IV.

Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven

takana.

-- Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä,

alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä

lempeässä suusopessa. -- Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän

jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti

sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on

asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt

_ylönjuomisen_, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna

on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle

jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen

helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen

tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä,

raskauttavia huolia... ää.

-- Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on

tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki

kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa,

kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.

Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:

-- Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo

väsyä... ää.

Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti

ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen

rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko

oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen

johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.

-- ... ää.

Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:

-- Minun ajatukseni, jos saan sanoa...

-- Sanokaa... mielelläni! nyökäytti rovasti.

-- -- on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus

siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo

sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on

yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse

muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei

ole, vaikka...

-- Koko kieltolaki on tällaisen... anteeksi että katkaisen, pyysi

apteekkari.

-- Sanokaa vain.

-- Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman

ja kiihotuksen tulos!

-- Jos ei nyt juuri niinkään... ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden

herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun

eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin... minä luulisin, että se

Brattin järjestelmä olisi hyvin mukava. Siivot ihmiset saisivat

ryyppynsä nauttia ja olla silti kunnon kansalaisia, ei tarvitsisi tehdä

sitä näin sulettujen kartiinien takana... ää. Naurahti.

Herrat nyökyttelivät päitään ja naureskelivat.

-- Niitä on sellaisia, jatkoi rovasti, jotka tarvitsevat tässäkin

asiassa lain holhousta, niinkuin tämä Malakias Kirsikin. Kuuluu olevan

aivan surkeassa tilassa.

-- Juonut tenttua ja pontikkaa... Siihen vie kieltolaki! huudahti

apteekkari Lemón.

-- Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

-- Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

-- Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

-- Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

Puheeseen sekausi Himonenkin:

-- Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa

ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan

viinapiruja nähnyt.

Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

-- Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

-- Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan

kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti

apteekkari istuessaan:

-- Sellaista se tekee, kieltolaki!

-- Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin

kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

-- Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

-- Tyypillinen _delirium tremens_.

-- Oo... _taas?_

-- Onko sitä ilmennyt jo ennen?

-- Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

-- Vai niin. Silloin en ollut täällä.

-- Eikö vaadittu tohtoria sinne?

-- Huomenna, jollei nyt hellitä.

-- Mitä siihen sellaiseen... ää?

-- Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

-- Saiko?

-- Tietysti.

Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä

mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin

mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi

rovastia ja mainitsi halunsa.

-- Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja

romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos

herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies

taitaa sen tunteakin.

Ja rovasti alkoi kertoa.

Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä,

Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias,

nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut

paremmanpuoleisessa varallisuuden tilassa, elänyt siivosti ja nauttinut

yleistä luottamusta. Mutta viinaanmeneviä ovat miespuoliset jäsenet

olleet, kuten olen kuullut, jo tämän Siimoninkin isä. Ja Siimonin tytär

on mielisairas, houruinhoitolaitoksen asukas.

Tämä nykyinen isäntä, Malakias, oli nuorena miehenä aivan ehdottomasti

raitis. Hän oli harvinaisen kaunis nuorukainen, innokas urheilija ja

lukumies. Sitä oli hauska nähdä, sitä poikaa, ja mielellään vanhempikin

mies hänen kanssaan sanan vaihtoi.

Mutta sitten rupesi mies harrastamaan kilpa-ajoja. Hän hankki oriin,

kulki sen kanssa kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja tottui hevosmiesten

joukossa ryypiskelemään.

Näillä samoilla retkillä hän luultavasti tutustui nykyiseen vaimoonsa,

jonka isä, suurviljelijä naapuripitäjäästä, oli pojan vienyt kerran

kotiinsa leikillään katsomaan tytärtään. Siitä tulikin tosi ja minun,

vanhan miehen, täytyy kehua, että komean morsiamen Malakias sai. Rikas

se myöskin piti oleman, vaikka sitä nyt ei vielä tiedä, kun isä on

kiinni suurissa asioissa, kuuluu toisinaan kallistavan lasia hänkin ja

tekevän silloin varomattomia kauppoja, kun sattuu.

Sitten siitä ruvettiin puhumaan, että tämä Malakias rupesi juomaan

aivan tuhottomasti. Entisestä siististä, raittiista miehestä tuli

muutamassa vuodessa niin auttamaton juomari, että kertovat hänen jo

pikku-ukkoja näkevän. Silloin kyllä, kun hän pysyi kotona, koetti

hillitä itseään ja vaimokin taisi vaikuttaa, mutta kun taas lähti

matkoilleen, silloin kaikki parannus meni nurin.

Pahimmiksi asiat näyttivät kehittyvän kuitenkin vasta sitten, kun

Malakias lankesi pitämään yhteyttä huonojen naisten kanssa. Siihen asti

vaimo hoiteli ja apusi miestään. Mutta kun kerran omin silmin näki

kaupungissa Malakiaksen muutaman huonomaineisen naisen seurassa,

silloin katkesivat suhteet. Se emäntä on ylpeä ja lujatahtoinen nainen.

Hän jätti sillä kertaa miehensä markkinoille ja tuli yksin kotiin,

kohteli sittemmin aivan kuin vierasta miestä. Siitä syntyi merkillinen

suhde. Mies rukoilee anteeksi, vaimo ei korvaansa kallista. Hän ei

myöskään hauku eikä pauhaa, kuten naiset tavallisesti tällaisessa

tapauksessa. Hän on vain jäisen kylmä ja vieras. Mies on, kaikesta

huolimatta, aina ollut vahvasti kiintynyt vaimoonsa, on rukoillut

rukoilemasta päästyäänkin anteeksi, mutta mikään ei auta. Entinen

rakkaudellinen, lämmin suhde on kerrassaan loppunut. Se se on, joka

Malakiasta nyt painaa. Ja hän juo suruunsa, mitä käsiinsä saa. Se on

murheellinen suhde kahden nuoren ja luonteeltaan kelpo ihmisen välillä.

Mutta kaikkein liikuttavimmaksi tekee suhteen se, että heillä on pieni,

taitaa olla kolmivuotias, poikanen, jossa vanhempain eristetty rakkaus

nyt kahden puolen yhtyy. Heillä on ollut useampia lapsia, mutta kaikki

muut ovat kuolleet, tämä yksin elää. Kumpikin vanhemmista elää nyt

tässä pikkupojassa. Siinäkin ilmenee kuitenkin jo se surullinen puoli,

että lapsi jollain tavoin karttaa isäänsä, arvatenkin alituisen

juopumuksen ja löyhkän vuoksi. Ja miesraukka, joka, kumma kyllä, pitää

että hänen juomahimonsa on perinnöllinen, on alkanut pelätä, että se

periytyy myöskin hänen ainoaan poikaansa, jos elää.

Vaimon koko elämä kohdistuu poikaan, jota hän vierottaa isästä niin

paljon kuin suinkin.

Sydän heltyy, kun hetkisenkin seuraa näiden nuorten ihmisten elämää.

Mies toisinaan selvällä ollessaan melkein tylsänä, kodilleen puoli

vieraana, ikävöiden armahtavaa katsetta vaimoltaan, yrittäen kiihottaa

rakkauden vilahdusta esiin pikkupojastaan saadakseen ikävöivään

sieluunsa hetkiseksi pilkistämään yhdenkin rakkaudensäteen, jota hän

vaimonsa sielusta turhaan odottaa.

Lääkäri oli seurannut mielenkiinnolla. Hän ei ollut ennen kuullut tätä

perhetragediaa näin esitettävän. Erikoisesti kiinnitti häntä sen

psykologinen puoli. Kysyi:

-- Onko vaimo ennen rakastanut miestään?

-- Aivan erikoisesti! Sanovat että hän oli siihen suorastaan

hullaantunut, totesi rovasti.

-- Ja nyt on kokonaan kylmä?

-- Aivan kylmä.

-- Ja mies yrittää rakkautta uudistaa.

-- Kaikin voimin.

-- Ja syynä jäähtymiseen on, että tapasi miehensä huonon naisen

seurassa?

-- Naisen miehensä sylistä, oikasi Himonen.

Rovasti sanoi hämillään:

-- Miten lie ollut... minä en sellaisia niin tarkkaan tutki,

yksityiskohtia.

-- Ja lasta molemmat hellivät?

-- Intohimoisesti. Sievä pikkupoika se onkin, oli äsken ukon mukana,

kertoi apteekkari.

-- Aivan oikein! huomasi lääkäri.

Taas koputettiin.

Kirsistä oli nyt tullut renki Joose. Emäntä on pyytänyt lääkärin

tulemaan, kun isäntä on sairaana.

-- Joko vanha isäntä ehti kotiin? kysyi lääkäri.

Ei ollut ehtinyt. Mutta isäntä oli niin sairaana. Ja emäntä _pelkää_.

-- Pelkääkö?

-- Jos tohtorin sopisi tulla? Mulla on juoksija.

Tohtori lähti.