katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat
olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän
sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui
heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he
olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän,
huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien
mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina
langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet
huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti
vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen
kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja
häpeästä.
--Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään
käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
--Eihän minulla ketään muita olekaan.
Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa
olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman,
korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin
eteen.
He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen
jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin
he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa,
missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä
käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen
sydämen sykintää kuuntelevana.
--Kerro! sanoi Paavo Kontio.
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin
ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena
hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon,
taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää,
pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita
oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa,
epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä
olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko
nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!
Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat
kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo
kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo
Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin
olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren
Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun,
pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan
siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä
vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin.
Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi
ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo
nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...
Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta
siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla
äänenpainollaan.
»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»
»Missä se on? Näytä se minulle siis!»
»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja
totinen.»
»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä
heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien
kaduillakin?»
»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»
»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla
siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan
suurissa sivistyskeskuksissa.»
»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja
sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan
kuuluvani.»
»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»
»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»
»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole
tahtonut lapsia synnyttää?»
»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»
»Etkö koskaan?»
»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä
sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»
Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin
niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko
tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen
silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa
häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään
tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:
--Kerro!
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin
hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään,
jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa
persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä
sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä
luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli
yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat
kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet.
Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku
kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt
kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä
tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että
portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä
syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku
vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista
keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston
herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen
syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.
Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä
vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.
»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle»,
olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa
asemassa kuin sinä sillä kertaa».
»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»
»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»
»Minulla oli vain yksi, hän.»
»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»
»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin,
mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun
kanssasi naimisiin.»
»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»
»Aivan liiankin korkea!»
»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»
»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme
pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja
rakkaudessa?»
»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»
»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille
muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin
niin heikko, niin maan matala, näet.»
»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»
»Väsyneenä, voitettuna...?»
»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin
kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»
»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»
»Tuskin ... siihen aikaan.»
»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»
»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»
»Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen
kyllin voimakkaaksi.»
Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen
pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä,
kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä
koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes
koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen
salaisimpiinkin sopukoihin...
Siksi sanoi hän ääneen vain:
--Kerro!
Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka
sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon
emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän
oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt
hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä
annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi
keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta.
Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden
sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut
sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään
laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä
seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä
aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä
useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi
Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut,
sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan
oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...
Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.
--Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
Sinä murhasit hänet todellakin?
--Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää
räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin
hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei
ollut enää paljoakaan murhattavaa.
Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.
--Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä
murhan!
Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon
kuuristunutta miestä edessään.
--Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla.
Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut
takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.
--Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.
--Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki
tapahtui.
Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia
niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin
hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli
kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus
vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli
sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän
oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.
Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin
pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut
noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja
kuolemaa?
Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan
loitommalle.
Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin
hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa
kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen
erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä
aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön
tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.
Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys
sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka
äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen
omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.
13.
Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo
parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään,
kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan
huolimatta.
He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin
joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli
kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret
olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja
elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.
Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain
karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen
mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio
taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain
pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut
valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan
astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti
siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään
murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä
muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.
Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto
muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka
tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.
Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää
rikollista naista rakastaa.
Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli
valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään
siirtämään.
Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.
Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa
kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä
väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis
toisen ottamaan.
Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte
Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt,
joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen
syvemmin koskettanut.
Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen
uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin
pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli
lakannut olemasta.
Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei
kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta
uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan,
onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään,
koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen
päämäärän ja sisällyksen.
Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha
sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan
henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.
Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt
sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja
palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen
hoitaa hänen nimellään.
He tapaavat entistä useammin toisiaan.
Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan.
Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai
juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön,
on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään
kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina
rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin.
Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien
tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden
elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan
kerran rakentuvan.
Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko
Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta,
sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja
samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.
Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen
käsityksensä rakkaudesta.
Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita
milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan
olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.
Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan
tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä
lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka
ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän
tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän
itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.
Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän
aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.
Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä
sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti,
milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja
vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin
koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä
kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on
maasta erotettu.
Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta
koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita
ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä
valmis mielellään niihin osaa ottamaan.
He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.
Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan,
on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja
sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja
kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.
--Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu
Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen
aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin
nopeasti kuin ihanteettomuus.
Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen
terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi
kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään
kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.
Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.
--Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen
sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu
intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa.
Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.
--Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.
--Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio
miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja
toivotonta.
Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi
muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden
tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja
elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.
Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.