Malakias havaitsi elävänsä merkillistä kevätkautta. Melkein joka päivä
tuntui joitakin hänen elämäänsä uudestasynnyttäviä vaikutuksia.
Ruumiissa ilmeni säännölliset voimistumisen merkit. Ajatusvoima
vapautui konttaavasta ja hidastelevasta koteloelämästä, jossa oli ollut
paljo aavistuksia, mutta vain harvoin kirkkaita, reippaita, toimintaan
ajavia, elämäntekoihin yllyttäviä ajatuksia. Kaunis kevät oli aivan
kuin luotu Malakiaksen elämäänheräämistä varten. Kummastuksella huomasi
hän, miten auringon ja sateen yhdessä lumesta paljastama, sulattama,
kosteuttaan huokuva maa tuntui nyt läheiseltä. Se veti puoleensa,
herätti eloon innostavia mielialoja, synnytti viljelysajatuksia ja
työhalua. Niinä päivinä, jolloin odotteli liian kosteuden haihtumista
voidakseen aloittaa muokkauksen ja kylvön, kävi hän saroilla
lakkaamatta. Hänen oli pelloille ikävä. Tuntui kuin olisi ollut hyvin
kauan ja kaukana poissa ja palannut taas. Kotonahan Malakias oli ollut,
käväissyt myöskin keväisin pelloilla. Mutta häntä oli jo useina vuosina
rasittanut työn pelko ja pellon muokkauksen ikävyys. Oli ollut paljon
tekemistä kantakirjaoriitten kanssa. Pellon muokkaus sai silloin jäädä
rengeille, piioille ja päiväläisille. Mutta kun rengitkin vuosi
vuodelta ikäänkuin kuluivat ja typistyivät, jäi käteen vain tynkiä.
Sellaisten miesten pellonmuokkauksesta ei tahtonut tulla mitään, sen
vuoksi oli isäntäkin ruvennut ikäänkuin häpeemään ja karkuilemaan
peltoja. Joka kerta kun keväisin niitä kävi katsomassa, ne tuntuivat
äänettömästi valittavan ja nuhtelevan... Jokaiselta erikseen oli
kuuluvinaan kuin sairaan uikutusta. Kylvämään hänen täytyi ahtaastakin
mennä, milloin ei saanut isävaaria sinne houkutelluksi. Mutta silloin
tunsi olevansa kuin vieraassa työssä; pääasiaksi tuli, että joutui
nopeasti pois. Kun myöhemmin kävi katsomassa orasta ja sittemmin
laihoa, tuntui sydänalassa aina kaiverrusta, joka oli yhteydessä
omantunnon soimauksen kanssa. Pellolle meni aina tietoisin vaatimuksin
ja odotuksin että siellä pitäisi nyt olla hyvä laiho. Mutta joka vuosi
vika uudistui: laiho heikkoni, pelto otti yhä runsaammin kaikenlaista
rikkaruohoa. Isäntä-Malakias sai kävellä pientareitaan kuin varkain ja
peläten, ettei laiho ala ääneen valittaa, ohdake ja pilliäinen
loistavassa komeudessaan pilkata ja huutaa. Se oli kaikki
syyllisyydentuntoa.
Niin tuli hän usein takanasilmin. Matkalla kotiin menivät jo oriit
mieleen. Joku saattoi kotona odottaa tammansa kera. Ikävä mieli meni.
Ori lauloi kuin kukko. Sen maine oli laajalta tunnettu. Siihen yhtyi
lukemattomia muistoja ja tuttavuuksia. Mielikuvat karkasivat
rasittumasta pois pelloilta astutuksiin, kilpa-ajoihin ja
hevosnäyttelyihin.
Se oli aivan eri maailma. Kyllä sielläkin oli maamiehiäkin, oikeita
tukevia pellonmuokkaajia. Mutta Malakias oli vain hevosmies. Ja sillä
hän itseään lohdutti, kun ohdakkeen mahtava, komea punapäinen
harjaskukka kohotti päänsä yli ohrantähkäin ja tervehteli tutuksi
tehden ja ollen olevinaan.
Mutta nyt. Malakias oli kuin pellon lumoissa. Työhalu pakotti
päivä päivältä voimistuvissa jäntereissä. Mieliala asusti
maanviljelysaskareissa, ja hevosharrastusta vastaan tunsi melkeinpä
suoranaista vastenmielisyyttä. Omituinen sattuma sekin, ettei
hevostuttavia ollut pitkään aikaan käynyt talossa. Ne kaikkosivat
silloin, kun Malakias sairastui. Eivät tulleet edes katsomaan, antoivat
ystävän olla oman onnensa nojassa. Eivätkä sittenkään, kun hän
parantui, kiirehtineet. Kun ei ollut kenen kanssa puhua hevosista,
vieraantui. Isäkin oli niin vanhanaikainen, ettei hänenkään kanssaan
huvittanut. Oli aikoinaan kyllä ollut ahkera hevosvaihtaja hänkin ja
muisti puhua kaupoistaan. Mutta Malakias katsoi hevosvaihdon kuuluvan
muinaisiin asioihin ja nauroi sellaiselle. Joose oli niin
yksinkertainen ja saamaton, että kiroili Pojua, kun se on muka niin
raju, ja siis pelkäsi. Ei niiden kanssa viitsinyt. Lähi naapuri oli
raittiusmies, eikä Malakiaksella ollut hänen kanssaan yhteistä. Muut
kyläläiset ilmeisesti eivät olleet oikein vielä selvillä, milloin
Kirsiin sopii mennä.
Malakias siis sai elää yksin kotiväkineen, vieraantua hevosasioista ja
kauniin keväimen kera lipua lähemmäksi maata, taloutta ja perhettään.
Sen jälkeen kun pastori Rapinen oli käynyt, oli tapahtunut
aviopuolisoiden kesken ikäänkuin äänetöntä lähentymistä. Asiasta ei
tosin puhuttu, mutta Malakias havaitsi, että Eliisassa oli tapahtunut
muutos. Kun silloinen itku oli loppunut, oli hän lähtenyt askareilleen
ja katsonut merkillisellä tavalla suoraan Malakiasta silmiin. Ja
Malakias oli vastannut katsomalla, tietämättä tulisiko hymyillä vai
osoittaa huolta.
Tottumus kiteytyi nyt tälle pohjalle. Päivä meni toisensa jälkeen. He
alkoivat puhua ja neuvotella keskenään. Malakias, jossa jo oli alkanut
tapahtua hiljainen tasautuminen, elämäntunto kun etsi aivan itsestään
viihtymystä maatöistä, viljelyssuunnitelmista ja kuvitelmista,
talousaskareista y.m.
Mutta kaiken tämän taustalla oli poika, pikku Iiska, joka päivä
päivältä valloitti isän sydämen yhä ylivoimaisemmin pelkällä
tallustamisellaan, huudollaan, naurullaan ja jutuillaan,
olemassaolollaan. Tähän tuli nyt lisäksi äänetön mutta syvästi tunnettu
rauha vaimon kanssa. Samalla tuntui kevättään elävässä, uudestaan
elämälle syntyvässä sielussa, kuin entisyys kokonaisuudessaan, myöskin
se raskain, olisi alkanut sulkeutua muistojen takalistoille. Samalla
hänessä rakkauselämä elpyi merkillisesti samanmuotoisena kuin aivan
nuorena, jolloin Eliisan tuli tuntemaan ja omisti hänet.
Eliisa oli sikäli muuttunut myöskin, että hän oli uudelleen voittanut
itsensä ja ruvennut katsomaan miestään silmiin. Tämän silmistä olikin
kadonnut pitkäaikainen verestys. Tummat renkaat olivat vaalenneet ja
pussit hävinneet. Silmästä löysi taasen Malakiaksen vilpittömän
katseen. Siitä oli alkanut hävitä aikaisempi arkuus, juoppoudenaikainen
luihuus ja sijaan oli ilmestynyt se sama miehuullinen, itsetietoinen
tirkistys, jonka Eliisa tunsi niin hyvin "sankari-ajoilta". Eliisa ei
huomannutkaan, miten hän suli, talttui ja taipui tämän katseen edessä
ja lipui hiljoilleen lähemmäksi miestä, jonka aviorikollisuus samalla
himmeni eikä enää ollut joka näkemä silmäin edessä.
Häntä vaivasi kohtaus pastorin kanssa. Luonne, joka oli
järjestelmällisesti kätkenyt sydämeensä ja kantanut yksin kohtalonsa ja
surunsa, kärsi siitä, että verrattain vieras mies oli saanut
tilapäisesti kurkistaa hänen sieluelämäänsä. Mutta siitä huolimatta
mitään vihaa ei hän saattanut tuntea. Pikemminkin hän kaipasi uutta
keskustelua, niin vaikealta kuin tuntuikin miten voisi löytää sopivan
keskusteluaineen ja estää pappia tulemasta liian lähelle, pyhitetylle
alalle.
Omituista kyllä, se valtaava tuska, minkä Eliisassa synnytti pastorin
selitys juomahimon perinnöllisyydestä, hellitti muutamien päivien
kuluessa. Pelko, että hirveä perintö seuraisi Iiskalle, ei ottanut
oikein vakaantuakseen. Äitinä hän ei sitä ajanpitkään saattanut uskoa,
vaikkakaan ei päässyt sen mahdollisuusoletuksesta. Tämän helpottavan
sieluntilan aiheutti ilmeisesti myöskin se, että suhde pojan isään,
Malakiakseen, oli taas oleellisesti muuttunut, että Malakiaksen
taloustoiminta, hänen raitistumisensa ja reipastumisensa herätti aivan
uusia elämän kevättunnelmia, joiden rinnalla kaamea pelko pojan
kohtalosta, joka juonti alkunsa siitä menneestä kurjuudesta, ei voinut
vallata mieltä. Sillä poika oli hänelle niin rakas, se oli hänen ainoa
todellinen jumalansa, jota hän äskeisinä kovina aikoina katsoi,
halaili, vaali ja kasvatti _voittaakseen_ kuolettavan elämäntuskan.
poikansa elämälle. Tässä elämän keväisen nousun uudessa vaiheessa oli
siinäkin Iiska keskuksena. Jos hänen olisi pitänyt ajatella ja pelätä
yhä, että pojassa ehdottomasti uusiutuu isän tauti, hän ei olisi voinut
ensinkään tuntea tätä kevättä, vaan olisi painunut suruunsa.
Mutta nyt oli tarina juomahimon ja sitä mahdollisuutena seuraavan
juoppohulluuden periytymisestä Iiskaan muuttunut näissä sopivissa
olosuhteissa äidille elinvoimaa lisääväksi kannustimeksi taistelemaan
sellaisen mahdollisuuden toteutumista vastaan. Ja hän taistelisi!
Vielä ei oikein tajunnut, mitä muutoksia hänen ajatusmaailmassaan
oikein tapahtui. Mutta sen saattoi huomata, että mieheen äskettäin
kohdistuneen ylenkatseen kylmä, harkittu voima siirtyi tukemaan vihaa,
joka yhä selvätajuisempana kohdistui viinaan ja sen kanssa yhteydessä
oleviin seikkoihin. Hänen mielessään eli tässä suhteessa yksi ainoa
voimakas ajatus: Iiska ei tulisi saamaan huuliinsa pisaraakaan viinaa
niin kauan kun hän sen voisi estää. Pojan hän opettaisi tietämään, mikä
erikoisvaara juuri häntä viinan nauttimisen kautta uhkasi. Hän antaisi
poikaa opettaa sellaisten, jotka ymmärtävät.
Siten saavutti äiti sielussaan joltisenkin välirauhan.
* * * * *
Kauraa kylvetään. Malakias oli aamuvarhaisesta Joosen kera äestänyt.
Sitten oli Malakias alkanut kylvää. Työ tehtiin nyt perusteellisemmin
kuin moneen vuoteen. Miina, palvelustyttö, oli tullut myöskin
peittämään.
Naapureita oli pelloillaan. Ainoastaan eräs lähi saroista makasi vielä
koskematonna. Se oli Malakiaksen erään juomatoverin oma.
Aurinko paistaa kirkkaalta, viileältä taivaalta. Kuuluu yhtaikaa monen
näkymättömän kiurun loistava viserrys. Pelloilta sattuu korvaan milloin
äestävien tyttöjen laulu, milloin kimakka nauru, kisaileva huuto,
hevosta kiirehtivä tai haukkuva toruminen. Kylväjät liikkuvat
arvokkaina, väkäisinä, työntävät maahan siementä.
Malakias huomaa tämän kaiken. Hän keksii olevansa nyt taas kyläläisten
rintamassa, elimellisesti mukana, parhaitten joukossa. Mieleen vilahtaa
tuskainen, painostava häpeäntunne viime keväältä. Kylvö oli jäänyt
myöhälle. Hän ei viitsinyt, teki syyksi ettei joutanut. Kun ei sattunut
saamaan muitakaan kylvämään, täytyi vihdoin itse. Mutta se oli jo niin
myöhään, että eräitten toisten oli oraalla, ja häntä hävetti.
Nyt sitä vastoin. Äsken kävi muuan naapuri, joka kylvi sarallaan,
katsomassa. He puhuivat aivan kuin entisaikaan, silloin, jolloin hän ei
vielä kevättään tarvinnut oriille ja juopottelulle.
Tämä kaikki oli elämää. Hän vihelsi. Muisteli mitä lauluja osaisi. Ja
niitä tuli mieleen rivittäin.
Tämä sarka alkoi lähetä loppua. Sitte toiselle. Miten hän nyt voi
hyvin! -- Kello talon katolla soi. Joko nyt on päivällisaika?
Todellakin. Sepä hauskaa.
-- Laske siihen valjaat, Miina, ja mennään syömään. -- Hoi Joose!
Syömään.
-- Jaa-hah!
Malakias astui Miinan hevosen luo. Se oli ruskea tamma. Varsa oli jo
parin kierroksen ajan alituiseen kurottanut turpaansa emon nänneihin,
mutta kiire ajo oli estänyt onnistumasta. Kun tamma nyt pysähtyi, oli
varsalla niin kiire, ettei Miina tahtonut ehtiä valjaita pudottaa. Hän
hätisti varsaa pois. Tamma katsoi pitkään ja kutsuvasti. Varsa jo
kikatti ilmi tyytymättömyyden. Emo sanoi: hö-hö. Silloin jo aisakin oli
poissa tieltä. Varsa otti osansa. Malakias taputteli tammaa ja puhui
mielistellen. Tamma katsoi viisailla silmillään hyväksyen.
-- Mene vain, sanoi isäntä Miinalle. Minä tulen tamman kanssa, kun
varsa saa enimpään hätäänsä.
-- Kiki, kiki nyt. Tyttö taputti varsaa hellästi ja meni.
Kaikilta saroilta liikkui kylvöväki kylää kohti. Kuului iloista
hälinää, huutoja ja leikinlaskua.
Isoisä ja Iiska tulivat vastaan kujassa. Iiska työnsi edellään vanhaa,
piikitöntä haravaa ja lauloi. Isoisä asteli viivytellen pojan jälessä,
imi piippuaan ja myhäili. Heti kun isä tuli tamman ja varsan kanssa,
heitti Iiska haravakulunsa, koko huomio kiintyi varsaan. Poika yritti
sekaantua jalkoihin, mutta isä tempasi syliinsä. Iiska sai hyväillä
varsan kaunista päätä, taputella poskea ja turpaa ja yrittää sormellaan
koskettaa sen silmääkin. Tamma pysähtyi katsomaan, sai hyväilyn
isännältä ja oli rauhallinen. Isoisä kysyi kylvöksestä ja ilmaisi
hyvänmielensä, kun kuuli miten pitkälle on ehditty.
Kun tultiin pihaan, tuli Eliisa aitasta leipiä käsivarrellaan ja
heiluttaen kädessään suurta avainta. Tukka oli huivittomassa päässä
löyhtynyt väkkärältään ja muuan valtainen suortuva hulmahti somasti.
Jalka astui joustavasti ja vartalo notkahti. Hän pysähtyi, katsoi
kujaan, kun sieltä tuli väki. Kasvot olivat hiessä.
Malakias näki jo kauas miten hän hymyili ja katsoi. Kun Eliisa nousi
tuvan portaita, näki Malakias vain sen, miten hän nousi. Isä puristi
yhä varsan kera lepertelevää poikaa rintaansa vasten ja ajatteli: saapa
nähdä tuleeko Eliisa takaisin pihalle, kun saa leivät tupaan? Ellei,
vie hän Iiskan sylissään äidilleen ja sanoo terveisiä pellolta...
Mutta samalla jo Eliisa ilmestyikin takaisin rappusille...