Kuuleppas nyt!
Maalla, ihan likellä tietä oli pieni talo -- varmaan sinä joskus
itsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu
aita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää
nurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä
lämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja
se kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan,
häikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää
aurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan,
ettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain
köyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi
kasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli
leivosta, joka viserteli ilmassa.
Pieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri
pyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat
koulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa,
istui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko,
koko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo
lauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa
liikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella
kunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta
se ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.
"Minähän näen ja kuulen!" ajatteli satakauno, "aurinko paistaa minuun
ja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!"
Aidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota
vähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit
pöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta
koko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat
erinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta
niitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota
nuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno
niitä ja ajatteli: "kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo
sorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä
seison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!" Mutta juuri
kun satakauno näitä ajatteli, kuului "kvirrevit!" ja leivonen tulla
löyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään,
vaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi
ja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.
Pieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: "kuinka nurmi on
pehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä
kasvaa!" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja
pienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.
Ei saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu
suuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin
siniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi
takaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se
puutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli
tullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli.
Mutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat
tavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit
olivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua,
sillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni
kukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se
siihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri,
terävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon
ja rupesi leikkelemään niitä poikki. "Uh!" huokasi pieni satakauno,
"tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!" Tyttö katosi ja
vei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan
takana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa,
ja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta
auringosta ja pienestä linnusta.
Seuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset
lehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen
laulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä
suruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen
ikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena
lenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta,
lauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu
raukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.
Pieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä,
mutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti
kaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen,
unohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella
kuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään
tehdä.
Samassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli
suuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli
leikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka
todella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.
"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!" sanoi toinen pojista
ja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi
keskelle turvetta.
"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta,
sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös
maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti
turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.
"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin
kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin
leivon luo.
Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan
ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei
osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin
tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.
"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet
ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni
on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on
niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin
päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja
lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen
edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja
se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi:
"pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen
vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan,
jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän
vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena!
Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"
"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei
osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin
paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja
vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi
rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.
Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle
vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli
niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni
pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä:
ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten
edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.
Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun
kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan,
jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen,
punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu
raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua
häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.
Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun.
Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä
lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut
lohduttaa sitä!