palata enää. Pajalan herra...
--Niin. Mitä hänestä?
--Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko
hänen miehensä jättänyt asian sinulle?
--Minulle? Asian? Minkä asian?
--Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.
--On jo tullut, tarkoitat sinä?
--Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit
tavata heidät?
--En. Tulin tänne sinua tapaamaan.
--Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit
tullut heidän tähtensä.
--Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.
--Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?
--Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin
juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen
lainopillista keskustelua.
--Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?
--Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme
tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on
edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden
kesken.
Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti
ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen
häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon
jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.
Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari
vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa.
Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui
takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka
mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa
mukaiseksi.
--Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!
--Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?
Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään
käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä
ilmeellä tuijottamaan.
--Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon
jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin,
että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.
--Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan
ottamaan. Missä asiassa?
--Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...
--Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen
asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on
huvittanut...
--Paeta sinun luoksesi?
--Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi
nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!
--Ei.
--Eikä lainvastaista?
--Ei.
--Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se
seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän
tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.
--Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle
meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?
--Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin
todistuskappaleihin!
--Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?
--Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen
neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?
--Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!
--Täytyy?
--Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi
osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.
He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.
--No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle
samantekevä.
Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta
tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski
kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.
--Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin!
Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.
Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.
--Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle
samantekevä?
--Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.
--Mikä?
--Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei!
Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla
mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...
--Epäilemättä. Mutta...
--Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina.
Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen,
siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat,
kuten ikimuistoinen Heine sanoo.
Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.
Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti
ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt
ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että
hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi,
joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.
Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan
myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä
kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu.
Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän
seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla.
Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne
vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan
nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti
auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli
hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut
luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.
--Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit
häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös
sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme
kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki
hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa
oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh,
enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole
voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt
kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista
Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö
siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?
Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti
sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa
takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa
pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka
sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi
takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari
whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.
Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.
--Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen
merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista
itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen
miehensäkään.
--Sinä et siis vielä tiedä mitään?
--En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?
--On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.
Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.
--Kuollut? Milloin ja missä?
--Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti
kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.
Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.
Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin
silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui
paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.
--Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä
väität siis...?
--Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.
--Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut
sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?
--Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole
olemassa.
--Kyllä! On kolmas!
--Mikä?
Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja
virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti
rystysillään:
--Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä
sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?
Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi
tuskin kestää hänen katsettaan.
--Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi
välttelevästi.
--Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra
ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.
--Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti
räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle
johtopäätöksissäsi.
Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen
silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään
rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen
mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko
huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa
hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen
olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka
propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin
kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.
Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta
peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi
parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.
Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
--Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen
ystäväänsä.
--Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että
tällaisissa tapauksissa ei valehdella.
Mutta tässä on sanomalehti!
Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi
paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan
osoittaen.--Tuossa! Lue!
--Missä?
Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:
--Äkillinen kuolemantapaus...
Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin.
Mutta se riitti tällä kertaa.
--Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo
Kontio äkisti.
--Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.
--Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?
--Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä
ja pilkkopimeässä.
--Hm!
Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle,
mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.
--Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei,
näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.
--Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia
niitä.
Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen
nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa
liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä
vaitiolo.
--Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?
Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.
--Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla
äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo:
Äkillinen kuolemantapaus...
--Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?
Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin
häntä kohden.
--Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä
kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.
--Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.
--Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti
siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.
--Luonnollisesti.
Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.
Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle
sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä
strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva
Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo
Kontion mielipide?
--Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein
silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon
äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan
ammutuilta.
--Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko
Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen
väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!
--Arvattavasti! Luultavimmin!
--Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti
riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä
missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi
suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...
Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.
--Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?
--On. Hänen tyttärensä...
--Myöskin murhattu?
--Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen
parantumisestaan.
--Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!
--Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...
--Assasinilaista! Hahhah!
Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko
Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.
--Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se
virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.
Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen
suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen
kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin
Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä
kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.
--Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!
Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja
veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta
kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.
--Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä
nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?
--Ei vielä!
Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin
permantoa mittailemaan.
Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.
Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
--Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
Jaakon-Lauriin.
--Et.
--Oletko sinä hullu?
--En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.
--Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi
olisimme järkemme kadottaneet.
Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.
--Mitä uskot? hän kysyi.
--En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.
--Sinä et usko heitä syyllisiksi?
--Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni
ainoastaan tosiasioista.
--Ja tosiasiat ovat?
--Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...
--Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on
murhattu...
--Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.
--Ja toinen on?
--Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...
--Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.
--Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina
minuutteina...
--Myrkytetty!
--Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen
kohta.
--Ja kolmas?
--He ovat tulleet sinun luoksesi...
--Kuinka?
--Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta
tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...
--No niin?
--Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut
lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...
--Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?
--En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään:
Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?
--Ja sinä vastaat?
--Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.
Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti
sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan
pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.
Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän
hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:
--Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.
--Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan
uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.
Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.
Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.
--Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo
kortit?
--Mitkä kortit?
--Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran
kuolemasta.
--Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.
--Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?
--Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.
He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi
gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen.
Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa
siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan
ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan
onnistua.
Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.
--Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?
Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.
--Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja
maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat
sikarin...
--Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.
--Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko,
pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!
--Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla
toistensa kanssa?
--Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä,
meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei
muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.
--Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois
kolmannen kohdan.
--Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.
--Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme
mahdollisuutta olemassa.
--Murha, itsemurha...?
--Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan
jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.
--Niin. Siltä näyttää todellakin.
--Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on
rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti
ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan
seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten
kanssa.
--Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.
--Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.
--Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan.
Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?
--Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana
tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma
tyttärensä.
--Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja
koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...
--Niin! Myrkky on otaksuttavin.
--Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen,
joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut
tekonsa suorittaa.
--Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...
--Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on
tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.
--Siis?
--Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon
epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.
Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko
Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He
olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat
vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin
oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.
--Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.
Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he
hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan
eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun
naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen
toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen
oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.
Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.
Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta
kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten
ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen.
Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa
rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin,
koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla
tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat
hänen rikollisen lempensä esineestä.
Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen
nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun
tulokseen.
Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet
asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli
vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan
kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut
se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties
murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen
oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja
mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä
isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan
kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.
Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion
luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa?
Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin
saattoi olla monta selitystapaa.
Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin
itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean,
kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta
epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan,
järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää
ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ...
viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien
yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?