Varhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään,
koputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva
nuori ylioppilas, tuli huoneeseen.
"Lainaappas minulle kalossisi", sanoi hän, "puutarhassa on märkää,
mutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä
muutama savu".
Hän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi
yksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa
pidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.
Ylioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi,
kadulta kuului postitorven toitotus.
"Oi, matkustaminen, matkustaminen", puhkesi hän puhumaan, "se on
toki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin
talttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta
kauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa
Italiassa ja..."
Niin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten
olisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle
itselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä
Schweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin
matkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne,
ja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että
saappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän
vaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan
oli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon
rinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni
julisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden
karkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi
heti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös
rinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot,
kepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä,
suuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti
tirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin
yksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan
julkaisematta sitä:
Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo,
Montblanc on hohtava huippu tuo!
Jos kauan vain rahat riittää vois,
ah, täällä mun hyvä olla ois!
Suurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä.
Kuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla
kukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta;
kylmä tuuli puhalsi.
"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin
olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin
levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi,
kun olisinkin toisella puolella!"
Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän
oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana
kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä
missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt
ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat
lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa
tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko
kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!"
mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen
kumppaneistaan.
Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä,
turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat
armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot
eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin
luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja
vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois
syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa,
ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat
mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin -- niin, lähde
vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea
kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin,
mutta -- vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan
yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä
paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.
Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi
käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle.
Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä,
reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt
täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat
olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä
kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä
esiin puhjennut kurjuus. _"Eccelenza, miserabili!"_ vaikeroivat pojat
ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan
paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet
suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt,
muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa -- ja sitä katkua!
"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan
matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"
Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin
kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat
valitukset: _"miserabili, Eccellenza!"_ Seinät olivat täynnä
matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat _bella Italiaa_.
Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella
öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet
munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli
sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.
Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista
valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin
ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket
ynisivät ja pistivät, _miserabilit_ valittivat unissaan pihamaalla.
"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan
ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu
yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle.
Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa;
niin, parempaa, parasta -- mutta mitä se on, ja mistä sen löydän?
Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen
päämäärän, onnellisimman kaikista!"
Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona.
Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa
ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta.
Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä
kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi
kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.
Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään
mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä
olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:
Väkevä kuolo, sydän kammostuu
sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu.
Murtuuko toivon taivas-tikapuu,
kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?
Syvimmän tuskamme muut harvoin ties!
Sa, joka yksin olit loppuun saakka,
elämä paljon raskahamp' on ies
kuin arkullasi mullan musta taakka!
Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen
oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan
kuollutta.
"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi
ihmiskunnalle?"
"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!"
vastasi Onnetar.
"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu!
Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen
oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"
Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni
lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin.
Varmaan hän on ottanut ne omikseen.