rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä
vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä
Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja
miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen
täytyi tietää olevan edessään?
Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun
kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä,
pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.
--Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän
etsi pakopaikkaa...
--Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.
--No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja
taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut
valita mitään sopivampaa.
--Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.
--Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös
sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin
sanoakseni.
Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.
Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset
loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt
heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen
horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden
uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä
liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen,
tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin
järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen
voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.
Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä
alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset
kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa,
kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli
tuopa mukanaan?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.
--Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa
pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen
lisättävää.
--Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.
--Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?
--En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin,
sinunkin mielestäsi?
--Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin
suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei
olisi pitänyt poistua ollenkaan.
--Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.
--Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?
--En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä
sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.
Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli
ruvennut kiireisesti pukeutumaan.
Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.
Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä
silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.
Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.
--Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä
odotuksesta.
--Missäpä hän olisi...
--Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä
hetkellä, matkustaa Helsinkiin.
--Herra siunatkoon! Helsinkiin!
Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.
--Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin.
Hevonen, vaunut! Mars!
--Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla
odottaa oma kyytihevonen portin edessä.
--Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat
puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen
takaisin vielä ennen iltaa.
--Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.
--No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa
Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen
heille lähettämään.
He menivät jo portaita alas.
--Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää
heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.
--Se on totta!
Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä
pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi
vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella
nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.
--Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille
tilaa tekemään.
--Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa,
että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa.
Ymmärtääkö? Suu poikki!
Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.
--Yhyy. Kyllä ymmärrän...
--Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri
heidän tähtensä...
--Ei suinkaan Siperiaan?
--Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee
suunsa lukkoon, munalukkoon...
--Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen
kuin...
He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio
edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.
--Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo
Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.
--Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun
pelastettavaksesi Kakolasta.
Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.
He nousivat molemmat niihin.
--Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!
Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän
kiirettään.
Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä
vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä
täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.
--Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa
kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock
Holmes'eja.
--Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.
Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä
johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä
sotasuunnitelmasta.
Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä
lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli
osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis
asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde
oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen
hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä
eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä
juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?
Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja
hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja
missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.
7.
Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville
omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään
nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.
Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella
harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä
kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva
oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...
Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?
Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen,
mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla
inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin
Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän
asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei
kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään
huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan
jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin
vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?
Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi
kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka
ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei
ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen
miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen
arvioivassa mielipiteessään.
Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut
senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu
tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut
lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän
itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen
elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka
korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat,
tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.
Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki
kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi
ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi
pukeutuneet: Sinikka...
Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin
silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut
hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.
Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota
vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen
kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein
yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka
oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä
odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi
tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia
päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville
tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä
vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain
vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he
tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.
Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa,
he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet
heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet
heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari!
huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä
toivottaneet.
Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut
lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja
dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan
tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia
märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi
tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja
iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja
ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen
sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet.
Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti
odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.
Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin
johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut
aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa
yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen
palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli
seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo
pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo
Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja
sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista
suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana
olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.
Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he
olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä,
vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta
osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut
ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan
yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan
osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen.
Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon
asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä
suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä
tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja
teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman
ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään
tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret
tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan
itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona,
näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui!
Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja
toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen
suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän
mahdollisesta pankkinimestään.
Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään
kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein
olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää.
Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.
Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän
tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta,
miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi
ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan,
sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja
vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka
varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten
toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä
julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä
olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille
tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat
eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman
pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta
pesiytyneet!
Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli
aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava
ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.
Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja
tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä.
Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti
korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja
syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin
taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien,
dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan
taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.
Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin!
Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen
arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän
hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille
sijoittumaan.
Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin
pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän
ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!
Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat
vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän
rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi
ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi
sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan
seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia
ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa,
yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...
Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa.
Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita
satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan
olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ...
ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät
hänen tahdostaan.
Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen
ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta
ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä
hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän
elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen
olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä
mukaisiksi!
Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi
oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen
tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä
hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se
oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi,
hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...
Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän
nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli
tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman
jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien
aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria,
tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan
vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa.
Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin
tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja
kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista
pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi
tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot,
nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.
Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari
ja kuningasrakastaja!
Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta
heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt
työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun
he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä
voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja
sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät
naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa,
lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti
pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...
Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen
olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita
kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia.
Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä
vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi
ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa
vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan
yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin
itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien
entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat
tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.
Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli
tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen,
tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta
tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa
asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä
kulissien takana että yleisön suosiossa.
Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia
keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten
olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon
tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä
Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden
nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai
rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten
kautta.
Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi,
kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä
heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa
tyytymättömiä.
Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa
populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja
oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja
ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi
hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa
sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista
valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle
itselleen!
Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin
teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut
käräjätuvan.
Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt
hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja
perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat
kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.
Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää
voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli
ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt
Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten
asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen.
Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston
herran kanssa.
Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään.
Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra!
Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas
tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja
rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia
eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa
sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla
kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.