veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
vale! ärjäsin minä heille...
--Ja he?
--He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
tissuttelevat ja tassuttelevat...
--Sanovatko he vielä jotakin muuta?
--Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne
lemmon brakat!
--Ja te, herra kenraali?
--Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
haudan tuollapuolenkin...
--Ja he? Mitä he siihen sanoivat?
--Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!
--Te poistuitte?
--Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
historia, vai mitä?
--Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.
--Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani
ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
niitä ei hyväksytä...
--Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
minua nyt tekemään?
--Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä?
Sitävarten minä olen täällä.
Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.
Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.
--Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
mahdollisuuksia...
Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.
--Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
paljon vähemmällä!
Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.
Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:
--Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
järkevän sanan heidän kanssaan.
Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.
--Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?
--Minä koetan ainakin.
--Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen
pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
valtiopäivillä...
--Sukunne edustajana?
--Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni
päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
kunniasta.
--Luonnollisesti.
--Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä
sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...
--Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?
--Niitä voi olla...
Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:
--Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.
--Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...
--Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
yhtä köyttä... Te ymmärrätte?
--Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.
--No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko
sydän meidän suvussamme...
--Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...
--Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin:
tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
Bertel on tavallaan sekoitettu.
--Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
omituisten olosuhteiden vallitessa.
Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
häntä.
--Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären
kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
ääressä...
--Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.
--Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei
mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...
--Tyttöparka!
--Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!...
Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...
--Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
tavalla?
--Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa...
Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
kaupunkimatkoillaan...
--Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?
--Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on
vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.
--Sitä en epäile.
--No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla...
Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
huomauttamista.
--Ei, luonnollisesti.
--Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...
--Huonomaineinen?
--No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit!
Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...
--Hyvin ymmärrettävää!
--Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...
--Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.
--Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
heidän kanssaan?
--Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
--Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...
--Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
ole häneen vakavasti rakastunut.
--Häh?
--Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
--Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani?
Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
hyvä.
Hän nousi lähteäkseen.
--Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
puoliääneen hänen korvansa juuressa:
--Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen
ajatukseni.
Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
maan ja taivaan välillä on paljon asioita...
Ovessa kääntyi hän vielä.
--Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
ottaa vastaan heidät?
--Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
--Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
--Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
tehnyt itsemurhan...
Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.
11.
Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle,
mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata
häntä.
Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota
kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi
asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt
Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja
tuttaviaan.
Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen
asiansa.
--Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se
Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa...
Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa
apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut
Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa
suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko
Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä
suositellut.
Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti
hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden
tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun
yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka
tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta
nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän
takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja
lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan
liiaksikin.
»Jos hän on tehnyt itsemurhan...?»
Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää
hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta
mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään
taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset
erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät
leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja
pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina
korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
Paavo Kontio katsoi kelloaan.
--Tervetulemaan, sanoi hän.
Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän
nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin
oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa
muodostuisi.
Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja
uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun
ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat
suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi
olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä
ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli
aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.
Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä
hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista
havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon
hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä
aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?
Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä
siinä suhteessa äärimmilleen.
Ovikello soi. He tulivat jo.
Paavo Kontio riensi heille avaamaan.
--Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin
muuta, herra tohtori?
--Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.
He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä
arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja
vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään
puuskuttaen.
--Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra
hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen
kunnian...?
Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata
siihen.
--Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle
tänään...
--Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me
silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani,
ovat jo suostuneet.
Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin
ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään
ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän
ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.
Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.
--Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti
Sinikka-rouva huntunsa takaa.
--Pyydän, olkaa hyvä!
Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.
Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan!
Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo
silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa
niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät
jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen
sielussaan.
Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut,
leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän
ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa,
jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.
Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen
olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua?
Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle,
sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen
polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.
Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi
pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt
esittää?
Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki
murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä,
suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan
poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki
yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko
päivänpaistetta säkkiin sovittaa?
Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä
järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille
molemmille,
Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.
--Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen
näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!
Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.
--Ja se kuuluu?
--Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua
siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?
--Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.
Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon
ukolle.
--Ja mitä sanoo muu pääesikunta?
--Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa
jälleen soinnahtavan.
Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa
olevankaan.
--Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan
eteenpäin, mars!
Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio
seurasivat heidän jäljessään.
--Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti
vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla
sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille
nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta
ääneen hän sanoi:
--Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran
mielipidettään?
--En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan
ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.
Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä
peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian
järjellistä.
12.
Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.
Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan
veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet,
vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua
hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli
tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten
heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan
oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen.
Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa
ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle
antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli
hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.
Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut,
mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä
nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina
enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä
raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin
innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi
jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian
lähenteleviä tunnepurkauksiaan.
Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin
itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä
paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja
täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka
alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin
tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.
Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän
päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.
Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.
Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä
huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.
Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui
juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria
valitakseen.
--Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
--En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
--Lopettakaamme se siis!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä
hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja
että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin
uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
Pajalan herra tuli samassa takaisin.
--Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta
urhoa katseellaan osoittaen.
--Kyllä.
--Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
Me tapaamme huomenna.
--Näkemiin.
Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei
voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa
hänen pojallista suojelustaan.
Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä
hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin
tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva
tunnusti olevansa yhtä irrallinen.
--Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio
hotellin portailla.
--Ei. Mitäpä minulla voisi olla!
--Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.
Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada
kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan
tulisi hänen vuokseen levottomaksi.
Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.
Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä
kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen
hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi!
Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia
kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä
ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta
vastaamassa.
Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.
Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen,
hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian
vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen,
tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun
moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta
syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton
akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat
talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat
mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta
vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka
sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja
tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti
kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä
ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja
näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla
vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.
--Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että
otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.
Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi
hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki
läheni liian nopeasti.
Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.