Tietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia
muisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan
sairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä
muutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne
poliisikamariin.
"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!" virkkoi eräs herroista
kopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien
kalossiensa viereen. "Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä
toisistaan!"
"Herra kopisti!" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja
kädessä.
Kopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja
kopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset
vaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. "Varmaan ne, jotka
ovat märät!" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne
kalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä?
Kopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa,
toisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät.
Mutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä
olisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi
tuumasta toimeen.
Tuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin
tämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä,
hän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää.
Alussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut
tilaisuutta näyttää taikavoimaansa.
Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi,
että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.
"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä
onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä
muilla on kahleet jalassa!"
"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija.
"Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette
vanhaksi, saatte eläkkeen!"
"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan
sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten
te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa
kaikellaisia rivoja juttuja!"
Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään,
molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.
"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska
syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen
varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat!
-- -- -- Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin
läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja
tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."
Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä
saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että
runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten
ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin
moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä,
että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää
kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi
on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun
arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut.
Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.
"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti
Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme,
niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa
neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa
tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit
lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin
kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala
sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö
oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta
kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen
kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin,
sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään
ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka
muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin,
niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä
minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista!
Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että
suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä
johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä
lehteä. "_Sibrith rouva_, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä
näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani.
Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? _Seikkailu vallilla
eli suuri rukouspäivä_, ilveily. -- Mutta mistä minä olen saanut
sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli
teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan
ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille.
Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin
vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli
pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa
enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä
satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot
lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän
taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme.
Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se
taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman
syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta
ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.
Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat
pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä
miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen.
Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan
niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien
korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta,
joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen
unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi
ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on
pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän
kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa
mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin
virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin
varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus
ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja
kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä
näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei
se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän
suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät
oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen
taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä
tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi
pieneksi leivoseksi!"
Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet
muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi
ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta,
mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän
lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta,
sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä
jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan
eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli
halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla
pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset
ominaisuutensa.
"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun
poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani
lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi
totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"
Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita
heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat
suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.
Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu
esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki,
jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin
alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi.
Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen
poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta
piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.
Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen
olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he
koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä,
ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden
varrella.
"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä
totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen
leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä
muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on,
varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää
kuinka tämä seikkailu päättyy!"
Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava,
hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt
siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta
nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä,
ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla.
"Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle,
vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan
komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi
rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut
onnittelemaan!"
Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin.
Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli
kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua
laulamaan.
"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin
peitteeksi.
"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja
vaikeni siihen huokaukseensa.
Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin
aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana.
Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka
usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!"
Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun
viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti
toveriansa erittäin hyvin.
"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!"
lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin
yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit
nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne
kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."
"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut
minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! -- Mikset sinä
naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin
kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa
nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"
"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn
teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja
villien yrttien vilvoittavia mehuja?"
"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on
täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että
minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä!
Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot
ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita
asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden
viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla,
sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani
ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"
"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu.
"Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi,
missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon
välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan
kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"
"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi
nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai
hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja
on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi
sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"
"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu,
"sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä,
mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! -- ovat unohtaneet
sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"
Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella.
Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä
kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu
lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi:
"nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja
kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen.
Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.
Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki,
ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui
pöydälle.
"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään
ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän
kopisti, mutta istui pöydällä.
"Jumala varjelkoon!" pääsi häneltä, "kuinka minä olen joutunut
tänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia.
Hullutusta koko juttu!"