Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä,
sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli
kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen
ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi
avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he
sanan: "Tinasotamiehiä!" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen.
Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi
heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen
näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa
jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut
kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti
kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen
elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.
Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja.
Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi
nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän
peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat
järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja
sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi
linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa
oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana
sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä
suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään
ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut
niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä,
vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä
itselläänkin:
"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!" ajatteli hän, "mutta hän on
ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko,
jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa
hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen
tuttavuuteensa!". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen
nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa
katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä
jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.
Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja
talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään,
heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia.
Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli
mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja
heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät
sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa
keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja
pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli
horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa.
Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä
hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.
Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi
auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta
peikko, sellainen oikea noitaukko.
"Kuuleppas tinasotamies!" virkkoi peikko, "pidä sinä kurissa silmäsi!"
Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.
"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!" sanoi peikko.
Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies
ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut
ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin
narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi
jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni
katukivityksessä.
Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta
vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet
häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he
paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut
ruveta huutamaan, kun oli univormussa.
Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi
kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.
"Katsoppas!" virkkoi toinen, "tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä
purjehdusmatkalle!"
Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen
veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he
juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria
laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin
ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti
se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken
aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan
makasi kivääri kainalossa.
Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän
olisi maannut omassa laatikossaan.
"Minnekähän minä nyt joudun?" ajatteli hän. "Niin, niin, tämä on
peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin
saisi tulla kahta pahempi pimeys!"
Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.
"Onko sinulla passia?" kysyi rotta. "Tänne passi!"
Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä
rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen
huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui
puupulikoille ja heinänkorsille.
"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä
ei ole passia!"
Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän
häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen
korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin
miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen
kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin
meille lasku suuresta vesiputouksesta.
Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä.
Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin
seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä
kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli
sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi
kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli
minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, -- silloin ajatteli hän
herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi
nähdä, ja hänen korvissaan kaikui:
#p "Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties!" p#
Paperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa
suuren kalan kitaan.
Hui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin
ojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta tinasotamies
pysyi vakaana, makasi suorana kuin seiväs, kivääri kainalossa.
Kala hyppi ja kieppui, se teki mitä kamalimpia liikkeitä, vihdoin
viimein se pysähtyi ja oli ihan hiljaa. Oli kuin salama olisi
iskenyt siihen. Jo paistoi vastaan kirkas päivä, ja joku huusi:
"Tinasotamies!" Kala oli joutunut ihmisen pyydykseen, torille
ja sieltä keittiöön, missä palvelustyttö halkaisi sen suurella
veitsellä. Hän kävi hyppysineen kiinni sotamieheen ja vei hänet
sisähuoneeseen. Paikalla riensivät kaikki katsomaan sitä merkillistä
miestä, joka oli matkustanut kalan vatsassa. Mutta tinasotamies
ei ollut ensinkään ylpeä. He asettivat hänet pöydälle ja -- voi
ihmettä ja kummaa! Tinasotamies oli palannut samaan huoneeseen, missä
hän ennen oli ollut, hän näki samat lapset, ja samat leikkikalut
olivat pöydällä. Entisellään oli linnakin ja herttainen pieni
tanssijatar. Neiti seisoi yhä toisella jalallaan ja piti toista
korkealla ilmassa, hän oli hänkin vakaana pysynyt paikoillaan. Tämä
liikutti tinasotamiehen mieltä niin, että hän oli vuodattamaisillaan
tinakyyneliä, mutta eihän sellainen olisi sopinut. Hän katsoi
neitiin, ja neiti katsoi häneen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.
Samassa tuli toinen pikkupojista ja viskasi sotamiehen suoraan
uuniin. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Nuuskarasian noita
varmaan oli pitänyt peliään.
Tinasotamies seisoi liekkien keskellä hirveässä kuumuudessa. Ei hän
itsekään tietänyt tuliko hänessä poltti vaiko rakkaus. Hänen värinsä
olivat kokonaan kuluneet; matkan rasitukset vaiko suru häntä olivat
kuluttaneet, sitä ei kukaan saattanut sanoa. Hän loi katseensa
pieneen neitiin, ja neiti katsoi häneen. Sotamies tunsi sulavansa,
mutta seisoi yhä vakaana, kivääri kainalossa. Samassa avasi joku
oven, tuulenpuuska kävi kiinni tanssijattareen, ja hän lensi keveänä
kuin keijukainen uuniin tinasotamiehen luo, hulmahti tuleen ja
hävisi. Tinasotamies suli palloksi, ja kun palvelustyttö seuraavana
päivänä otti tuhkaa uunista, tapasi hän hänet pienenä tinasydämenä.
Tanssijattaresta ei ollut jälellä muuta kuin paljetti, ja sekin oli
palanut sysimustaksi.