Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut
enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut
teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla
tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä
loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin
silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut,
koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina
sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli
häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet
voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät
kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä
yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein
kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja
hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.
Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli
vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti
hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän
palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman
puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.
Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä
mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän
sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.
Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja
vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.
Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle.
Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja
toista toimitella.
Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän
jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat
käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain
pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni
kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.
Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän
tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi?
Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle
muutamissa silmänräpäyksissä.
Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama
vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan
ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen
olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri
kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja
pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen
ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle
kesannolle.
Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!
Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka
oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut
oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli
niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea
nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään.
Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa
tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi
puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties
tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä,
kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen
vapauttamisekseen!
Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin
entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän
itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis
oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin
voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa
mittelemään.
Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon,
ken aikoi hänen tielleen asettua!
Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden
ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla
toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja
laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti
järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari
ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä,
kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän
hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen.
Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian
onnistumiselle.
Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt
liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin
Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.
Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut
ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni
sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta
rakkautta ja kiitollisuutta...
Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa
ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!
8.
Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.
--Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.
--Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.
--Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa
yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä
tällä aikaa.
--Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...
Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko
Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti
hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista
aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle
kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne
hän lähettäisi kirjeen?
--Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän
huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen
sivullaan.
--Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko
Kuusistoon taikka...
--Taikka?
--Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa
vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.
Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti
lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon,
toisen kotiinsa.
Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.
--Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle
päin.
--Niinkö? Sinä menet toimistoosi?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä
yli.
--Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot
majoittua asumaan?
--Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja
touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?
--Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.
--Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.
--Näkemiin.
He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa
hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen
katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin
askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.
Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko
Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä
edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on
päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin
tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.
Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva
Sinikalle.
Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan.
Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas
toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi
ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.
Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti...
Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet
hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat
yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti
surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi
hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän
kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä
entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi
ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta
uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella
häntä lakimiehenäkin.
Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen
jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin
asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän
vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli
siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa!
Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä
rakkauden tunnustus.
Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle,
jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti
autonkuljettajan mukana Kontiolaan.
--Jahah! Tuossa tuokiossa!
Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.
Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä,
tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin
hän oli pitänyt sellaisia käsissään.
Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti
vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä
itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja
käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain
luettelo!
Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin
myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka
suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän
hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen
enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät
viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.
Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.
Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka
hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas
oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten
kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä
senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua
eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden
asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen
tapaturma-korvauksia.
Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän
etsi turhaan koko luettelosta.
Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa
entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä
ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.
--Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No,
tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...
Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.
Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman
ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat
yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he
eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.
--Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.
--Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
Minkälaiset metsästysmaat siellä on?
Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.
--Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten
maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun
linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.
--Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin
juuri päättänyt Helsinkiin asettua.
--Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt
siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa,
kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää
retusteltu Parisissa...
--Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te
pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.
Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.
--Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien
ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?
--Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin
ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että
minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.
--Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia...
Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.
--Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty
olikin...
--Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä
kuullut milloinkaan.
--Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä
piloillaan.
--En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun
kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla
kaljamalla kasvanutta.
Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin
sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa,
tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä
vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa
hiljaisuudessa ihailematta.
Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli
ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei
kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin,
kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan
koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan
miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän
olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi
tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä
varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin
epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.
--Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta
hiukan leukailla sinun kanssasi.
--Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa
vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on
niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.
--Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.
--Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?
--Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?
--En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina
takaisin ensimäiseen rakkauteensa.
--Rakkauteensa?
Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen
lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä
langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston
eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä
puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin,
vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.
--Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa
tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.
--Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai
asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...
--En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun
korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.
--Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi,
rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta
päätöstäsi?
--Rupea sinä!
--Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla...
Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein
liemessä ole.
Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä
lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen
lävitseen.
--Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?
Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.
--Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti
hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei
todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria
intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä
suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja
myrkytyksiä.
Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle
erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta
tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut
jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin
hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen
keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?
--Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän
edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.
--Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista
tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun
osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!
--Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli
hyvinkin elävä malli käytettävänään.
--No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä
nähnyt...
--Ketä?
--Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?
--Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt
niissä.
--Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä
se on draama, niin että luut ruskaa.
--Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?
--Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei
niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen?
Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...
--Kuinka niin, huonon kahvin?
--Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä
ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän
sanomalehtemme...
Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.
--Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.
--Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean
draaman ... rakkausdraaman tai muun...
Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri
kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen,
hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko
Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä,
ettei toki vielä nimiä maininnut.
Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.
--Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.
--En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä
etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.
Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden
puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo
Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman
aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä
tuon summan häneltä.
--Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos
tapaisin sellaisen todellisuudesta?
--Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä
asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä
jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi
siihen näyttelijöitä.
--Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan
vasta oikein tulkita osasivatkin.
--Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
Sinikan?
Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.
--Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
Kuinka niin?
--Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen
miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.
--Ehkä. Piditkö hänestä?
--Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen
aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää
olla, jos mieli hepäistä oikein.
Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään.
Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma
asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa
rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan
syyllisyydestä vakuutetut.
Hän vaipui ajatuksiinsa.
Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.
--Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin.
Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella
kanssasi.
--En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.
--Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia
tutkimuksia...
--Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen
mestariteokseesi?
--Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut
oikeassa karvassasi.
--Mikähän se mahtaa olla?
--Sinä vanha kameleontti!
Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni
menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan.
Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?
9.
Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan.
Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat
ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta
iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen
ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.
Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi
niitäkin tulvailemaan.
Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä
liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja
julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen
koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa.
Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen
ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori
Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli
jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine
painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori
rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu
talonomistaja.
Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat
vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä
tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua
nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas
hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.
--Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei
rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä,
niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.
Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.
Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa
ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että
hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan
erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion
erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt
asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä,
käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko
hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä
suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän
kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.
Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen
»tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa
asioissa yleisöä palvelemaan.