus. Mutta se
asettui kohta. Nyt oli muutenkin korjattu niin paljo laimiinlyötyä ja
luhistunutta. Malakias tempasi pyörästä. Se huilasi iloisesti. Äsken
oli Malakias itse puhdistanut rattaat savesta ja ravasta. Sylinahka oli
vielä pyyhittävä.
Tallista kuului Pojun terävä kauranpureminen, Oriillekin oli viime
vuosina riittänyt vain harvoin kauraa. Ihminen tunsi korvallaan, miten
oriin kaura-intohimo kuohahteli, miten se himoiten ja ahnehtien puri ja
tuntui nauttivan oman hampaansa erinomaisesta käyttökelpoisuudesta.
Malakias kävi panemassa takin päälleen. Eliisa puki. Iiska tallusteli
valmiina. Isä-Siimon hyräili virttä. Palvelustyttö siisti tupaa,
eteistä ja portaita ja lauloi. Malakias näkee ja tuntee tämän kaiken.
Hän on tämän elämän keskus. Jos hän juo, asuu epäjärjestys tässä. Piika
ei lakaise sunnuntaiaamuksi _noin_. Hänen huulensa ovat pitkällään, hän
ajattelee: mitähän _tällaisen_ talon on väliä. Ja Eliisa on vihainen,
ei puhu mitään. Hän ei edes käske piikaa. Eikä isä hyräile. Vain Joosen
ääni kuuluu, mutta hän kiroilee. Samalla joku kolisee, joku vinkuu,
Iiska itkee, tuulikin on kylmää -- --
Nyt on kevätkesäinen sunnuntai-aamu. Eliisan silmässä on loistoa, pää
on pystössä, hän taas tuntee olevansa olemassa! Malakias on ylpeä
Eliisasta. Sielu on täynnä onnea, samassa sen yli kuitenkin tuntuu
kulkevan kuin havauttavana tummana pilvenä entisyyden muisto. Vaan hän
työntää sen syrjään. Panee Pojun puihin.
Orikin on iloa täynnä. Kaikki istuvat rattaille. Eliisa antaa tytölle
viime käskyjä, tyttö vastaa lupauksin. Vanha Siimon istuu rappusilla ja
myhäilee, houkutellen Iiskaa jäämään kotiin. Iiska huutelee ylpeitä
kieltojaan, on olevinaan mies, valmistuu Pojua ajamaan äitinsä sylistä.
Poju hölkkää kartanokujassa. Notkanteissa tempovat vieterit. Iiskalla
on iloa. Hän huutaa, vaatii suitsia. Vanhemmat nauravat.
Käännytään maantielle. Se on suoraa, sileätä. Tuolla kilometrin päässä
on metsä, johon tie sukeltaa. Poju korskahtaa pari kertaa, lautanen
alkaa tuutia. Kavio kapsaa tahdissa, laulaa. Harja hulmuaa. Kaunis pää
keinuu tasaisesti ja nauttien kuin lumpeenkukka joenpoukaman
hiljaisessa aallokossa.
Eliisalla on poika sylissään. Hän puristaa lasta yhä varmemmin. Yrittää
hieman arastamaan -- pitkästä ajasta. Mutta samalla nousee riemuntunne,
ei yllättäen ja purkautuen, vaan malttavana, täyteläisenä. Se tuo
elämään keveyttä, nostattaa kuin siiville.
Pojun lautaset tuutivat, korvat vakaantuvat sojoon, harja hulmuaa, pää
keinuu, kavio laulaa. Silmä varastautuu joka havainnon välissä suitsia
piteleviin käsiin. Rauha valtaa: ei ole hätää! Miehen nyrkeistä on
pehmeä, veltto, ympyräinen pöhötys poissa. Ne ovat nyt karkeat,
ahavoituneet, lujat. Eliisa katsahtaa salaa syrjäsilmällä Malakiasta.
Miehuuden ruso tummentaa nyt lujaa poskea, poissa on pöhötyspussi,
poissa arka, pälyilevä, anteeksipyytelevä epävarmuus. Eliisa tuntee,
miten keväinen elämä hänen sielussaan juurtuu ja varmistuu. Ja
vaikka mieleen menee se pahinkin, hän pääsee pelkällä pienellä
sielunpistoksella, mutta tuntee heti voittaneensa.
Metsäinen taival on lopussa. Alkavat laajat vainiot ja kylät. Malakias
antaa Pojun käydä. Miten se käy! Heittää jalkaa kuin leikiten, pälyy
ympärilleen kuin riemuiten näkemistään. Yrittää katsoa joskus taakseen,
rattaille, vallaton leikki kauniissa silmissä ja korvissa kuulteleva,
herkkä vire. Rattailla olevat näkevät tuon kaiken, juttelevat ja
nauravat.
-- Poju, Poju! kuiskaa Eliisa.
-- Poju-Poju-Po-ju-Poju, loppumattomiin Iiska.
Ympärilleen pelloille katselee Malakias. Hän arvostelee miten on kylvöt
tehty, miten maa muokattu, kuka on ehtinyt aiemmin, ken vähän
myöhästynyt. Hänen mielenkiintonsa on nyt kokonaan kylvöasioissa.
Talouselämä on jollain tavalla ilmestynyt hänen eteensä ja paljastanut
elämänarvoja, joiden olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Siitä on
silmä saanut uuden terävyytensä, siitä usko ja voima valloittaa
takaisin Eliisa.
Sivuutettiin tuttuja jalkalaisia. Muuankin vanhahko mökkiläinen,
Sirkki, siinä meni, jalka jo luuvalon onnuttamana, virsikirja
kainalossa, akka perässä kahden metrin matkassa. Tervehtivät akalle.
Akka vastaa. Sirkkikin kääntyy. Kasvoille ilmestyy iloinen vivahdus.
-- Ka, tuttuja, päivää!
-- Hyvää päivää, vastaa Malakias. Ottaisin rattaille, mutta ei näihin
nykyaikaisiin sovi... pieniä ovat.
-- Ei niihin sovi, sanoo Sirkki. Ne ovat samanlaisia kuin vanhanajan
vieterit. Turkulaiset olivat hyviä. Noo, ei tässä mitään, kävellään.
-- Kohtapa tässä ollaankin kirkolla, kilottaa Sirkin Liisa ilman
vähintäkään katkeruutta äänessä.
Pariskunta oli kaukaa periltä. Heidän kotitiensä kulki ohi Kirsin.
-- Tulkaa meille lepäämään, kun kirkolta palaatte! huusi Eliisa.
Kiittelivät ja lupasivat. Ori alkoi juosta. Ihmisiä oli yhä tiheämmin
tiellä, tuttuja ja vieraita.
Kumpaisestakin tuntui kuin kaikki olisivat olleet tänään juuri heille
erikoisemman ystävällisiä.
Kirkossa ei ollut paljon ihmisiä. Rovasti itse saarnasi. Hän puhui
vanhatestamentillisesta tekstistä, Elias-profeetasta, kun hän söi ja
joi ja matkusti sen ruuan avulla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä
yötä Herran vuoreen Horebiin asti ja miten Herra siellä häntä puhutteli
ja kutsui vuorelle ja Elias Herran kysymyksiin: "Mitä tässä teet,
Elias?" vastasi aina: "Minä olen kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin
puolesta; sillä Israelin lapset ovat hyljänneet sinun liittosi,
kukistaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi miekalla, ja minä
yksinäni jäin; mutta he etsivät minua surmatakseen."
Tekstin lukemistavasta ja äänenpainoista kuullosti, että rovasti oli
aikonut pitää ankaran saarnan. Mutta kun hän alkoi puhua, oli tuuli
mennyt ohitse. Kuulija, joka jännitti huomiokykyään tekstin luvun
aikana, pettyi heti ensi lauseissa: saarnaaja ei saanut kiinni mistään.
Hän haparoi kuin pois lentäneen linnun jälessä. Sitten hän alkoi
kerrata tekstin sanoja uudelleen. Pääsi vihdoin tarttumaan ajan
yleiseen syntisyyteen. Siitä saattoi aina jotain sanoa. Luisui vihdoin
vanhalle ladulleen, uudisti entisen, moneen kertaan ennen puhumansa
annoksen. Siitä pääsi hieman veriinsä. Alkoi laskettaa nyt suin päin.
Ohi mennen tempasi hän pyörteeseen mukaan itsensä ja seurakunnan
välisen riidan, puhuen siitä peitetyin sanoin, seurakuntaa ja itseään
mainitsematta. Mutta ken hyvänsä saattoi ymmärtää mitä tarkoitettiin.
Ja kun hän tästä nyt pääsi Elias-profeetan sanoihin: "Minä olen
kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin puolesta" j.n.e., alkoivat
isäntämiesten näköiset sanankuulijat katsella sivuilleen ja heidän
silmiinsä ilmestyi hämilläolon avuton tunnelma.
Malakias Kirsi oli istunut totisena ja jäykkänä kaiken aikaa ja
kuullellut. Hän oli tullut kirkkoon sielu janoisena. Elämän nousun
uudessa keväimessä olivat arkiset aherrukset antaneet niin runsasta
ravintoa, että kun hän astui kirkkoon ja virrensävel soi seurakunnan
laulaessa urkujen mukanasoitolla, tuntui sielussa yhtäkkiä joku sulku
avautuvan ja aukeamasta virtasi sisään ihmeellisesti voimakasta elämää.
Se tuli ikäänkuin kukkurana sille anteeksisaamisen aavistukselle, joka
tänä aamuna ja varsinkin tällä matkalla oli täyttänyt mielen.
Hän koetti tarttua kiinni rovastin lukemaan tekstiin kuin vanha,
kokenut kristitty, jolle sana kuuluu lapsuuden perintöoikeudella. Hän
tajusi tässä keväisessä uudestasyntymismielessään olevansa velvollinen
seuraamaan saarnaa sana sanalta ja ajatteli rovastista kauniisti,
pohjaltaan hyväntahtoisena ja herttaisena pappina ja nuhteli taas
itseään silloisesta loukkauksestaan. Mieli oli hyvä ja kristillisellä
sovinnon ja rakkaudenhengellä täytetty. Malakias lähti seuraamaan
rovastin puhetta sana sanalta, ajatus ajatukselta.
Hänellä oli vaistomainen tunto siitä, että hänen elämänsä parannukselle
tulisi tästä saarnasta uusi nousuporras. Tekstin aavisti hän johtavan
ankaraan syntien ja lankeemusten ruoskimiseen ja Herran kurituksen
syiden selvittämiseen. Mieli nöyrtyi, ajatus vaelsi muistellen
syntisessä elämässä, se nuuski ja löysi rikosta ja epäpuhdasta aina
kirkonovelle saakka. Mutta mieli ei nyt masennu. Sillä Jumalan
ylläpitävä armo ennättää, antaa voimaa, nostaa... Hän taistelee
noustakseen. Usko vie voittoon Jumalan armon avulla. Hän, Malakias,
syntinen, langennut raukka, turvaa Jumalan armoon...
-- Muuta turvaa minunlaisellani syntisellä ei ole, tunnustaa hän
puoliääneen, nöyränä, pää laskettuna kätten päälle virsikirjalaudalle.
Rovasti oli jo hetkisen puhunut. Malakias huomaa, että onkin ajatellut
muuta eikä seurannut rovastin saarnaa. Nyt hän terottaa huomiokykyään.
Mutta jokin sekaannus vaivaa häntä, ei voi seurata ajatusjuoksua.
Rovasti panee sanoja peräkkäin, mutta Malakias ei ymmärrä niiden
tarkoitusta. Hän lankee epäilemään, että puhe on sekavaa. Mielenkiinto
herpautuu. Ajatus hajautuu ja kulkee omia teitään. Ensin se yrittelee
hiiviskellä kirkossa, mutta pujahtaa pian ulos, maailmalle,
jokapäiväisiin askareisiin ja kaikellaiseen muuhun. Malakias alkaa
levätä, muistella huvikseen viikon töitä, kylvöpuuhia, hevosia,
pikkuvarsaa, kellarinkattoa, jonka hän aikoo huomenna laittaa,
maitokamarin ovensaranaa, joka meni rikki eilen illalla myöhään, kahta
uutta lapiota, jotka maksoivat 26 markkaa kappale, kesantoa, jota hän
ajatuksissaan kiertää, tarkastelee ojia ja potkii kokkareita
pientareilta pellolle...
-- Niin on nykyäänkin laita, rakkaat sanankuulijat, saarnaa rovasti.
Äänen muuttumisen vuoksi teroittuu Malakiaksenkin huomio ja
mielikuvitus tempautuu jumalanpalvelukseen. Pappi jatkaa:
-- Papin julistamaa jumalansanaa ei uskota. Häntä pilkataan ja
vainotaan. Kirkkoon tullaan sanaa kuulemaan vain silloin tällöin, kun
asioita muutenkin sattuu kirkolle. Elias söi ja joi. Mitä hän söi ja
joi? Rakas sanankuulija, sellaistako leipää kuin täällä leivotaan ja
kaljaa jota täällä tehdään? Niinkö hän joi kuin juomari ja suursyömäri?
Ei, rakas sanankuulija. Herra itse valmisti aterian, siksi oli se niin
ravitseva, että Elias saattoi matkustaa sen voimalla neljäkymmentä
päivää ja neljäkymmentä yötä yhteen mittaan. Kukapa profeetalle
jumalattomassa israelissakaan muut? Ja kukapa nytkään? Kun
sananpalvelija menee kinkerille, ei jokainen seurakunnan jäsen halua
hänen kanssaan enää leipää taittaa. Mene omin ruokinesi vain, pappi, ja
tarkasta onko seurakunnan lukutaito hyvä vai huono. Leivo itse leipäsi.
Herra lähettää tulonsa edellä sodan ja kalliin ajan, niinkuin on
meillekin nyt lähettänyt. Niin hän lähetti merkit Eliaksenkin edellä
ennenkuin Elias tuli pyhälle Horebin vuorelle. Tulee meillekin vielä
maanjäristyksiä, myrskyjä ja muita, ellei jo ole tullut, tulee varmaan.
Sanan palvelijan täytyy sanoa: "Minä olen kiivaillen kiivaillut"...
Vihdoin saarna loppui. Miehinen seurakunta oikasi virsikirjalaudoilla
levänneitä päitään ja katsoivat unisina ja hajamielisinä ympärilleen,
aivan kuin hieman noloina ja pelästyneinä kyselläkseen: Joko se loppui?
Mitä hän sanoi?
Mutta kun rovasti alkoi nyt lukea rukouksia, pysähtyi pälyileminen,
katseet seivästyivät lattiaan, hartaus painautui seurakuntaan, kaikki
epätietoinen ja hämärä oli kuin pyyhitty. Saarnan olemassaolo oli
unohdettu. Sielut tarttuivat kauniiseen rukoukseen kuin tuttuun,
ystävälliseen käteen, joka ei vie harhaan. Kaikki oli taas ihan
selkeätä. Jumalanpalvelus läheni loppuaan, pian saisi nousta ja mennä.
Velvollisuudentunto täytti yleistunnelman.
Hieman kesken aikojaan vaati Kirsin Iiska jo äitiään viemään hänet
ulos. Eivätkä äidin vastaväitteet auttaneet.
Kun Malakias vähän jälkeenpäin tungoksessa tuli ulos, ei hän heti
löytänyt omiaan.
Mutta kirkonveräjän ulkopuolella tapasi omankyläläisensä, Riitaluhdan
Esan. Tämä oli hieman kiihtyneenä jostain ja veti Malakiaksen
takinhihasta syrjään saadakseen sanoa ilmeisesti hyvin tärkeätä asiata.