Vaimo jää seisomaan ja katsomaan. Katsoo kuin tiedotonta kuollutta,
luulee että mies ei huomaa eikä tajua.
Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä.
Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä
rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa
ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään
silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin
muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa
tyttösilmää...
Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä.
Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä
värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.
Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet,
jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet,
sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.
... Ne ovat osanneet pitää _suitsista_! Kun "Lintu" oli aisoissa ja
Malakias suitsissa...
Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein
toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin
nousi Malakias "Linnun" kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo
istua, sankarin rinnalla... Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi
sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä
kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja
purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan,
aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään...
Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin
ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran,
että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut
ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka
hihkuu, eikä sitä, _kuka ajaa ja kuinka_...
Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn...
Harmasta silmästä välähti vihanlieska.
... Ja sitten tapahtui se...
Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin.
Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira,
juoksukoira.
Ensin oli Eliisa itkenyt lakkaamatta ja Malakias oli itkenyt silloin
tällöin, kironnut himoaan ja syntiään ja lankeemustaan ja vannonut
parannusta. Mutta hän rikkoi yhä uudestaan. Häntä hallitsi joku muu
kuin hänen oma tahtonsa.
Vaimon sielussa lakkasi itku. Siellä jäähtyivät tulet, entinen
rakkauselämä sammui, sen lähteet kuivuivat. Mikäli Malakias laskeutui
aste asteelta, sikäli Eliisan sielussa ylönkatse jäädytti ja paadutti.
Sinne sijoittui asumaan halveksimisen tunne, joka ei enää sittemin
koskaan näyttänyt poistuvan. Se vain samalla, kun kävi kiinteämmäksi,
moninaistui ja rikastui alkaen tuottaa eräänlaista nautintoa, joka
omituisella tavalla korvasi entistä rakkautta.
Malakiaksella oli jo ennen ollut tilapäisiä viinahulluuden kohtauksia,
mutta aivan näin rajua ei koskaan ennen. Vaimo ei halunnutkaan salata
itseltään toivovansa että tämä kohtaus päättyisi kuolemaan.
Miksi miesrenttu häntä sitoo, kytkee, nimittää _vaimokseen_? Millä
oikeudella?... vaikka on ajelehtinut kaikenlaisten markkinalutkain
kanssa ja... ja...
-- Jumala!... Sinä tiedät, että minä olen puhdas.
Hän melkein sihisi hampaistaan tämän ajatuksen.
Mutta se samalla häntä rauhotti. Kuitenkin heräsi sielussa joku
syyttelevä ajatus, joka esti viattomuuden ilon hekumoimista yhdessä
kostoajatuksen kera. Hän ei tietänyt mitä se oli. Jotain epämääräistä
vain.
Eliisa koettaa harkita älyllisesti. Hän yrittää etsimällä etsiä
tunnetta, joka _lämmittäisi_. Hänen sielussaan on vilu, hän kaipaa
lämmintä. Joka tapauksessa tuo mies on raukka, onneton.
Mutta hän ei löydä lämmintä kohtaa, sellaista, joka herättäisi
osanottoa, häntä melkein enemmän viluttaa. Markkinanaiset, kilpailijat,
eivät hetkeksikään poistu mielestä. Hän näkee miehen niiden seurassa
peliä pitämässä. Hän purasee hammasta.
-- _Sitä_ ei hän anna anteeksi! hän taas melkein ääneen ajattelee. On
antanut miehelle neitseellisen puhtautensa, ensi-rakkautensa ja --
senkin hän hyvin tiesi! -- kuulun kauneutensa. Mies on kaikki
huijannut, heittänyt lokaan, lutkain jalkoihin. Niiden kanssa pitänyt
peliä ja _pil-kan-nut häntä_...
Eliisaa puistatti.
Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt
siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa,
laupeutta, apua...
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään... ettei lintu vain lehahtaisi pois
vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa
nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume.
Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.
Elämän toivon.
Sairas ulisee ja vaikertaa.
... Ei _ikänä anteeksi_! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen
ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas
puoliääneen vanhan ajatuksensa:
-- Mitä sääli hyödyttää säälittävää!
... Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän
monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin...
-- Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää
miehensä lutkan sylistä!
Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on
sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.
Uusi raivokohtaus alkaa. Se kestää nyt pitkään, pitkään.
Vaari ei ole vielä ehtinyt kotiin apteekista. Emäntä alkaa epäillä
konjakin parannusvoimaa. Joose saa panna puihin juoksijan ja noutaa
lääkärin.
Hän saapuu melkein samassa kuin ukkokin. Erinäisiä keinoja käyttäen saa
lääkäri sairaan rauhottumaan.