Pikkuinen Iiska nauroi koko sydämellään ja kirkui:
-- Nakkaan... nakkaan... nakkaan!
Iiskalla oli kädessään pallo sulavaa lunta.
Äitiään sillä uhkasi ja uhkasi. Äiti hyppi ja juoksi edellä, ilakoi ja
lepersi:
-- Iiskapa ei osaa... ei ylety äitiin... eipä osaa... eipä ylety!
Kultainen muru ei osaa.
-- Otaan... otaan... ha-ha-ha-haa!
Lumipaakku sattui todellakin metrin päässä vehkeilevään äitiin. Tämä
syöksi käsiksi pojuun, tempasi ylitsekuohuvassa hellyydenpuuskassa
syliinsä, puristi rintaansa vasten ja peitti suudelmilla punottavat
rehevät posket ja tunteelliset siniset silmät. Poikanen halaili
häthätää, mutta lapikkaat pieksivät jo levottomina äidin uumia. Lapsi
pyrki takaisin maahan jatkaakseen uudelleen äsken katkennutta kisaa.
Nainen oli pitkä ja solakka, ikä noin 30 tienossa. Vaalean villaisen
huivin sisästä näkyivät hyvin kauniit kasvot. Silmät olivat harmaat ja
kylmät. Kun hän katseli poikasensa temmellystä, tempasi tunne kuitenkin
mukaansa. Silmäin kylmä, teräksinen välke suli, niistä tuikki hehkuva
rakkauden tuli. Ja kun nainen pusersi lasta rintaansa vasten, sai
silmien hehku rajuavan, villin purkauksen tapaisen ilmeen. Kun lapsi ei
tähän millään erikoistavalla vastannut, potkien pyrki vain takaisin
lumipalloa heittämään, pakeni hehku.
Iiska yritti uudelleen kiihdyttää äitiä leikkiin. Mutta tämän silmistä
oli kadonnut lämpö, yksin mielenkiintokin. Hän vastasi lapsen
telmintään välinpitämättömänä, koneellisesti. Katse oli kääntynyt
sisäänpäin. Ajatus askarteli muualla.
Poika kadotti mielenkiinnon äitiinsä. Hän luopui palloleikistä ja
kiintyi pieneen, viheriäksi maalattuun kelkkaan. Heittäen äidin
kokonaan itsekseen, rupesi Iiska panemaan lumipaakkuja kelkalle.
Suojailman vuoksi olikin lumi koossa pysyvää. Lumikuorma kelkalla
kasvoi, sen mukana lisääntyi lapsen mielenkiinto ja heräävän työnilon
valtaava tunne.
Äiti oli jäänyt seisomaan monen sylen päähän lapsesta. Hänellä oli
päällään tulipunainen, pitkähkö villaröijy, lyhyt harmaa hame ja
korkeat pieksut. Kaikki hyvin yksinkertaista. Mutta hänen ruumiinsa
muodot ja ryhti vaikuttivat mieltäkiinnittävästi. Osasiko hän pukea
tavallista sirommin vai oliko ruumis tavallista miellyttävämpi, on
vaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän, seisoessaan lumisessa pihassa,
liikahtamatta, vaikutti siten että teki mieli katsoa.
Harmaitten terässilmien katse oli lapsen etääntyessä kääntynyt
sisäänpäin. Koko kasvojen ilme oli saanut synkän sävyn. Hän muisteli
jotain ja näytti unohtavan nykyisen hetken. Mitä kauemmin siinä seisoi,
sitä syvempi suru ja epätoivo alkoi värittää ilmettä.
Kartanolla oli vallinnut sunnuntairauha. Palvelijatkin joko nukkuivat,
tahi olivat kylässä. Joose oli äsken käynyt tallissa ja sieltä kuului
nyt hevosten syönninlouksutus. Navetassa oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
muuan kana, äänestä päättäen, äsken putosi orrelta.
Eikä sairas isäntäkään ollut nyt huutanut puoleen tuntiin.
Iiska oli niin kiintynyt lumityöhönsä, että unohti kokonaan äidin, eikä
muutenkaan äännellyt.
Taivas oli vetisen sinervä. Aamulla oli satanut lunta, nyt jälkeen
puolisen oli suloinen talvisuvi. Se synnytti pitkien pakkasten jälkeen
vienosti heräävän kevättunnelman.
Lapsi pihassa tunsi sen nostattavaa iloa. Se ahersi luonnon
viittaamalla tavalla pitääkseen elämän liikkuvaa viriä voimassa. Teki
työtä, kasasi lunta kelkkaan, veti sen toisaalle, kaasi ja haki uutta.
Iiska eli työssään. Se oli hänelle elämää, -- unta, rauhassaistumista
ja lepoa ihanampaa. Lapsen silmistä loisti elinvoimainen elämänhalu,
salaperäinen, aherrukseen, jotain tekemään valmis.
Kevät lähenteli, hiiviskeli luonnossa. Lapsi kuuli sielussaan sen
kiehtovia ääniä.
Nainen oli astunut muutaman askeleen lähemmäksi leikkivää poikaa. Mutta
siihen pysähtynyt aivan kuin tilaltaan siirretty muistopatsas.
Taas kuului sairaan miehen huuto. Se kävi kuin leikaten läpi
vaikenevan, äänettömän sunnuntairauhaisen, kevään hiipivää lähentelyä
tuntevan pihan.
Silloin vaimo liikahti. Hän katsahti yli olkansa rappusille, aivan kuin
odottaen että sinne joku ilmestyisi. Mutta siellä ei näkynyt ketään.
Huuto uudistui pienten välihetkien perästä. Viimeiseksi eroitti siitä:
-- Apuun! Jeesus armahda!
Iiskankin huomio oli herännyt. Hän näytti kuultelevan. Juoksi äidin luo
ja kuiski:
-- Isä... isä... huutaa.
Äiti otti syliin.
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut lasta halailemalla puristaa
sielustaan kuohuvan katkeruuden.
Poika kuulteli. Kun ei enää mitään kuulunut, pyrki uudelleen alas, otti
kelkan ja alkoi juoksennella piirissä äidin ympäri matkien isän
hätähuutoa:
-- Jeesus armahda... Jeesus armahda!
Äiti oli juuri kieltämässä, kun ovelle ilmestyi mies alusvaatteissaan.
Hän piti kiinni pihtipielistä kahdenpuolen.
-- Kun ei... kukaan... tule apuun! huusi hän katkerasti moittivalla
äänellä.
-- Mitä siellä sitten... tekee? virkkoi vaimo välinpitämättömästi.
Mutta silmä jäi samalla seuraamaan miehen punertavia, päästä
ulospullistuneita silmiä, jotka kauhusta pyörien alkoivat tuijottaa
eteisen ikkunaa kohti. Sairaan valtasi koko ruumista tärisyttävä
vavistus. Tukka, joka oli saanut kasvaa pitkäksi, oli pörröllään ja
pystyssä. Lihavilla läpikuultavan vaaleilla, pöhöttyneillä kasvoilla
virtaili hiki. Hän näytti vapisevan kauhusta. Ojentaen molemmat kätensä
porraskäytävän kulmaukseen hän hyökkäsi, iski ja löi molemmin nyrkein.
Kohta hän kuitenkin syöksi toiselle puolen käytävää, veti penkin alta
varsiluudan ja alkoi hutkia seiniin. Samalla mies karjui, kiroili,
siunaili ja tömisti jaloillaan. Veri vuosi suupielistä ja käsistä.
Vihdoin pysähtyi raivostunut seisomaan. Silmissä vilahti hetkellinen
älynvälähdys. Sairas lankesi polvilleen, ryömi lattiassa ja huusi
Jeesuksen apua. Mutta samassa hulluudenkohtaus taas uudistui. Nurkassa
näkyi hänen silmiinsä joku. Raivostuen syöksi hän jaloilleen, tempasi
luudan ja alkoi hutkia, särkien ikkunat ja uhaten puhkaista
lautaseinän.
Iiska oli hiipinyt äitinsä syliin. Yhdessä olivat he paenneet
navettaan. Lapsi ei puhunut mitään, hän vain puristautui lujemmin äidin
rintaa vasten ja vapisi. Kauhun ilme väreili vaimonkin kasvoilla. Lasta
puristi hän rintaansa vasten aivan kuin turvaten siihen ja peitti tämän
kasvot suudelmilla.
-- Eliisa, virkkaa lapsi hiljaa ja katsoo äitinsä silmiin navetan
hämärässä.
Eliisa vavahti. Miksi lapsi nyt juuri häntä ristinimellä puhutteli? Ja
äänessä oli jotain isänsä äänestä silloin kun...
-- Eliisa, virkahti Iiska uudelleen.
-- Iiska, vastasi äiti jotain sanoakseen. Mutta lapsen puhuttelu tuntui
arvoitukselliselta.
Joku avaa navetan oven. Vanha Siimon pistää päänsä sisään.
-- Onko täällä ketään?
Oli. Eliisa selitti pelkäävänsä, niin ettei hän uskalla tulla. Vanhus
sanoi, että he olivat Joosen kanssa avustaneet Malakiaksen sänkyyn.
Mutta hän luulee, että on käytävä apteekissa. Kun se vain saisi
muutaman ryypyn konjakkia, siihen paikkaan paranisi. Hän oli puhunut
pojalle, että pitää tästä suunsa ja pistänyt lantin kouraan. Mutta
Eliisan pitäisi nyt tulla, Malakias kaipaa. Jos sen menee mieli
pahaksi, se tulee uudestaan.
Eliisan sielussa oli yrittänyt nousta ilkeys. Ne ovat samasta
lähteestä, isä niinkuin poikakin! Tuima mieli jo läikkyi. Mutta hän
katseli vanhusta. Yhtäkkiä välähti mielessä, miten hyvä tämä ukko on
ollut hänelle. Miten juuri siihen aikaan, jolloin miehensä
markkinahäpeä tuli tiedoksi, tämän vanhuksen hienotunteinen osanotto
hänen onnettomuuteensa oli melkein ainoa, mikä kiinnitti hänet elämään.
Nytkin sai hän katsahdetuksi silmiin, näki rotevan vanhuksen
sielunpohjaan saakka: mikä pohjaton, syvä suru, jota nytkin
yritti peittää hymy ja vihellys. Mutta heti kun Eliisan katse
silmänräpäykseksi pysähtyi uppoamaan vanhan Siimonin vielä veristävään
silmään, alkoivat tämän huulet vapista. Silloin suli Eliisan harmaa
silmä.
-- Voisitteko te, vaari, mennä apteekkiin?
Siimonin kasvoilla värähti iloisempi viri.
Juuri _tuota_ ääntä hän oli miniästään houkutellut!
-- Tietysti. Panen pikkusuodin puihin.
-- Saako Iiskakin tulla? kysyi poika, joka nyt kieppui vaarin käsissä.
-- Saako se tulla? kysyi ukko.
-- Mutta... no on nyt kaunis ilma.
-- Saa Iiska tulla, saa tulla, saa tulla!
Eliisan suu meni jo hymyyn. Poika oli kiivennyt isoisän syliin.
Puolipihasta palasi Eliisa vielä talliin, jossa isoisä jo laittoi
hevosta.
-- Mutta... eihän vaari vain mitään anna Iiskalle?
-- Ole joutavoimatta!
-- Sitä en minä sallisi, lapselle.
-- Lakeristaa.
-- Lakeristaa... noo, se ei mitään.
Hän vei pojan tupaan pukeakseen.