Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa
ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä.
Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä
tuntisi... pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä
kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää... kuinka monta
päivää onkaan kestänyt?
Ja sitten... Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain...
ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli
viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin
kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta
sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte
pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan
savitulvaan, joka pyrki suuhun...
Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä.
Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän
luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne
olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys
oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista
mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki
jäässä. Silloin teki mieli nukkua... nukkua pois kaikesta. Kunnes taas
ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.
... Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja
katsoo... Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi.
Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa
sänkyyn... Se vihaa... Minä raukka! Jeesus armahda!
* * * * *
-- Haa haa!
Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen
katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa... Hänessä herää
himo.
-- Tule! huutaa. -- Pirujako kiusaat? -- Tule!
Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä... Sylissä ei ole
mitään... jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja...
Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.
... Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan
minulle anteeksi!
-- Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?
Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa
ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin... Mutta
tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat... vajoovat
pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi
liejussa... rannattomassa, pohjattomassa liejussa... Harmaassa,
vetelässä savivellissä... hyi!... Auttakaa!... Huk-huk-hukkuu!...
Siniharmaata savea... eikä pohjaa... Menee suuhun... kor-rviin...
silmiin... Apua!... Herra Jeesus!...
Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä
kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä.
Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.
Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.
Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin
katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa,
hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.
-- Mikä nyt?
Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:
-- Hukun... saveen... Apua!
Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää
kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.
Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.
-- Mitä nyt?
Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen
kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.
Vaimo yrittää vetäytyä pois, mutta ei tee vielä suoranaista väkivaltaa.
-- Mitä sinä nyt?
Ääni on kireä, kylmä, vihainen.
-- Konjakkia!... Jeesuksen Kristuksen nimeen.
-- Mistä! huudahtaa vaimo.
-- Sinulla on, Eliisa. -- Armahda minua, minä kuolen.
Eliisa kääntyy mennäkseen.
Miehen kädet hellittävät. Hän valahtaa vuoteeseen kuin riepu, ummistaa
silmänsä ja näyttää vaipuvan taas tajuttomuuteen.