On tullut kevät.
Ensimäiset huhtikuiset suvituulet puhaltelevat etelästä. Lumi sulaa.
Tiet käyvät likaisiksi. Kujissa putkahtelee syvään. Muutamilla
vainioilla alkaa näkyä maaläikkiä. Koski jo korottaa äänensä. Taivas on
alkanut muuttaa väriään.
Ihmisistä katoaa talvinen kankeus. Sydämissä tapahtuu sulaminen. Koko
olemuksesta loistaa: kevät tulee!
Malakias Kirsi ajaa lantavettä sulavalle hangelle. Haju leyhähtelee
kauas. Hänen silmästään pilkistää elämäntuntu: se hymyää. Ja suu hymyää
myös! Riuska ori on päässyt jalottelemaan lantavesilaatikon vetäjänä.
Perässä, muutaman sylen matkassa ajaa Joose vanhaamustaa samanlaisine
kuormineen. Ajaa ja viheltää. Polkkaa.
Itse Malakiaksenkin huulet suippenevat vihellykseen. Poikana se konsti
häneltä kävi. Sittemmin oli jäänyt. Hän muistelee...
Pöhötys kasvoilta ei ole vielä kokonaan poissa. Silmien ympärillä
asustaa musta rengas ja poskipäiden ylipäässä paksut pussit. Malakias
muistaa ne.
Hän ei nyt ryyppää, -- "tällä kertaa" sanoo hän, jos joku kysyy. Se ei
siis merkitse lopullista raitistumista. Hän selittää viimeisen
viinatautinsa johtuneen siitä, että luuli pontikassa, jota oli ostanut
satunnaiselta trokarilta, olleen "jotain myrkkyä". Nyt tahtoo Malakias
näyttää, ettei hän ole mikään viinanorja -- vielä. Tämä ajatus on häntä
ihmeellisesti kannustanut.
Emäntä kaihoo, karttaa, vetäytyy syrjään, kun Malakias hymyten,
hyväksitehden, katuvana lähestyy. Ei anna anteeksi. Malakiaksen
omassatunnossa polttaa. Antaahan Jumalakin anteeksi! hän ajattelee...
Mutta kevät! Etelätuuli tuo lohtua. Se hivelee talven haavaa.
Elämä kääntää esiin uutta sivuaan. Kas! Malakias kiintyy siihen: pelto!
Siitä nyt puhuvat kaikki, pellosta, maasta, maahengestä. Hevosista on
miesten kesken puhuttu ennen. Se on alkanut hieman hellittää.
Nykyään vain maasta, pellosta, nevasta, lannasta, siemenestä,
viljelysvuoroista, koneista ja siitä kuka paraiten osaa hoitaa peltoa,
panna suon kasvamaan.
Sepä on omituista. Miksi hevoset nyt ovat syrjään jääneet? Hevoset...
Ihana hevonen tämäkin ori, Poju! Mutta merkillistä, että häntäkin,
Malakiasta ikäänkuin tympäsee ajatella ainaisia hevosajoja. Siinä lie
jotain lapsellista, jotain huijarimaista, jotain... mitä hänessä. Ennen
oli toisin. Miestä, joka raskaalla työhevosella kulki juoksuajoissa,
pilkattiin. Nyt äkkää Malakias sellaiset miehet maamiesten etunenässä.
Sellaisista puhutaan, niille annetaan arvoa, ne rikastuvat. Hinnat ovat
maantuotteilla suuret, hirveän suuret. Malakiaksella on ollut vain
vähäsen luovuttaa. Salakaupassa olisi saanut enempi, mutta ei
ole viitsinyt... paitsi minkä on antanut kylän yleisille
viinankeittäjille. Niille täytyy antaa yhteisen sopimuksen mukaan. Ne
maksavat puolentoistakertaisen hinnan. Kyllä kannattaakin! Ottavat
melkein liikaa hintaa... Onhan siinä vaaraa. Sakot on luvattu yksissä
maksaa.
Astellessaan oriin jälessä johtuu ajattelemaan, että nyt hän ei ole
viinankuluttaja tällä kertaa. Kyselee itseltään: mistähän kummasta se
johtuu, että viina häneen tekee sellaisen vaikutuksen? Niitä näkyjä oli
jo ennen yrittänyt näytellä, mutta ohi olivat menneet. Moni ryyppää
yhtä paljon kuin hänkin, mutta eipäs vain näe viinapiruja. Mikä senkin
tehnee? Liekö perintövika? Pastori oli sanonut, että jos suvussa on
ollut juoppoutta useammissa polvissa, se voi vaikuttaa. Ja sitä on
ollut. Isä on juonut ja hänen isänsä. Isäkin on joskus näyttänyt
oireita, mutta ei vaarallisia.
Malakias oli sitä mukaa kuin tuli terveemmäksi ajatellut juomahimon
perinnöllisyyttä. Se palasi yhtämyötään ja yhä mielenkiintoisempana. Ja
mikäli hän painui siihen uskoon, että himo voi olla isänperintöä,
sikäli hänessä alkoi kasvaa isä-Siimonia kohtaan kaunaa.
Kun synnin juuret alkoivat juontaa isään, alkoi poika, sitä itse
huomaamattaan, vapautua edesvastuusta, samalla kun tuomitsemisen henki
isää kohtaan kasvoi. Isän syyhän se sitten olikin, ettei hän saattanut
pysyä kohtuudessa, nauttia huvikseen, olla niinkuin muut oikealla
tavalla päissään. Isä on ryypännyt elinaikansa, -- poika saa sairastaa
pohmelot! Varsinkin nyt, jolloin hän ei uskaltanut ryypätä, kun hän
näki isänsä, tavallinen punerrus poskipäissä, nenänsivun vavahtelevan
ja silmät sirrillään, oli poika tuntenut niin syvää katkeramielisyyttä,
ettei enää voinut olla ynseätä mieltään näyttämättä.
Ukko oli herkkätunteinen, suri poikansa surkeutta, ei vastannut tämän
pahoihin tuuliin, koska piti ne kokonaan Malakiaksen harmistuneen
mielen harhakuvina. Omallatunnollaan ei vanhus tuntenut pienintäkään
häivää. Muisti vain omaa, rehellistä vaellustaan, mielessä vilahti
muutamia verensekauksesta aikoinaan sattuneita ikäviä näkyjä. Mutta Hän
vavahti. Oli tullut vahinkoja taloudessa ja hevoskaupoissa. Velkaa...
No ei se mitään! Onpa hyvä aika. Kaikki maksaa. Puupökkelökin maksaa ja
aidanseiväs. Metsää pitää myydä ja maksaa velka. Kaikki! Sitten
panemaan rahaa kokoon. Monet ovat jo panneet. Miksi ei hänkin...
Iiskalle pitää jäädä.
Häntä värisytti, kun mieleen yhtäkkiä vilahti miten lähellä kuolemaa
oli ollut ja miten kamalata kaikki. Mutta nyt hän elää ja hänellä on
poika... on poika!... Iiska, pulska, vankka poika. Siitä hän kasvattaa
miehen! Ei salli pojan päästä ollenkaan viinanmakuun. Tulkoon siitä
raitis. Kouluuttaa herran. Tottahan sitte pysyy, kun sivistyy, etteivät
ne talonpoikaiset veret ja verenviat vedä viinaan.
Vaikka osaavathan ne nekin, herrat, juopotella. Monesti oli hänkin
ollut samoissa seuroissa. Kilpa-ajopäivällisilläkin. Ja sitte niillä on
aina ne naiset... Naiset...
Mielikuvitus varastautui markkina-naisseuroihin. Malakias yritti
riistäytyä pois, vaikkapa tähän virtsanajoon, mutta itsepintaisesti
yritti pysyä siellä markkinoilla. Muuankin. Sillä oli kumman kierot
silmät... se näki aina, nauroi virnisteli ja iski silmää, vaikka ei
katsonutkaan.
Sai ryöstäytyneeksi väkisin pois sieltä ja pääsi takaisin poikaan,
Iiskaan, silmäterään, pikkuiseen poikaan, hänen poikaansa, joka perii
mitä hänellä on.
Tuntui taas kerran mukavalle ja lupaavalle elämä. Miehen rinnassa
jatkoi kevät nousuaan.
-- Kun ottais pienen ryypyn.
Sepä oli somaa! Ilmeisesti joku kuiskasi sen korvaan. Ainakin hän kuuli
sen.
-- Ei se vahingoita, yksi ryyppy.
Mikä kuiskii...? Malakias hymyää. Onpa minulla poika. Kun Eliisa vain
antaisi anteeksi. Minä rakastan. Millä saan hänet uskomaan sen?
Jumalani...
Mutta hänen täytyy, eihän ihminen voi iäti vihata? Eikä kukaan ole
itsekään synnitön...
-- Ottaa vain ryypyn silloin, toisen tällöin, sitä veri kaipaa, kun on
tottunut.
-- Mutta kun ei saata... "silloin tällöin!" äännähti Malakias
kuuluvasti, väitellen kuiskuttajan kanssa.
-- Kyllä siihen pian harjaantuu.
-- Eipä! _Minä_ kohta _juon_.
-- Nauretaan sellaiselle miehelle, joka ennen on tohtinut ryypyn
kallistaa ja nyt siihen paikkaan lakkaa kuin veteen.
-- Ei uskalla...
... Poika on nyt kasvamassa, maata rupeat asumaan, velkasi maksat,
rikastut. Emäntäkin leppyy. Mikäs siinä: pakko on leppyä mieheensä.
Juttelu oli kuuluvinaan korvassa. Malakias tiesi, että omat ajatukset
siinä vain peliä pitivät. Mutta häntä miellytti kuulla. Se kaikki
nostatti mieltä. Elämä sai sen kautta väriä ja viehätystä.
Kaiken sen yläpuolella leijui pikkuinen poika, joka nytkin taapersi
pihassa puuhevoisineen, tai lammasnavetassa nuorten karitsain kera
luikki aidantakana piilosilla ja pani pä-ä-ää.
Virtsa vuosi avatusta aukostaan koskena. Ori asteli hieman arkana
pehmeässä lumessa. Malakias tunsi tekevänsä _työtä_. Oikeata
hyödyllistä työtä. Maamiehen työtä. Hän tapasi itsensä ajattelemasta
kevätkylvöä. Ja samalla menivät ohi paritkin maaliskuiset kilpa-ajot,
joihin oli aikonut, mutta kuitenkin jäänyt pois. Nyt tuntui tuo
poisjääminen _suurelta_ voitolta. Miehen arvo omissa silmissä nousi.
Lisäsi siihen kaikellaista: ei ollut maistanutkaan, Iiska oli ruvennut
pyrkimään isänsä mukaan, ja nyt ajettiin oriillakin pellonhöystöä --
hän itse.
Levoton mieli hetkeksi asettui. Joose vihelsi marssia. Malakias yhtyi,
aluksi hymisten. Työnsi hieman kiinni virtsalaatikon suihkuaukkoa.
Väkevä lannanhaju yritti ilettämään. Mutta se oli sivuasia, kun sydän
samalla täyteläisenä tunsi, että mies _tekee työtä_.
Kiuru ilmestyi ihan pään päälle. Malakiaksen täytyi laata hymisemästä
ja kurkistella kiurua.
-- Kylläpä se!
Syvä elämäntuntu täyttää miehen rinnan. Ajatukset liikkuvat kuin pilvet
myrskyävällä taivaalla.
Hänen oli vaikea tavottaa rauhaa. Kun sellainen tunne kosketti näinä
keväisinä työpäivinä, näytti hetkiseksi avautuvan taivaanreuna. Joku
tuntui tuten puhuttelevan ja kehoittavan ystävällisesti työhön.
Sellaisina hetkinä koko hänen olemuksensa huusi: elämää!... elämää!