Oli apteekkarin nimipäivä. Pitäjään herroja istui apteekkarin pienessä
kabinetissa iltapuhdetta tupakoiden. Olivat etsineet kukin mukavat
istuimet. Niitä olikin tässä rikkaan miehen taide- ja mukavuusmaulla
varustetussa huoneessa jokaisen tarpeiksi. Puhvelinnahalla päällystetty
sohva ja nojatuoleja, joihin upposi aivan kuin henkilöityneen hekuman
avattuun syliin.
Herroja oli kaikkiaan kuusi: apteekkari itse, pieni, mustapintainen,
ulkomuodoltaan italialaista muistuttava, viekassilmäinen herra;
rovasti, pieni ja alkavassa lihassa, nykerönenäinen, lapsellisen ja
avuttoman näköinen, hemmoteltu vanhus; lääkäri, pitkä, hoikka,
kaljupäinen maailmanmies; vallesmanni, täksi vieraskäynniksi
arvelluttavan perinpohjaisesti pesty, ajeltu ja kammattu ja vahoitettu
virkamies, jonka suupieli tuntui aina olevan valmis laskemaan rivon
herrassukkeluuden; liikemies, joka pingoittuneesta naamasta päättäen
oli viime aikoina rikastunut gulashi. Näille kaikille oli riittänyt
hekuman avattuja, erimuotoisia helmoja. Ainoastaan yksi istui
tavallisella topatulla tuolilla taampana, lähellä ovea ja kakluunia.
Hän oli nuori ja hyvin ujo, pitäjään äsken tullut kappalaisen
virantekijä, armovuodensaarnaaja.
Apteekkari Lemón oli juuri tullut apteekista ja istahtanut korituoliin,
jota pehmitti harvinaisen metsänelukan pitkäkarvainen kaunis talja,
silmäillyt salavihkaan ympäri, tutkiakseen vierastensa viihtymistä.
Hänen intohimonsa oli tämä kabinetti -- rahan kera tietysti. Hän oli
etsinyt omasta mielestään mielenkiintoisia taide-esineitä tämän
huonekaluston lisäksi, huolimatta niiden kalleudesta. Ja kabinetti
asetettiin näytteille aina, kun tuli vieraita. Sen piti synnyttää
viihtymystä ja kalvavaa mielitekoa, nautinnonhimoa ja nautintoa.
Salainen ilo, kun näki vieraitten silmissä kateudenvivahduksen kera
hekumoivan, nauttivan ilmeen, siinä isännän palkinto.
Hänen silmänsä vaelsi ympäri seuruetta salaisin, terävin
valonheittäjävivahduksin, tutkien ohimennen, hymyillen aina. Pastori
Rapisen "hyljätyn" istumasijan hän oli heti huomannut, mutta ei siitä
välittänyt. Sai kyllä istua siinä, papinsälli, köyhä, hyvässä lykyssä
jumalaapelkääväinen akkain pappi...
Hän alotti tarkastelunsa rovastista, Moiliaisesta, joka istui lähellä
autuaasti hyvinvoipana, nenänykerö ja hieno sikaari pystyssä, ruumis
vajonneena puhvelinahkaan kuin jumalankukkaroon. Rovasti ei puhu
mitään, hän kuultelee vain harvakseen puhallellen sikaarisavuja,
kuultelee sitä hajanaista keskustelua, jolla herrat yrittävät kuolettaa
odotusaikaansa. Isäntä ajattelee: jumalanmies. Suu vivahtaa hymyyn. Hän
sattuu vertaamaan rovastia ja itseään. Apteekkari oli vapaa-ajattelija.
Hymähtää: valitkoon Jumala itse meidän kesken!
Lääkäri, Heimopiittari. Apteekkarilla oli kaunaa tälle, joskus oli
riideltykin. Nyt taasen sovittu. Mutta lääkäri oli joutavan tarkka
muotojen mies. Ei jakanut spriireseptejä aivan apteekkarin halun
mukaan, tuppausi liian lähelle hänen ammattisalaisuuksiaan,
"liehittelemään kansaa", y.m. Apteekkari koetti vakoilla lääkärin
askeleita, voidakseen hänkin joskus astua kannoille, kostaa. Hän katsoi
miestä syrjäsilmällä, kun tämä jutteli nimismiehen kera eräästä
salapolttopuuhasta.
Seuraava oli nimismies Fors, apteekkarin paras ystävä. Riita oli joskus
yrittänyt tulla siitä, kun apteekkari ei tahtonut aina uskaltaa täyttää
nimismiehen huomattavaa spriitarvetta. Mutta jotenkuten oli siitä
sentään päästy. Hra Forssilla ei ollut mitään erikoisharrastuksia. Hän
oli vain virkamies, joka koetti teettää työnsä poliisikonstaapeleilla,
voidakseen itse päästä niin vähällä kuin suinkin.
Liikemies Himosen naama oli jo alkanut loistaa. Hän puhui nimismiehelle
kiihkeästi muutamasta kauppa-asiasta. Oli ollut kyseessä saada lisenssi
jollekin suuremmalle "tavaraparttialle", mutta sitte ei ollut
saatukaan. Eikä Himonen tiennyt missä vika oli. Arveli kuitenkin että
se oli hallituksessa, joka ilmeisesti rajoittaa kansan etuja valvovain
yksityisten liikemiesten kilpailuvapautta, jättääkseen suosimilleen
armoitetuille vapauden nylkeä. Apteekkari oli alkanut mieltyä tähän
mieheen, huolimatta siitä, että sekin oli vain suomalainen nousukas.
Mutta hänen suunnitelmissaan oli järkeä ja suuripiirteisyyttä ja puhui
hauskasti.
-- Kas pastori! Apteekkari hypähti ylös korituolistaan. -- Te istutte
siellä ovipielessä vain. Tänne! Hän osoitti omaa tuoliaan.
Pastori nousi ja kumarsi kiittäen. Ei mitenkään hän isännän paikkaa!
Tässä on hyvä.
Apteekkari Lemón istui velvollisuutensa tehneen ilmeellä takaisin
tuoliinsa.
Juuri silloin kannettiin juomavehkeet pöytään. Muuan ikkunaverho, joka
ei ollut täysin sulettu, laitettiin. Ja kun palvelija oli mennyt, otti
apteekkari pullon jostain ja laski sen salaperäisin hymyin pöytään.
Puheensorina lakkasi. Rovasti kiinnitti katseensa katon läpi taivaasen
ja imi savuja, nimismies pyyhki sikaaristaan tuhkan porsliiniaugurin
ammottavaan kitaan ja hymyili jännitettynä. Tohtori katsoi hieman
totisena pulloa, gulashi pani kätensä sievästi ristiin alkavan
ylpeytensä päälle, ja katsomatta mihinkään, virkkoi:
-- Hjaa -- jaa -- jaa.
Armovuodensaarnaaja ovipielessä oli saanut levottoman ilmeen. Hänen
silmänsä vaelsivat nopeasti vakoillen yli seurueen ja palasivat aina
pöytään, jossa karahvi seisoi. Pastori liikahteli tuolillaan ja muutti
jalkaa, katsoi kelloa ja isäntää vuorotellen. Mutta hän ei
ilmeisestikään uskaltanut nousta, vaikka kaikesta päättäen teki mieli.
Kun isäntä oli saanut kaikki järjestykseen, virkkoi hän:
-- Käykää päälle!
Pidättävä halpaus alkoi helpottaa.
-- Mitä se isäntä? alkoi rovasti, laskien katseensa korkeuksista
helmeilevään pulloon ja hymyillen rakastettavaa vanhanmiehen leppoisaa
hymyään. -- Oikeinko se... eikö tämä ole laitonta?
Jotkut katsoivat, että puhuuko se tosissaan vai leikillä?
Armovuodensaarnaajan otsalla vilahti tyytyväisyyden ja ilon ilme.
Sitähän hänkin!
-- Laitontako? Mitä sanonee tämä lainpalvelija? Apteekkari katsoi
nimismieheen viekkaasti syrjittäin. -- Mutta evankeliumihan on tullut
laintäyttämiseksi, vai kuinka, setä?
-- Niin, niin kyllä, vaan eihän sitä nyt sovi oikein tällaisiin.
Rovasti pyyhki sikaaristaan tuhkan augurin suuhun ja ajatteli: kylläpä
on ruma kuvatus, vaikka mukava. Jatkoi:
-- Mutta se taitaakin olla vanhaa varastoa tämä, luvallista nauttia?
-- Monen vuoden vanhaa, ilmoitti apteekkari.
-- Ei taida kuuluakaan sitte kieltolain alle? Rovasti katsoi
nimismieheen, pujottaen samalla muutamia sokeripalasia lasiin.
Forssin kasvoilla väikkyi iloisen pilkallinen ilme, kun lasiaan
laittaessa loihe lausumaan:
-- Se on näiden maallisten lakien kanssa jonkunverran samalla tavalla
kuin taivaallistenkin: niissä on aina hieman tulkinnan varaa.
-- Vai on se niin! sanoi rovasti nauraen makeasti. Minulla on ollut
tänään vatsavaivoja. Jos nyt panen vähän vatsanlääkkeeksi, vai mitä
tohtori arvelee?
-- Minä voin antaa sedälle reseptin.
-- Ja minä saan sen nauttia heti tässä?
-- Paikalla. Rauhoittakaa vain omatuntonne.
-- Ja siihen ei maallisen lain valta ulotu. Lääkäri on kieltolainkin
ylitse kaikkivaltias, selitti Fors.
Pidättynyt odotustunnelma alkoi vapautua ja muuttua rattoisaksi
pikkupiirimielialaksi. Kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota
armovuodensaarnaajaan, joka ovipielessään yhä levottomana harkitsi
tuliko hänen mennä vai jäädä. Vihdoin isäntä huomasi.
-- No pastori! Tehkää hyvin.
-- Kiitoksia, minä olen raitis.
Nuori mies nousi aivan kuin aikeessa sanoa vihdoinkin hyvästi. Kaikki
katsoivat häneen. Mutta hän ei vieläkään näyttänyt ratkaisseen tuliko
viipyä vai lähteä.
-- Vai olet sinä raitis, virkahti rovasti hieman pilkallisesti ja
oneasti, sekä maisto samalla.
-- Mutta eikö nyt sopisi pikkunen? kysyi apteekkari.
-- Ei!
-- Vai on pastori niin jyrkkä, totesi nimismies.
-- Maassa, jossa on kansan ja eduskunnan säätämä kieltolaki, ei
ainakaan _papille_ muu sovi kuin ehdoton raittius.
Tämä tuli kuin pommi. Samalla kohtasivat hänen silmänsä rovastin
katsetta, joka loukkauksesta välähti. Välittömästi tuli sieltä:
-- Taidat tässä ruveta tuomariksi?
-- Puhun itsestäni.
-- Sanoit _papeista_.
-- Siten kuin minä käsitän pappisvelvollisuuteni. Minä en saa
harjoittaa mitään ylitsekäymisiä itse, joita minun tulee Jumalan ja
yhteiskunnan lakien mukaan muilta kieltää.
Rovasti sovittautui vielä mukavammin hemmottelutuoliin, joka
synnillisesti näytti häntä hyväilevän. Pää löysi entistä mukavamman
tilan selkänojan yläreunaa vasten. Hieroen päänsä takapuolta, sovittaen
siihen ja asetellen polveaan toisen päälle, koska se tässä tuntui niin
erittäin sitä kaipaavan, hän virkkoi:
-- Olet sinä nyt olevinasi... ää.
Siitä tunsi, että hänen mukavuuttaan oli häiritty. Tuo poikaviikari!
Olkoon ensinnä neljäkymmentä vuotta pappina ja tulkoon sitte...
-- Minä en tahtonut loukata setää, sanoin vain itsepuolustuksekseni.
-- Röyhkeyttä se oli... ää. Muna tahtoo olla kanaa viisaampi aina.
Meillä vanhoilla on ylitsekäymisemme, nuorilla heidän ylpeytensä... ää.
Rovasti ryyppäsi. -- Jumala näkee kaikki, hm.
Nuori pastori olisi voinut jo mennä, mutta ikävä yhteensattumus
esimiehensä kanssa pidätti. Oli kovin vaikea ratkaista miten olisi
meneteltävä.
Armovuodensaarnaaja ei ollut milloinkaan sattunut tällaiseen seuraan,
jossa yleinen mielipide tuntui olevan niin jyrkästi toinen kuin hänen.
Vain ylioppilasseuroissa oli ollut, minkä oli ollut, eikä
juopottelevissa kuin pari kertaa. Mutta nämä olivat vanhoja herroja. Ne
johtivat koko pitäjään sivistynyttä mielipidettä. Tunsivat tavat ja
toisensa perin pohjin. Hän oli nuori, outo ja vieras. Jos hän alistuu,
näyttäytyy hän raukaksi. Jos alkaa julkisen riidan, pitävät häntä
pöyhkelijänä. Jos hän poikkeaa hymyillen tästä, antaa hänkin
myönnytyksensä kieltolain rikkomiselle. Jos hän puhuu suunsa puhtaaksi,
saa hän kaikki vihamiehikseen...
-- En minä röyhkeydessä, alotti armovuodensaarnaaja nöyrästi.
Rovasti vääntäytyi mukavassa olinpaikassaan hermostuneesti.
-- Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn... jatkoi pastori.
-- Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti
Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.
Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.
-- No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.
Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.
Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa,
kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.
-- Maaliskuu taitaa olla... ää-hää...
Kilistettiin.