-- Ota ryyppy!
Vanhus katsahti ympärilleen. Ei ketään! Hän pani sikarintumpin
uudestaan suuhunsa. Vetäsi. Katsoi silmät harallaan, hieman arkana
oveen.
-- Ryyppy! ota... sinulla on, kaapissa.
Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennyt
nauruun. Puhuiko todellakin joku?
Mitä?
-- Ryyppy sinun pitää saada... se on niin saakelin hyvää... Suussakin
on outo maku, aivan kuin vasikan... tphyi! Vihellä! Kaapissa on...
kamarissa.
Hän nousi. Huuli värisi -- levottomuudestako vai sisäisestä
nauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?
Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Ne
puhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten,
milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojen
mukaan.
Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseen
tulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin.
Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto,
kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut.
Ainoastaan ääni!
Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsa
rypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.
Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä,
kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.
Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten se
lakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkein
notkahteli.
Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen.
Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisen
alkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuri
aikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii ja
arvaa.
-- Veisaa! kuiskaa joku.
Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:
"I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas' hy-yväs'!"
Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että se
olikin hän itse.
Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänet
yllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinä
kuiski ja hätyytti:
-- Näkee se... renkinulikka, ja nauraa... ja kertoo maailmalle että
sulla on viinaa ja sinä poltatat sitä... se katsoo selkääsi nyt... nyt
ja arvaa että sinä menet ryyppäämään...
Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan.
Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvet
ovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.
-- Nähköön! Lempoako sinä siitä!
Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huuto
taas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:
"Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa", -- -- --
Kirsi kävelee pöytäpenkille. Tuvassa vallitsee sunnuntairauha. Missä
lienevätkin kaikki?
Joose on heittäytynyt pitkälleen penkille. Vanhan isännän veisuunhyrinä
on hänelle jo kertonut, että sillä taas on. Tarkalla vainullaan hän
haistaa, kun tämä astuu tupaan, hajun, joka lemahtelee penkille asti.
Renki suoristautuu kismittelemään ja huokaa sanoiksi:
-- Kun sais viinaa.
-- Mitä sinä sillä? kysyy vanha Kirsi nuhtelevana ja otsa rypyssä.
-- Tekee mieli.
-- Piru sellaisen mieliteon antaa.
-- Antaneeko hänen piru vai Jumala, mutta mieleni mun tekee.
-- Rukoile Jumalaa että ottais himon pois.
-- Ottaiskohan? Joose nauraa takinhihaansa.
-- Ottaa. Joka Jumalalta pyytää apua, pääsee pahoista himoista ja
viettelyksistä, selittää Kirsi. Samalla hänelle vilahtaa mieleen,
mahtaako Joose huomata että hän on maistanut.
-- Ei se mitään huomaa... sellainen tohlo, kuiskaa joku.
Kirsi ilostuu.
-- Jumalaa pelkääväisen ihmisen ei tee ollenkaan mieli viinaa, hän
tolkussaan selittää.
Joosea naurattaa. Hänen tekee mieli kirota ja sanoa. Mutta kun on
sydäntalvi ja tässä on hyvä ruoka ja hyvät hevoset, ei viitsi suututtaa
äijää, kun se nyt pitää isännyyttä. Nuori isäntä... mikä tauti sitäkin
vaivannee? Onko se juomisesta, vai? Sanovat että se jo näkee
viinapiruja.
-- Jumalaapelkääväinen ihminen nauttii kaikki jumalanlahjat
kiitoksella.
Ja vähän ajan kuluttua:
-- Nyt se on kaikki niin kallistakin että...
Se joku kuiski:
-- Anna rengille ryyppy... kyllä se hintansa haukkuu... paremmin tykkää
sinusta ja talosta... otat itse samalla julkisesti, Jumalalle
kiitokseksi.
Lattiapalkit rusahtelevat. Siimon Kirsi astelee kamariin tuodakseen
pullon. Juuri kun hän avaa kamarin oven, kuuluu taas se äskeinen huuto,
mutta lakkaa kohta. Hän ei pysähdy sitä enää kuulemaan. Korva alkaa
siihen tottua.
-- Kyllä se siitä paranee... pitäis saada vain vähän parempaa...
konjakkia.
-- Ky-yllä, kyllä se siitä... pitää vain hankkia apteekista konjakkia.
Saat samalla itsekin suunmuutteeksi, kuiskaa se joku.
Siimon Kirsin rajupiirteinen suu menee hymyyn. Hän ottaa kaapista
taskupullon ja hulauttaa. Etsii käsiinsä pikarin ja alkaa astua
takaisin tupaan.
-- Vihellä! Sano: piru, ja hymyile, renki tulee hyvälle tuulelle...
-- Kylläpä se nyt taas. Siimon Kirsi melkein tuskaantuu. -- Enhän minä
ole monta ryyppyä ottanutkaan?
-- Et, lemposoi, et ole. Raitis kuin pukki. Kun et vain räpytä silmiäs,
niin renkikään ei tiedä yhtään. Vihellät vain, olet iloinen ja sanot:
pirusekänä!
Joose kääntää päätään penkiltä makuultaan, kun kuulee lattian takanaan
rusahtelevan. Vanha Kirsi pitää kädessään pikaria ja kaataa pullosta.
Huulet viheltävät ja silmät veristävät.
-- Pirusekänä, katso! Ei vapise vanhan käsi. Eikö ole luja? No ota
ryyppy, poika!
Joose nousee vikkelästi.
-- Oikeinko te viinaa?
-- Mitä muuta, kieltolakia pitää noudattaa.
Joose ryyppäsi. Kehui että se oli hyvää, äkälteli, ryöki ja väänsi
suuta.
Kirsi avasi jo suunsa alkaakseen hyräillä kun vei pullon takaisin.
Mutta silloin kuului taasen vihlovan läpileikkaavana toisesta päästä
rakennusta miehen hätähuuto. Molemmat jäivät suu ammollaan ja
pelästyneen näköisinä kuultelemaan. Vanhuksen käsi vapisi nyt. Hän ei
ollut enää varma että voisi pitää kamariin saakka pullon ja pikarin
käsissään. Siksi pisti ne taskuihinsa.
Hänen polvensa horjuivat ja silmissä kuvastui syvä levottomuus.
-- Onko isäntä vielä kipeä? kysyi Joose.
-- On, kipeä on.
-- Sano, että poikasi on keuhkokuumeessa, kuiskattiin.
-- Keuhkokuumetta, mitä lie.
-- Vai keuhkokuumetta.
Pihalta kuului heleä lapsen nauru.
Vanhan Kirsin silmissä ilme kirkastui. Kävellessään pihaan päin
antavalle ikkunalle lientyivät äskeisen tuskan pusertamat karkeat
piirteet. Miehen ääni oli lakannut kuulumasta, mutta sen sijaan täytti
pihan ja tunki tupaan lapsen iloinen kirkuna.
Ukko istui penkille ikkunan eteen ja punakka naama loisti nauttivasta
riemusta. Pihassa leikki hänen poikansa poika, pieni, 3-vuotias Iiska,
lumisilla äitinsä kanssa.
-- Eipä nyt kuulu mitään, kuuli Siimon kuiskauksen, vavahti,
väänteleikse levottomasti... Isävainajasi näki viinapiruja ja näet
sinäkin... se on suvussa. Maijakin, tyttäresi on hulluna. Se on
perintöhulluutta... sitä se on...
Vanha Siimon yritti hämmentää vainoavan ajatuksen kuiskivaa kiusaa ja
koetti nauraa ääneen katsellen poikansa pojan eloisaa temmellystä.
-- Se on suvussa... Iiskakin tuntee jo ryypyn, näitkö kerrankin?
-- Joutavia, joutavia! ärähti vanhus.
Yritti vielä kerran nauraa pihassa leikkivän lapsen ilolle. Mutta häntä
vapisutti oudosti. Mikä se vapisuttaa? Mieleen meni itsestään, että
ryyppy sen poistaisi. Taitaa tupa olla vähän kylmä. Pullo kyllä oli
taskussa, mutta Joose makasi penkillä, kasvot tosin seinäänpäin, mutta
varmaan uinaillen valkoisia unia. Oli mentävä kamariin.
Juuri kun hän astui vanhanaikaisen korkean kynnyksen yli, uudistui
taasen äskeinen miehen huuto. Tällä kertaa se koski vanhukseen niin
että hän vaivoin sai jalkansa yli kynnyksen, johon oli vähällä
kompastua. Samassa pääsi hiljaa:
-- Mutta, herrajumala, onko se edes vieläkään lähettänyt hakemaan sille
konjakkia?