Ihminen epäilee, vihaa silloin _kaikkia!_

Malakias oli nyt ollut juomatta. Hän oli parantunut. Yrittelee

lähennellä. Mutta _hän_ ei salli! Se ei tule sen paremmaksi. Hänelle

oli joku ystävä sanonut: Jumala vaatii nöyryytystä. Hän kysyi: miksi?

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mieheni on pettänyt minut. Rakkaus on

minussa kuollut. Häneltä kysyttiin: vihaatko sinä? En tiedä, hän

vastasi. Nytkin hän sitä ajatteli. Elämä on harmaata ja kylmää. Täällä

vain petetään ja vihataan. Nyt Malakias taas luulee rakastavansa ja

ruikuttaa...

Hän hymähti katkerasti.

-- Ruikuttaa rakkautta!

... Mitä se sitten on?... Olla tänään minun kaulassani, huomenna

katulutkain... Hyi sentään! -- Huononakin ollessani minä en tahdo

kilpailla sellaisten kanssa. Saavat pitää omansa, hän ja ne...

-- Ja minä pidän omani: poikani ja kunniani.

Hän tunsi, miten itsetunto lisäsi elinvoimaa ja uhmaa. Tuli melkein

hyvä olla. Alennustila ei tuntunut niin alentavalle, eikä elämä niin

harmaalle. Mielessä vilahti: missähän se Iiska? Äidillinen levottomuus

täytti samalla mielen. Harmaa, kylmä tunnelma sai lämmintä väriä. Hän

unohti siinä hetkessä koko äskeiset mietelmänsä. Nehän tulivat ja

menivät nykyään itsestään, omia aikojaan.

Tiloitettuaan maidon, otti hän käteensä erään astian ja lähti tupaan.

Astuessaan sisään ovesta huomasi samassa silmänräpäyksessä Malakiaksen,

joka nikarteli höyläpenkin vieressä haravia korjaten, Iiskan sahaamassa

pienellä sahallaan ja ukon takinhelman ja pieksusaappaan vilahtavan

kamarinovessa ja heti oven painuvan kiinni omituisella kiireellä,

naksahtaen tutulla tavallaan, jossa oli hieman erikoinen ääni silloin,

kun ukko aikoi mennä kaapille. Sen Eliisa nytkin huomasi ja hymähti.

Ukko oli hänelle sentään niin herttaisen hyvännahkainen, melkein hieman

parempi ja avuliaampi vielä kun oli hiukan maistahtanut. Mutta Eliisan

silmä keksi heti Malakiaksen viheltävän. Sähkö valaisi huonosti,

lampussa oli kuin joitakuita tulisia onkilieroja vain.

-- Mikä sen sähkön taas? Malakias katsoi lamppuun ja samalla Eliisaan.

Sattuivat silmät yhteen, viivähtivät kahden puolen. Eliisa naurahti:

-- Eihän se Iiska vain sormiansa sahaa?

Läheni.

Iiska sahata-nilkutti.

-- Ei Iiska, aika mies, kehui isä.

Iiska sahasi suurta halkoa.

-- Näytä, ettet sinä, sekaantui äiti pojan sahuuseen.

Mutta poika huusi:

-- Ei!... anna minä tahaan!

Ja sahasi.

Molemmat vanhemmat seisoivat ja katsoivat poikaa. Katseet taas yhtyvät.

Malakiaksen silmä rakastaa ja odottaa. Tuntuu kuin koko hänen

hermostonsa odotuksesta vapisisi: nytkö se on lopussa tämä

korpivaellus? Onko nyt kevät tullut?

-- Rakas Eliisa! hän kuiskaa.

Mutta silloin Eliisa ikäänkuin pyyhkii häntä ohimennen silmäyksellä,

joka on kylmä, harmaa, kuollut, ja lähtee askareilleen.

Silloin jää Malakias paikalleen kuin patsas. Katse seuraa elottomana

ovea kohti astelevaa naista. Eliisan astunta on keveän joustava, ruumis

notkahtelee sulavasti, huivi on valahtanut niskaan ja valtaava

hiuskuontalo ikäänkuin riemuiten pelmahtanut vapauteensa. Malakiaksen

sydämessä syöksähtää. Silloin ennen -- näky oli monikertaan uusiutunut

-- kun Eliisa noin poistui luota, hän _aina_ katsahti taakseen ja löysi

Malakiaksen katseen lumottuna... Silloin Eliisan silmissä eli kutsuva,

hyväilevä, kiemaileva rakkaus. Se kutsui, aivan kuin lapsena

leskijuoksuun, ja Malakiasta ei voinut pidättää mikään. Hän juoksi ja,

jos vain ihmisten silmä välttyi, sulki viehättävän vaimon syliinsä.

Hieman kalseata oli Eliisan halailu silloinkin. Hänen luonteestaan

puuttui se kuumentava tuli, jota Malakias omassaan tunsi olevan niin

valtaisia annoksia. Tuli, joka kuumentaa rakkauden ahjoa. Eliisa osasi

sitä kiihottaa ja iloita sen kuohusta Malakiaksessa. Mutta itse pysyi

aina pidättyvänä, hieman viileänä. Hän oli niitä, jotka mieluummin

ottavat kuin antavat.

Malakias oli elänyt koko keväimen uuden elämän aavistelevissa

merkeissä. Hän ei ollut pannut huuliinsa pisaraakaan viinaa. Hän tunsi

miten elinvoima hiljoilleen palasi ruumiiseen, miten ajatuskyky

kirkastui, miten mielenkiinto tarttui yhä uusiin asioihin. Malakias oli

kuin puu, joka oli pitkän aikaa ollut revittynä juurineen maasta,

epämääräisessä muuttotilassa, jonka juuri toisensa jälkeen kuivuu,

kuoleutuu, oksa toisensa jälkeen lakkaa viheriöitsemästä ja väsyy. Kun

puu sitten pääsee takaisin juurilleen, tuntevat ensin elinvoimaisemmat

elämänkutsumuksen. Mehevässä mullassa on elämä. Se nousee juuria myöten

runkoon, latvaan, oksiin. Yhä useammassa juuressa elämä vertyy, yhä

useampi oksa ja lehvä alkaa viheriöidä. Puu voimistuu, alkaa elää.

Näin oli käynyt Malakiaksen. Hän itse tunsi sen omassa ruumiissaan.

Vapiseminen väheni päivä päivältä. Voima palasi. Käden omituinen,

paisunut pulleus vaihtui hiljalleen työkädeksi. Pöhötys posken

yläpäästä laski. Silmä alkoi saada eloisuutensa.

Hän odotti että Eliisa unohtaa sitten, kun Malakias paranee, saa

takaisin miehen ulkomuodon ja huomaa ettei hän enää juo. Hänen heräävä

elinvoimansa etsi uusia tehtäviä ja eräisiin se imeytyi suurella

voimalla.

Varsinkin talouteen. Kevättä varten oli hän varustautunut nyt kuin

mies. Hän tahtoi kylvää, rakentaa, järjestää. Mitä enempi hän ajatteli

ja puuhasi käytännöllisten asiain kimpussa, sitä vähemmän hän kärsi

aviosuhteen rikkoutumisesta. Mutta se tuli ja hyökkäsi päälle aina kun

silmä välttyi. Silloin näytti siltä kuin kaikki, _kaikki_ olisi turhaa

niin kauan kun tämä yksi asia on järjestämättä.

Hän luuli tuntevansa vaimonsa perinpohjin. Eliisa oli hieman viileä.

Mutta sitä ei Malakias ollut koskaan ottanut lukuun. Onhan Eliisa

kuitenkin _hänen_. Ja siihen hän tyytyi. Kun hän sai rakastaa ja Eliisa

hymyili -- se riitti. Mutta nyt. Hänen täytyi aina ajatella, kun

Eliisan kanssa silmä sattui yhteen: nyt hän ajattelee minun

lankeemustani. Eihän hän voi sitä olla ajattelematta? Ei hän voi!

Ihminen on ihminen. Hän luulee, että minä muistan _niitä_. Hänen

rinnallaan. Sellaisia!...

... Armahda Jumala, miten minä kuitenkin saatoin! Mutta ikinä ei

sellaista olisi selvällä... ei koskaan. Selvällä minä en koskaan...

Mutta miksi vie viina sellaisiin?... Häpeästä sitte täytyy juoda lisää

ja sitte tulee liikaa.

Miten kaikki onkaan muuttunut siitä, kun Eliisa tuli meille. Ajattelin

että hänellä piti olla hyvin, että hänen ei ikinä pidä saada syytä

moittia minua, minä kun teen kaikki mitä hän... Nyt?...

Hänen kätensä vapisi niin, että sai osoitella ennenkuin sai

haravanpiikin lapaan.

Mutta nyt alkoi Iiska itkeä. Saha oli purassut sormeen. Eliisa lensi

ulkoa. Malakias tempasi syliinsä. Verta tuli, mutta haava ei ollut

suuri. Ukkokin kamaristaan hätään asteli.

Koko hätä muuttui lapsen lohdutteluksi. Isä piti sylissään. Äiti sitoi.

Vaari jutteli:

-- Kyllä se paranee.

-- Paha taha, sanoi Iiska mielistyen sormisiteeseen.

-- Paha saha, kertasi äiti.

-- Minä panen pahan sahan pois, sanoi ukko.

-- Iikka tahaa vielä!

Ja poika vääntäysi isän sylistä.

-- Sahaa uudesta! kehoitti isä.

-- Ei enää, torui äiti.

-- Anna sen...

-- Sahaa kaikki sormensa.

Siinä keksi Malakias jo leppeämmän vivahduksen.

Hänen sielussaan alkoi laulaa pieni lintu.

Äiti meni.

-- Älä vain anna sille enää sahaa, varoitti mennessään.

_Uudelleen_, totesi Malakias. Hän sieppasi pojan syliinsä.

-- Me lähdemme katsomaan "Pojua".

-- Pojua, Pojua! hoki poika käärien kätensä isän kaulaan.

Juoppohullu: Elämäntarina · 第 12 / 19 题