-- Me olemme kaikin syntisiä, sanoi pastori Rapinen ja tutki
katseillaan Eliisaa, joka kahvitarjottimesta kiinni pitäen istui pöydän
vieressä.
-- Epäilemättä. Ja minä olen yksi suurimmista, mutta...
-- Mutta?
-- Mutta minä en voi uskoa, että Jumala olisi lähettänyt minulle
rangaistuksen tässä muodossa.
-- Miksi ette? Mistä te tiedätte, mitä muotoja Jumala milloinkin haluaa
käyttää?
-- En tiedäkään. Mutta miksi Jumala antoi minulle miehen, joka juo
itsensä juoppohulluksi?
Eliina oli suuttunut. Sieramet kohoilivat ja poskilihakset värisivät.
Hän jatkoi:
-- Minä olin lapsi, ja Jumalan piti tietää että olin viaton! Miksi
Jumala laittoi minulle juopon miehen, joka sen lisäksi...?
Hän heitti ylpeästi päätään kuin taisteluun hyökkäävä naarasleijona.
Tumma puna oli noussut poskille. Hän ei lopettanut. Asiahan oli
julkinen. Hän tiesi, että Malakias oli laittanut tämän keskustelun
pastorin kanssa.
Pastori Rapinen ei ollut odottanut näin tuimaa otetta. Hän oli tottunut
juttelemaan vain naisten kanssa, jotka alistuvat. Tämä oli toista
lajia. Hän mietti hetkisen ennenkuin jatkoi, alentuneella, muuttuneella
äänellä:
-- Kyllä minä ymmärrän teitä, mutta...
-- Mitä Jumala tarkoittaa sillä, että hän antaa minun kärsiä rikoksesta
jota en ole tehnyt? Sitä minä en ymmärrä.
-- Syntiä ovat kaikki tehneet.
-- Niin! Mutta miksi ei minua rangaista niistä joita ehkä olen tehnyt?
Miksi minulta viedään _elämä_?
-- Eihän Jumalalla ole määrättyjä rangaistusmuotoja. Mutta: te olette
luultavasti hyvin syvästi rakastanut?
-- Miestänikö?
-- Niin: hyvin, _hyvin_ syvästi?
Eliisan huuli vavahti. Hieman avuttomana katsoi hän pappiin. Suu yritti
hymytä, mutta ei onnistunut.
-- Onko miehenne saanut _tuntea_, että te rakastatte häntä?
Veri oli tipahtaa poskista, kun hän virkkoi:
-- Minä en ole koskaan ollut kenenkään muiden kanssa missään suhteissa.
Sitte hän näytti miettivän. Ja aivan kuin totuus olisi pakottanut hänet
vielä lisäämään:
-- Minä en tiedä... minulla taitaa olla sellainen luonne...
Enempää ei hän voinut sanoa.
-- Minä ymmärrän, tyytyi pastori. Mutta entäpä jos tämä olisi
vaikuttanut vierottavasti mieheenne?
Vaimon huulet taas vavahtelivat.
-- Onko hän niin sanonut?
-- Ei.
Eliisa tuntui hieman vapautuvan kiusallisesta vaikutuksesta.
Ajatuksissaan hän sanoi:
-- Minä luulen rakastaneeni niin paljon kuin minä olen voinut.
-- Niin, sanoi pastori, enempäähän ei ole oikeus kellään vaatia.
Hän rykäsi ja jatkoi:
-- Mutta jokaisella ihmisellä on lupa vaatia onnellista elämää.
Vaimo nosti kysyvää katsettaan.
-- Sen saamiseksi täytyy _uhrata_ usein se, mikä ihmisen mielestä
näyttää olevan juuri hänen onnellisuutensa elinehto.
Eliisan katse kysyy.
Pappi jatkaa:
-- Ymmärtääksenne minua, täytyy hieman selittää. Teidän miehenne olisi
kaivannut myöskin hellää sääliä, osanottoa ja anteeksiantamusta
lankeemuksessaan, voidakseen _tulla_ sellaiseksi mieheksi jota te
ajattelitte ja rakastitte.
Pastori katsoi läpitunkevin silmin.
Eliisa ei katsettaan väistänyt, mutta silmässä ilmeni suurta
levottomuutta. Pappi jatkoi:
-- Teidän miehellänne on _perinnöllinen_ alkoholismi. Hänen
juoppohulluutensa on isien perintö. Häntä tuskin saattaa pitää itse
syyllisenä, ainakaan muuta kuin osittain. Syy on isissä,
yhteiskunnassa, joka toimittaa ihmisten saatavaksi tätä kamalaa
ainetta, niissä, joiden esimerkki houkuttelee heikkoja juomaan, niissä
juopoissa, joiden seurassa tauti on kehittynyt. Mutta langennut saa
kuitenkin koko yhteiskunnan edessä kantaa kaiken edesvastuun. Eikö
sellainen ihminen ole myöskin säälittävä, aivan kuin ihminen joka
tietämättään saa spitaalitartunnan? Eikö myös hänellä ole aihetta
syyttää Jumalaa: miksis minun tämän kaltaiseksi teit?
Nyt vaimo vapisi. Hän kurotti kätensä pappia kohti kuin apua anoen ja
kuiskasi:
-- Me-_meneekö_ se tauti... _aina_... perintönä?
Harmaat silmät lävistivät pappia. Mutta kun pastori viipyi, kiljahti
Eliisa:
-- Oi! Älkää sanoko. _Se ei mene!_ Ei saa!
Hän hyökkäsi nyrkit pystössä kohti kalpeana seisovaa pappia, ikäänkuin
estääkseen tätä sanomasta kauheinta. Mutta samalla hän lysähti tuoliin.
Vääntelehti ja voihki niin hirveän tuskan vallassa että papinkin
kyyneleet alkoivat vuotaa.
-- Poikani... poikani!... Hyvä Jumala armahda!... Älä enää meitä
rankaise niin hirveällä tavalla.
Rukous tippui huulilta kuin kyynelin.
Yhtäkkiä hypähti hän jaloilleen, polki raivoten lattiata ja kohotti
ristitetyt kätensä taivasta kohti huutaen:
-- Herra Jumala... ota minun kunniani ja onneni, mutta säästä lapseni
tältä hirmuiselta perinnöltä!
Pappi läheni kalpeana, joko auttaakseen tukeamalla vapisevaa vaimoa,
tahi langetakseen polvilleen rukoukseen. Mutta Eliisa riensi kiivaasti
omaan huoneeseensa ja heittäysi vuoteeseensa valittaen kipeästi.