kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu
oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä
tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä
myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa
yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta
akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita!
oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli
seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran
äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa
ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten
henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan
kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta
ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan
salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran
kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin
lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo
Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma
mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista
sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän
johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen
oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.
Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin
puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa
mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään
olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt
sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä
jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli
tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt
ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä
tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään
hänelle liian kiusalliseksi.
Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa.
Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen
tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.
Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla
vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.
Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen
sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen
poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut,
sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten
nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he
olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta
hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin,
jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo
oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi
asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!
Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa
itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri,
edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa
hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja
puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.
Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän
olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei
Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää
tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen,
jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle
ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan
missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.
Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?
Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin
vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa
puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä
sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä
Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä
mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa
omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.
Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta
ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat
tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä
hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma
olla!
Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?
Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt
esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle
pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen
syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään
miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!
Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan,
jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin
kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä
olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan
miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri
Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!
Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin
mielikuvituksensa sentään uskomasta.
Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen
häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan
jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua
Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta
ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea
hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän,
Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana?
Itse ajatus oli jo naurettava!
Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää
tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen
niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli
evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan
läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni
olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?...
Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli
häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!
Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen
naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän
sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.
--Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin
välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen
ympärilleen. Oletko yksin?
Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni
toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan
saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän
kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen
korituoliin istumaan.
--Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?
--Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri
tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!
--Sinulla on yskä?
--Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla
ole täällä mitään juotavaa?
--Ei muuta kuin vettä.
--Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen
nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa...
Kippis!
--Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö
jotakin?
--Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...
--Hyväänkö vai pahaan?
--Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä
ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa.
Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.
Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.
--Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.
--Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo
neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista
yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta,
on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...
--Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän
huvitettu noista yksityisseikoista.
--Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän
realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä
yhteyttä, näetkös...
--Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!
--Mutta minä voin nähdä yhteyden...
--Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit,
kuinka ne verestävät!
--Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi
hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on
nietu...
Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti
sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.
--Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella
suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle
terveisiä hautajaisista.
--Kuinka? Hän on haudattu jo?
--Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä
kiekahtanut.
--Ei mitään poliisitutkintoa siis?
--Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin
keväinen kierä-jää.
--Uskomatonta!
Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä
tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin
kummallisesti ympäri menemään.
»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa
juuressa.
--Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi
esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.
Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi
sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja
sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni
nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.
--Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla
minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon
antautua.
--Epätoivoon?
--Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...
--Kadotettu? Mikä alkaa?
--Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...
--Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!
--Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla
mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä
Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.
--Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.
--Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.
--Toimiston jäsenet!
--Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä
vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut
sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten
puolelta ole vaadittu...
--Kaikki hyvin siis?
--Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin
huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...
--Huhuja?
Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.
--Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa
vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...
--Sinä?
--Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana
tuttavana.
--Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?
--Sekä nähnyt että puhutellut häntä.
--Kuinka hän voi?
--Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta
koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra
sitävastoin...
--Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän
minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä
sisällekäyntikorttini...
--Mitä hän sanoi?
--Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten
lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä,
ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.
--Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?
--Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä
hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.
--Kiitos.
Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus
täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin
kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin
lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia
kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!
Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka
särkeä jotakin.
--Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.
--Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä
silmillään.
--Sinä ja koko maailma! Perkele!
--Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.
--Mene helvettiin paukkuinesi!
--Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.
Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta
kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.
--Entäs nyt? hän kysyi.
Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen
mielentilansa.
--Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli
rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On
liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen
syyttäjän huomiota puoleensa...
--Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?
--Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis
pääni pantiksi panemaan...
--Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.
--Sinun palveluksessasi...
--Pääkonna! Mestarikonna!
--Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden
huhujen johtaa johonkin tulokseen...
Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli
onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus,
viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva
näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu
sujuisi kyllä sitten itsestään.
Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei
koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja
hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla
suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata
hänen ajatuksiaan...
Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan
ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia,
niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla
kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista,
amoraalisista aivokomeroistaan!
Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus,
tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja
lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan
johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan
kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän
kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin
toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä
jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista
korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion
pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada
ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano
kaupanpäällisiksi.
Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään,
herättää kuolleetkin haudoistaan...
Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.
Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja
olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi
syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita,
apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?
Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!
Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen
silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä
joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.
Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt.
Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos
hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta
millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti
tuota nilviäistä!
Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.
--Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.
--Häh?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä
lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet
korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia
kysymystä odottanut.
--Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.
Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä
häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko
Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli
tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.
--Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä
järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa.
Hyvästi!
--Hyvästi!
Jaakko Jaakon-Lauri meni.
Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja
siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella
olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa
syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi
työntyvällä alahuulellaan...
10.
Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
tohtori Kontiota.
--Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä
noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
varsin vähässä määrin ansaitsevani.
--Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.
--Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.
--Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.
Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.
--Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.
Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.
--Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...
--Kieltäytyy?
--Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
tunsitte hänet?
--Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.
--No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
avioliitossaan...
--Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?
--Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun
aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...
--Minä ymmärrän. Täydellisesti.
--Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!
--Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...
--Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?
--Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.
--Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen...
Mihin minä jäinkään taas?
--Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.
--Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki
koettivat puhua järkeä hänelle...
--No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?
--
Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi
kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
vanhemmat...
--Hyvät vanhemmat?
--Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...
--Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
puolisoonsa.
--Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?
--Monta kertaa.
--Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?
--Eivät liian pyylevät.
--No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.
--Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...
--No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.
Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
silmänräpäyksessä.
--Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?
--Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?
--Kyllä, minun oma poikani Bertel...
--Pajalan herra?
--Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
sehän on ymmärrettävää!
--Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?
--Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he
tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...
--Mutta sitä ei makseta?
--Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
oikein!...
--Ja mitä he siihen sanovat?
--He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?
--Sitä on minun mahdoton aavistaa.